Kolari

Se oli aamu viileä ja huurteinen
ja syksyn ensimmäinen pakkanen
päivä syyskuun toiseksi viimeinen.
Menin kouluun kävellen.
Koivun lehdissä kahlaten.
Metsän takaa loisti joku sininen.
"Ehkä poliisi,"minä vain ajattelin.
Vasta mutkan takaa huomasin et joku on ajanut kolarin.
Kiiruhdin luokse ystävien,
pilkka mielellä heiltä kysellen:
"Oliks` se joku känniläinen?"
Ystävät katsoivat ihmetellen.
"Rakkaimpas se oli,"
he vastasivat kyyneltäin.
Juoksin luokse onnettomuuden.
Näin hänen vakavasti loukkaantuneen.
"Minä tässä,"sanoin nyyhkyttäen.
"Sano jotain,"sopersin halaten.
"Rakastan sua,"hän lausui silmänsä aueten.
Hänen katseensa oli erinlainen,
silmissä katse tuskainen.
"Samoin,"vastasin
sisimpäni kauhua huutaen,sillä tiesin
tää oli matkansa viimeinen.
Painoin pääni hänen poskellensa,kuiskaten.
"Älä lähde,ole vielä hetkinen."
Mutta tunsin sydämmen pysähtyneen,
käännin pääni pois itkien,
kun he nostivat maasta pojan kylmenneen.
Sanat iimeiset päässä kuiskuen:
"Rakastan sua."
Katsoin tuskaan tulevaisuuteen,
sillä tiesin:
Tää oli matkansa viimeinen.