Huomenta palstalle.
Jokainen normaali isä muistaa varmaan ikänsä lapsensa syntymän.Synnytyksessä mukanaolo
isälle elämän koskettavin kokemus ja kasvattavin.
Itse olin mukana molempien lasten synnytksessä ja
mieleen jäi synnytyshuoneen kolkkous.Henkilökunnan
tyly käytös ja rutiininomainen toiminta.Puolisoni
synnytyskivut,joita ei lääkityksellä voitu
lievittää.
Hämmästelin miksein synnyttää voisi hieman värikkäämmässä ja mielyttävämmässä ympäristössä.
Miksein henkilökunta voi kunnioittaa uuden ihmisen syntymää kohtuullisemmalla käytöksellä.Ja miksi synnytyksen pitää sattua,kun kipulääkkeitä on
olemassa.
Episodimaista virettä ja kerrostumaa minulle toi mieleenpainuvana tyttäreni synnytyksessä mukana ollut kätilö,jolla oli pitkiä karvoja leuan seutuvilla.Herkistyneessä mielentilassa se jäi mieleeni.
Samainen kätilö työnsi viereisessä synnytyshuoneessa synnytyksessä mukana ollutta isää paareilla lepohuoneeseen ja totesi että:
äiti ja lapsi voi hyvin ja isäkin on toipumaan
päin.
Ylipäätään edelleen pohdin miksi lapsen syntymä on niin kivulias tapahtuma,kipuja kun voitaisiin lievittää.Ja miksei uuden elämän syntyyn voi
suda lämpimämpää tilaa ja käyttäytymistä
henkilökunnan taholta.
Mutta ilma on komia ja eikohan oteta evästä
ja lähdetä ulos.Mukavaa päivää palstalle.
Jokainen normaali isä muistaa varmaan ikänsä lapsensa syntymän.Synnytyksessä mukanaolo
isälle elämän koskettavin kokemus ja kasvattavin.
Itse olin mukana molempien lasten synnytksessä ja
mieleen jäi synnytyshuoneen kolkkous.Henkilökunnan
tyly käytös ja rutiininomainen toiminta.Puolisoni
synnytyskivut,joita ei lääkityksellä voitu
lievittää.
Hämmästelin miksein synnyttää voisi hieman värikkäämmässä ja mielyttävämmässä ympäristössä.
Miksein henkilökunta voi kunnioittaa uuden ihmisen syntymää kohtuullisemmalla käytöksellä.Ja miksi synnytyksen pitää sattua,kun kipulääkkeitä on
olemassa.
Episodimaista virettä ja kerrostumaa minulle toi mieleenpainuvana tyttäreni synnytyksessä mukana ollut kätilö,jolla oli pitkiä karvoja leuan seutuvilla.Herkistyneessä mielentilassa se jäi mieleeni.
Samainen kätilö työnsi viereisessä synnytyshuoneessa synnytyksessä mukana ollutta isää paareilla lepohuoneeseen ja totesi että:
äiti ja lapsi voi hyvin ja isäkin on toipumaan
päin.
Ylipäätään edelleen pohdin miksi lapsen syntymä on niin kivulias tapahtuma,kipuja kun voitaisiin lievittää.Ja miksei uuden elämän syntyyn voi
suda lämpimämpää tilaa ja käyttäytymistä
henkilökunnan taholta.
Mutta ilma on komia ja eikohan oteta evästä
ja lähdetä ulos.Mukavaa päivää palstalle.
Vastaukset 34
Vanhimmat
on ikä luokkaa joka on todella harvoin ollut mukana synnytyksessä.
Sinä nyt olet tietenkin senkin kokenut,mitähän huominen tuo tullessaan?
Helsingissä ainakin Kätilöopistolla synnytysvalmennukseen osallistuneet vapaaehtoiset isät pääsivät mukaan synnytykseen muistaakseni jo 60-luvun lopulla. Varmasti tiedän jo vuonna 1970 useitakin isiä olleen mukana synnytyksessä. Kaikki kätilöt eivät olleet kovin innostuneita asiasta ja jotkut yrittivät lähettää isiä koteihin odottelemaan erilaisin verukkein. Taisi kestää aika pitkään, ennenkuin kätilöt alkoivat arvostaa isien tarjoamaa apua äidille ja yhdessä koetun syntymän merkitystä perheyhteydelle. Aikaa kului tietysti myös siihen, että isät innostuivat asiasta ja ymmärsivät oikein oman osansa tapahtumassa. Se ei todellakaan ole mikään realityesityksen katsojan tai kuvaajan rooli.
Nykyään on mahdollista synnyttää ja jäädä muutamiksi päiviksi asumaan perhehuoneeseen, synnyttää lämpimässä altaassa tai valita joitain muita miellyttäväksi koettuja apuneuvoja äidin mielen mukaan. Myös lievitystä synnytyskipuihin annetaan.
Muuttuu se maailman ainakin joissain asioissa paremmaksi - vaikka ihan kaikki eivät pääse kaikista eduista nauttimaan.;))
lasten syntymäaikaa se ei määrää !!!
En minä silloin valmennusta saanut.Pyydettiin
vaan vaihtamaan vaatteet ja mukaan.
Eipä siinä mukana olossa mitään menetä.
Mutta jos jää pois,niin minusta siinä yksi
miehelle kovasti tärkeä kokemus jää
kokematta.
Kyllä se minusta suoraansanoen prhettä yhdistää ja antaa tärkeitä siteitä.Tuntuu siltä.
mukana molempien lasteni syntyessä, vaikka mieluummin en olisi, jos olisi voinut valita. Ensimmäistä hakiessa oli niin täyttä, että suuren osan ajasta lojuin vuoteessa jossakin käytävällä odottamassa H-hetkeä. Toisella kerralla tehtiin hätäsektio... no se ei sinänsä ollut hassumpaa. Siitä jäi vain sellainen muisto joka yhä nostaa kyyneleet silmiin. Kun nimittäin nukutuksesta herätessä odottelin, että näkisin vauvan tai edes joku kertoisi jotakin, niin ei. Ei. Eikä vieläkään. En uskaltanut kysyä millään. Jos lapsi vaikka on kaksipäinen tai vaikka... kuollut. Lopulta oli pakko rohkaistua, kun kauhu alkoi lamaannuttaa hengityksen. Sitten vasta tajusivat, millaista piinaa olin ehtinyt kokea. Kaikki hyvin, terve tyttö, on vain vielä lämpökaapissa...
Luulen, että kivunlievitys onkin aivan erilaista nykyisin epiduraalipuudutuksineen kaikkineen. Mutta se steriili sairaalaympäristö on kai edelleen säilynyt?
Minä olen isänä semmoinen "myöhäisherännyt"
jos saan näin sanoa.Urheilu ja työ vei nuorempana ja avioliiton solmin kypsemmällä iällä.
Isän mukanaolo synnytyksissä on yleistynyt ja
tätä kautta minäkin olin mukana.
Kyllä julkisuudessa edelleen paljon synnytyskivuista puhutaan ja luulken että siinä työsarkaa on vielä.
Ympäristön sparttalainen askeettisuus ja henkilökunnan vastaava käytös hämmensi silloin.
Vauca putkahtaa maailmaan,jossa kättelyssä
saisi olla lämpöä vähän enemmän.
En siten edelleenkään täysin ymmärrä sitä tilannetta ja kylmyyttä.
Mutta vietetään kiva päivä.
Omat synnytykset oli aikanaan ihan oma juttunsa
ja kätilön tyttärenä vaan kiitin onneani
ettei oma äiti ollut työvuorossa kun synnytin.
Hyviä neuvoja sain silti jo etukäteen.
3 lasta kuitenkin ihan terveinä maailmaan saanut tehtyä.
Äitini suhtautuminen isiin oli tosiaan
joskus ihmeen ärtynyt.
Oli kuulemma isät tosiaan enemmän hoidon
ja avun tarpeessa kun äiti ja lapsi.
Isoja miehiä varmaan olikin nais-ihmisten
työlästä nostella.
Ja varmasti isät ihan tosissaan vaimoistaan huolissaan hyvinki neuvoi ja auttoi parhaansa mukaan.
Vävypojan synnytyskokemus tyttäreni mukana.
Pelästytti sen verran ettei kuulemma edes haaveile lapsista enempää.
Kyllä minulle se tytön synnytyjsessä mukana olo
oli semmoista hosumista ja opettelua.Näki että vaimoon sattui,mutta ei vonut mitenkään
auttaa.
