Rakkautta Keskiajalla

RitariDuke kirjoitti:

Olipa kerran Ritari Duke, joka oli vierailulla viereisessä kuningaskunnassa. Tuossa kuningaskunnassa asusteli kaunis prinsessa, jota Ritari pyyteettömästi hauskuutti. Prinsessakin tuntui viihtyvän Ritarin seurassa. Eräänä syyskuisen tuulen puhaltaman pahuuden saattelemana iltana Ritari oli tavernassa tuopilla kun kuuli kaunista kiljuntaa, niin kaunista, että olisi voinut tanssia sen tahdissa pienen ikuisuuden. Äkkiä Ritari kuitenkin muisti kuningaskunnan ikuisen kirouksen, ahvenkäärmeen, joka oli eräänlainen mutaatio lohikäärmeestä. Tuo ahvenkäärme tapasi syödä kaikki kuningaskunnan vierailevat ritarit, jotka tulivat kuningaskuntaan lyömään ahvenkäärmeen ja pyytämään prinsessan käden. Ahvenkäärme kuitenkin popsi jokaisen vastaan tulleen ritarin haarniskoineen päivineen. Ritareita riitti kauniin prinsessan ansiosta yllinkyllin, toisaalta ahvenkäärmettä alkoi vähitellen tylsistyttämään ainainen ritarien maku, sellainen sitkeä maku mikä suuresta mustuudestaan kipuaa aina tuolle valkealle puolelle laulaen kauniita lauluja. Ritari siis lähti pelastamaan prinsessaa ahvenkäärmeen ilkeiltä tassuilta. Matkallaan hän tapasi Peikkomuorin, joka varoitti häntä uhmaamasta ahvenkäärmeen auktoriteettia, ritari kuitenkin karisti moiset varoitukset hartioiltaan ja jatkoi matkaa. Seuraavaksi hän tapasi joukon houkuttelevan näköisiä neitoja, jotka olivat matkalla hoviin. Ritari tarjosi heille palan leipää ja puuta, puuta joka kasvaa vain taikametsässä, taikametsässä jota ei ole. Monet ritarit olivat hylänneet prinsessaan kohdistuneen "rakkautensa" näiden kauniiden, mutta sisältä niin tyhjien neitojen takia. Mutta Ritari Duken rakkaus oli aitoa, niin aitoa, että sitä saattoi koskettaa ohuiden silkkihansikkaiden läpi hempeässä auringonvalossa, joka hohtaa vain rakastuneille, jotka istuvat suurella kukkulalla. Tuolle suurelle kukkulallle ritarimme oli matkaamassa, matkaamassa kohti suurta tunnettua tuntematonta. Lopulta ritari näki ahvenkäärmeen luolan suun. Hän päätti jäädä seuraamaan tilannetta kauempaa, ilmeisesti ahvenkäärme ja prinsessa tulivat hyvin juttuun, mikä herätti suuria mustasukkaisuuden tunteita ritarissa, hänestä alkoi yht'äkkiä tuntua sitlä, että hän haluaisi kuolla nuorena auto-onnettomuudessa. Lopulta hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja solvasi ahvenkäärmettä lujaan ääneen. Siitäkös ahvenkäärme hermostui ja lähti tallustelemaan kohti ritaria. Ritari otti miekan käteensä ja kohotti sen taivaalle, hän katsoi vielä kerran prinsessaa silmiin, niin syvälle silmiin, että hän saattoi tuntea prinsessan aidon pelon tämän ritarin puolesta, niin syvälle, että hän tunsi prinsessan suunnattoman mahtipontisen ja jylhän kauneuden. Tuon hymyn takia ritari oli valmis kuolemaan. Ahvenkäärme sohaisi pitkillä viilatuilla kynsillään kohti ritaria ja sihisi. Ritari heilautti miekallaan ahvenkäärmeeseen sydämen muotoisen haavan, joka suututti ahvenkäärmettä suunnattomasti. Siinä sitten ritari ja ahvenkäärme taistelivat, tanssivat kuoleman kanssa, tanssivat ripaskaa. Ritarin hetken huidottuaan miekalla erään laulun sanoja muistellen makasi ahvenkäärme yhtäkkiä maassa. Niin maassa ettei taivaassakaan voi niin pohjalla notkua. Tästä hieman hölmistyneenä ritari kaatui maahan ja satutti päänsä. Meni vuosia ja taas vuosia. Prinsessa oli kuskannut ritarin taistelupaikalta kotiinsa ja odottanut, odottanut tämän urhean ritarin vierellä niinkuin rakas toista odottaa. Sitten eräänä iltana hän oli ystävättäreltään kuullut Lumikista ja seitsämästä älykääpiöstä, kirjan ideasta riemastuneena hän päätti suudella ritaria poskelle, ja kas! ritari heräsi ja vaati saada paistettua pekonia aamupalaksi. Niin prinsessa ja ritari duke elivät onnellisina aina avioero-oikeuteen saakka.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä