Tulinpa tuossa ajatelleeksi, että tietyllä tapaa vanhemman sukupolven ts:illä on ollut helpompaa kuin
nykyajan nuorilla ts:illä.
Aikana jolloin tietoa aiheesta ei ollut paljon saatavilla, siihen ei myöskään "juuttunut" yhtä helposti, vaan oli vain epämääräinen tunne siitä että jokin ei ole kohdallaan, kunnes sitten jossain vaiheessa tajusi mistä on kyse, ja toimi sen mukaisesti. Esim. minä taas olen tiennyt lähes koko pienen ikäni mistä on kyse, ja välillä imuroinut tietoa aiheesta niin intensiivisesti että muille asioille ei ole jäänyt sijaa, päässä on vain pyörinyt "olisinpa jo 18 niin pääsisin tutkimuksiin, olisinpa jo 18 niin pääsisin tutkimuksiin..." ja sitä myöten elämä on mennyt vielä enemmän ohi.
Vaikka tietää että ajatus on järjetön, jotenkin sitä aina mieltää asian niin, että kaikki kasautuvat ongelmat ratkeavat transition myötä, ja millään, mitä sitä ennen tapahtuu, ei ole mitään väliä... Jos en tietäisi niin tarkasti mikä vaikeuksien ydin on ja miten se ratkeaa, ei luultavasti olisi näin.
nykyajan nuorilla ts:illä.
Aikana jolloin tietoa aiheesta ei ollut paljon saatavilla, siihen ei myöskään "juuttunut" yhtä helposti, vaan oli vain epämääräinen tunne siitä että jokin ei ole kohdallaan, kunnes sitten jossain vaiheessa tajusi mistä on kyse, ja toimi sen mukaisesti. Esim. minä taas olen tiennyt lähes koko pienen ikäni mistä on kyse, ja välillä imuroinut tietoa aiheesta niin intensiivisesti että muille asioille ei ole jäänyt sijaa, päässä on vain pyörinyt "olisinpa jo 18 niin pääsisin tutkimuksiin, olisinpa jo 18 niin pääsisin tutkimuksiin..." ja sitä myöten elämä on mennyt vielä enemmän ohi.
Vaikka tietää että ajatus on järjetön, jotenkin sitä aina mieltää asian niin, että kaikki kasautuvat ongelmat ratkeavat transition myötä, ja millään, mitä sitä ennen tapahtuu, ei ole mitään väliä... Jos en tietäisi niin tarkasti mikä vaikeuksien ydin on ja miten se ratkeaa, ei luultavasti olisi näin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
vanhemmista ransuista tuli rumempia esim. paskamummo
En ole vanhemman sukupolven TS, mutta aika naurettavaa väittää, että elämästään useita kymmeniä vuosia hukanneella ihmisillä olisi jotenkin helpompaa. Voi olla, että vähemmän joutuvat miettimään nuoruudessa kun tietoa ei ollut saatavilla, mutta kun sen asian tiedostaan, niin kaatuu päälle koko vuosien entinen elämä ja se ei voi olla helpompaa kun se, että sitä entistä elämää ei ole edes rakennettu. Toisaalta tiedostamaton sukupuoliristiriita voi olla vielä pahempaa kun tiedostettu, se voi aiheuttaa mm. vakaviakin mielenterveydellisiä ongelmia ja paljon vääriä valintoja. Luulisi myös itsesi tietävän, että elämä väärässä sukupuolessa ruumiillisten ristiriitojen kanssa on kauheaa pakkopullaa ja se pätee kyllä vaikkei sitä tiedostaisi, jos ei olisi niin miksi kukaan muuten edes lähtisi sitä korjaamaan? Ei sitä asiaa voi pakoilla vaikkei tietäisikään edes mistä on kyse.
Huomioitava vielä se, että jos vanhemmat ovat tukemassa on periaatteessa mahdollista(vaikka vaikeaa) saada esim. hormonihoitoa ja muita hoitoja yksityiseltä sektorilta ennen 18-vuotta. Nimenvaihtokin on mahdollista jos uskaltaa tapella maistraatin kanssa.
27v MTF täällä. Itse tunnistin tilani jo viimeistään 15v:nä mutta en odotellut tutkimuksiin pääsyä. Päin vastoin yritin kieltää koko sukupuoliristiriitani ja yritin miehistää itseäni vaikka väkisin. Kotiympäristöni ei tasantarkkaan olisi hyväksynyt transsukupuolisuuttani enkä sitä hyväksynyt itsekään kun vasta 10v. kestäneen päänselvittelyn tuloksena. Tietoa tutkimuksista ja hoidoista minulla ei ollut, vaan luulin olevani ainoa friikki maalimassa. Internetistä en uskaltanut tietoa etsiä, koska se "sattui" liikaa - toi liikaa mieleen ristiriitani tilanteessa, jossa pyrin unohtamaan koko ristiriitani ja räpiköimään eteenpäin kaikesta huolimatta.
Jossain vaiheessa se seinä tuli vastaan, kun olin ajanut elämäni siihen pisteeseen, että siinä ei ollut enää mitään sisältöä tai toivoa. Tästä sitten päätin tehdä elämäni sellaiseksi kun haluan ja transitoitua.
Se, että on elettyä elämää takana, ehkä työura ja perhe, ei ole taatusti helpottava juttu.
Ensinnäkin menee kaikki säpäleiksi, moni ei ikinä hyväksy ja ainakin moni muistaa taustan kuolemaan asti. Ihan toista on, kun voi elää aktiivielämänsä kokonaan oikeassa hahmossaan.
vaan sellaista että tuo aloittaja tarkoitti
vanhempaa sukupolvea (?). Elikkä vaikka meidän
vanhempiamme. Kyllä ne asiat nousi silloinkin
pinnalle nuorenakin. Ei vain ollut nettiä tai
muita nykyajan mahdollisuuksia. Siihen en pysty
sanomaan, oliko heillä sen helpompaa ??
Ihmisten asennoituminen ennen oli parempaa kun ei ollut yleisiä väärinkäsityksiä. Sai rauhassa miettiä.
Koska Suomessa oli yhtä toivotonta saada hoitoa (1980-luvulla) kuin treenata kilpahiihtäjäksi Libyassa, niin edessä oli muutto toiseen maahan. Ulkomailla taas jokainen asia oli eri lailla, joten oli sillä tavalla vapaampaa.
Olen samaa mieltä, että asian mieltää niin, että kaikki ongelmat ratkeavat prosessin myötä. Haluamatta lannistaa, prosessi on sentään useimmiten ongelmista HELPOIN. Sillä on selkeä alku ja myös oikeasti loppu, mutta jos olet vaikkapa alkoholisti, millaiseksi tulee helposti vaikka prosessinsa kanssa tuskaillessaan, niin alkoholismi imee voimia hamaan hautaamiseen asti.
Minusta tuossa on perää. Minä uskon netistä saatavan tietomäärän ja lukemattomien vertaisryhmien ruokkivan ihmisten haluja. Joku kouluampuja löytää netistä helposti vertaisryhmän ja saa vastakaikua hulluille ajatuksilleen, jotka ilman tätä tukea varmasti olisivat haihtuneet päästä itsekseen.
Me sukupuoliroolien välimaastossa seikkailevat emme ole mitään hulluja, mutta samalla tavalla mekin vahvistamme trans- tai interseksuaalista identiteettiämme keskustelemalla netissä ja lukemalla muiden ajatuksia. Osalla meistä suuntautuminen saattaa olla niin vahva ja selkeä, että on pakko hakeutua tutkimuksiin ja lähteä transformaation tielle, mutta luulisin valtaenemmistön olevan vähän sellaisia tasapainoilijoita. Välillä tunne transseksuaalisuudesta on voimakkaampi ja välillä se vähän vaimenee. Pystymme elämään myös fyysisen sukupuolemme roolissa, mutta samalla haaveilemme pääsystä "rajan" toiselle puolen. Meille tasapainoilijoille tällaiset keskustelufoorumit, kuvagalleriat, verkkokaupat ja muut ruokkivat transseksuaalista puoltamme, joka ilman näitä virikkeitä jäisi ehkä pelkäksi himmeäksi aavistukseksi seksuaalifantasioiden joukossa. Vertaisryhmä antaa ikäänkuin konkreettisen muodon ja oikeutuksen näille fantasioille.
Minä uskon että meidän joukkomme olisi paljon pienempi ilman internetin tietovirtaa. Suurin osa meistä transformaatiosta haaveilevista eläisi fyysisen sukupuolensa roolissa kohtuullisen tyytyväisenä eikä osaisi vaivata päätään FFS:lla tai estradiolin vaikutuksella tai erilaisilla epilaatiotekniikoilla. En minä silti valita. Kauniita ja suloisia ne haaveet ovat.
Verrattuna nykyiseen tietovirtaan ja verkostoihin olin kouluaikanani totaalisen yksin "vaivani" kanssa. Toki sain käsiini tietoa korjausprosessista sekä lehdistä että bilsankirjoista, myöhemmin endokrinologian kirjoista. Tiesin mitä pitäisi, tai olisi pitänyt tehdä. Mutta reaalimaailma ympärilläni oli jähmeästi sitä mitä on eikä minulle ollut siinä sen enempää lohtua, tukea kuin ulospääsyäkään. Kenenkään kanssa en voinut puhua asiasta. Itse asiassa ensimmäinen ihminen, jolle puhuin asiasta, oli minulle lähetteen kirjoittanut lääkäri.
Tilastollisesti ainakin jokin aika sitten arvioitiin että hoitoihin oli hakeutunut ehkäpä noin puolet transsukupuolisista. Tuohon tietenkin vaikutti ettei alkuaan saanut edes tietoa (jossain 1900 luvun puolivälin vaiheilla). Myöhemmässä vaiheessa tietoa alkoi tihkumaan, mutta hoitoon pääsy ja hoidot olivat todella ison kiven takana. Viime vuosina ja vuosikymmeninä tietoa on alkanut saamaan internetin ansiosta paremmin. Samalla tutkimuksista ja hoidoista saatiin aikaan laki joka helpotti huomattavasti hoitotilannetta. Sellaisetkin uskaltautuivat tutkimuksiin ja hoitoihin, jotka eivät aiemmin halunneet taistella virkamiehiä vastaan tai totesivat sen liian vaikeaksi.
Hmm... puolet transseksuaaleista... Onko se rajanveto oikeasti mahdollista ja onko sellaista rajaa olemassakaan. Eikö sukupuoli ole kuitenkin jonkinlainen jatkumo miehuuden ja naiseuden roolimallin välillä, aivan samalla tavalla kuin seksuaalista suuntautumistakin kuvataan jatkumona hetero- ja homoseksuaalisuuden välillä.
Rajanveto on enemmänkin kulttuurikysymys. Kulttuuri määrittää, missä kulkevat miehen rajat pukeutumisen, käyttäytymisen, kumppaninvalinnan ym. suhteen. Voisi kuvitella, että mitä laajemmat ovat rajat, sitä vähemmän on oikeastaan tarvetta transseksuaalisuudelle. Jos fyysisesti mieheksi syntynyt voi vapaasti elää naisen roolissa ilman sosiaalista tuomiota, niin mihin enää tarvitaan näitä määritelmiä.
Ajan tällä takaa sitä että transseksuaalisuus tuskin on mikään on/off-ominaisuus, jonka kohtalo on jokaiselle määrännyt. Minä uskon suurimman osan ihmisistä asettuvan johonkin harmaalle alueelle ja heihin varmasti vaikuttaa saatavan tiedon määrä (ja laatu). Keskustelu ja vertaisryhmät tekevät transseksuaalisuudesta jollain tavalla sosiaalisesti hyväksyttävämpää. On helpompi hyväksyä oma transseksuaalisuus, kun saa kuulua ryhmään, jossa siihen jopa kannustetaan.
Samalla voisi kuitenkin pitää jonkinlaisena haittapuolena sitä, että ehkä moni olisi elänyt kohtuullisen tyytyväisenä biologisessa sukupuolessaan ilman tämän vertaisryhmän kannustusta. Vertaisryhmä saattaa vetää mukanaan sellaisiakin, jotka muuten eivät tätä puolta olisi itsestään löytäneet. Tämän kirjoitan ajatellen, että elämä kuitenkin olisi paljon helpompaa, jos voisi kytkeä transseksuaalisuutensa pois päältä ja nauttia elämästä miehenä.
>>Samalla voisi kuitenkin pitää jonkinlaisena haittapuolena sitä, että ehkä moni olisi elänyt kohtuullisen tyytyväisenä biologisessa sukupuolessaan ilman tämän vertaisryhmän kannustusta.
Kyllä varmaankin sellaiset transsukupuolisiksi luettavat ihmiset pystyvät tuohon, joiden kokemus on tavallaan lievä. "Hyppäämistä" sukupuolesta toiseen ei koeta niin kovin tärkeäksi. Minulle tuo oli todella rankkaa, kun hoitoja ei saanut tai ne olivat hyvin vaikeita. Kun tilanne parani ei tarvinnut enää miettiä vaan hoitaa asia loppuun. Siihen ei tarvittu vertaistuen kannustusta, päätös tuli itseltä.
>>Tämän kirjoitan ajatellen, että elämä kuitenkin olisi paljon helpompaa, jos voisi kytkeä transseksuaalisuutensa pois päältä ja nauttia elämästä miehenä.
Niinpä niin, olisi todellakin ollut paljon helpompaa jos olisi tuosta vain voinut päättää että olen mies eikä olisi tarvittu hoitoja.
Elää miehen habituksella naisen roolissa? Mitenkähän sellainen voisi olla mahdollista? Nykymaailmassa ei onnistu siksi, että voidakseen elää sosiaalisesti naisena on ulkomaailmankin oltava samaa mieltä. Ja haavemaailmassa, jossa sukupuolia ei enää olisi tai niillä ei olisi merkitystä koko käsite "elää naisena" kävisi samaten turhaksi.
Ja minulle on kyllä tärkeää että olen fyysisesti nainen. Koin miehen kropan ja habituksen totaalisen vääräksi. Vaatteet on siihen verrattuna sivuseikka. Mutta kroppahan on tavallaan ihmisen alusalusasu.
"Voisi kuvitella, että mitä laajemmat ovat rajat, sitä vähemmän on oikeastaan tarvetta transseksuaalisuudelle. Jos fyysisesti mieheksi syntynyt voi vapaasti elää naisen roolissa ilman sosiaalista tuomiota, niin mihin enää tarvitaan näitä määritelmiä."
Tuo olisikin varmasti ihannetilanne transvestiitin kannalta, mutta minä en ainakaan kokisi itseäni eheäksi ilman oikealaista kehoa. Itselleni sukupuoleen kytkeytyy myös naisen seksuaalisuus, ja vääränmallisilla välineillä sitä ei voi toteuttaa. Kyse on siis paljon enemmästä kuin arkisesta ulkokuoresta.
"Keskustelu ja vertaisryhmät tekevät transseksuaalisuudesta jollain tavalla sosiaalisesti hyväksyttävämpää. On helpompi hyväksyä oma transseksuaalisuus, kun saa kuulua ryhmään, jossa siihen jopa kannustetaan."
Itse olen kokenut tuon asian juuri päinvastoin, kannustuksesta ja hyväksymisestä ei juurikaan kannnata edes keskustella, kun kyse on jostain "vertaisryhmästä". Oikeastaan mitään vertaisryhmiä ei käytännössä ole edes olemassa, on vain ryhmä katkeria ihmisiä, joilla asiat on enemmän tai vähemmän pielessä. Väittäisin että tästä vertaisryhmästä erillään pysyminen on onnistuneen prosessin ja jopa onnellisen elämän edellytys.
>>Väittäisin että tästä vertaisryhmästä erillään pysyminen on onnistuneen prosessin ja jopa onnellisen elämän edellytys.
Eivät kaikki vertaisryhmissä ole katkeria epäonnistujia. Kyllä siellä on niitä onnistuneitakin caseja. Olkoon kumpia vain, niin tieto on aina parempi vaihtoehto kuin tietämättömyys. Jos pysyy tiukasti erossa vertaisryhmistä, joutuu kaiken tiedon kaivamaan itse ja oppimaan kantapään kautta. Se on paljon vaikeampaa kuin että saisi valmista tietoa vertaisryhmässä.
"Olkoon kumpia vain, niin tieto on aina parempi vaihtoehto kuin tietämättömyys. Jos pysyy tiukasti erossa vertaisryhmistä, joutuu kaiken tiedon kaivamaan itse ja oppimaan kantapään kautta. Se on paljon vaikeampaa kuin että saisi valmista tietoa vertaisryhmässä."
Mitähän "tietoa" mahdat tarkoittaa? Minä en ainakaan ole tarvinnut mitään "tietoa" mistään vertaisryhmiltä. Ei ole myöskään tarvinnut opetella mitään "kantapään kautta". En todellakaan ymmärrä mikä voisi muuttaa muutaman ttp-aktiivin näkemykset asioista objektiiviseksi "tiedoksi", jota kaikkien tulisi noudattaa?