Pojan synnytyksessä oli jo rutiinia ja osasi ottaa rauhallisemmin.
Kyllä minä iloinen olen,että menin mukaan.
Kyllä siellä pojasta mies kasvaa...viimeistään.
On se semmoinen kokemus.
vaihtoehto alkaa synnyttämään taas saunanlauteilla, ei kuitenkaan saunan takana, heh?
...olin myös mukana Lapsenlapseni (toisen) syntymässä:)
Nauroin ja ja sanoin Tyttärelleni, että työnnä nyt kunnolla...isänsä ei saanut sanaa suustaan...järkytyksestä...kai..?=D
Tai olikohan hän työntänyt etukäteen ja
vähän kuin varastoon?
Elettiin 60-lukua... Kotonani oli taksi jota ajoin viikonvaihteisin... Tiet olivat savipohjaisia ja kelirikon aikaan kuin "kynnöspeltoa"... Oli juuri tuo pahin kelirikkoaika...
Kuinka ollakkaan tuli puhelu että pitäisi etsiä kunnan kätilö ja tuoda kylän laidalla olevaan taloon... Kunnan ainoa kätilö oli "työmatkalla", joten odottava äiti autoon ja "Mersu 190" keula kohti lähintä kaupunkia n. 80 km päähän... Sain houkuteltua naapurin vanhan emännän saattajaksi matkalle...
Ajoin kohti kaupunkia sen minkä tuo laiska dieseli kulki "kynnöspellolla". Noin 20 km ennen kaupunkia kuului takapenkiltä karjaisu: "Nyt se tulee"... Jarrutus, ja se tuli myös... Syntyi karjuva poikalapsi... Onneksi oli varattu lakana ja huopa mukaan... Sakset tai muu vastaava puuttui joten äiti ja lapsi olivat kiinni napanuorasta...
Onnellisen tapahtuman jälkeen jatkettiin matkaa ja ankkuroin "rapaisen rekeni" synnytyslaitoksen eteen ja menin sisään... Kerroin mitä autossani on ja pyysin että joku lähtisi saksien kanssa mukaani... Kukaan ei reakoinut mitään vaan ilmeisesti pitivät kertomaani tarinana... Sain kuitenkin houkuteltua mukaani yhden laitoksen henkilökunnasta ja senjälkeen alkoi liikettäkin tulla laitoksen uinuvaan ilmapiiriin...
No, syntuneestä pojasta ei tullut automiestä niinkuin arveltiin vaan vaikuttaa metsäinsinöörinä...
Omien lasteni synnytyksessä en ollut mukana... Määrättyjen synnytysongelmien takia minua ei moiseen yhteyteen hyväksyttykään...
Vramaan tuon taksikyydin muistat ikäsi
ja että lopuolta kaikki meni hyvin.
Kyllä minulle nuoruudesta nuo savipohjaiset hämeen härkätiet oli tuttuja.Oli kodin seinästä
vaan 20 m matka härkätielle ja keväisin savi
lensi.
Kyllä minä ymmärrän,että kätilöt jotenkin
lapsenpäästöön leipääntyy.Mutta silti kun uudesta elämästä on kyse,sitä kaipasi vähän jotain
lämpöä ja pehmeyttä siihen touhuun.
Sinä jäit paljosta paitsi kun et päässyt mukaan synnytykseen,mutta tuossa tilanteessa ei varmaan lasketakkaan..Teksteistäsi päätellen olet
kuitenkin kaikin tavoin jatsarisi täyttävä mies.
Jas hyvä isä.Merkittävä kyyti.
Mies kätilönä.
Kutsumusammatti
Uusi elämä ja alku, lohdullisempaa kuin saattokodissa.
Kuolemakin on aina läsnä elämessä.
Iltapäivää vaan kaikille palstalaasille pohojanmaalta!
Kyllähän se oli iso asia pojan syntymä meiräänki perhees silloon aikanansa.
Melekehen kymmenenvuotta oltihin kaksiistansa ens alakuhun ja sitten tuli sellaanen pieni poika ja täytti meirään elämän läsnäolollaan melekehen kokoonansa. Voi ku se oliki kivaa aikaa, ihan sitte sitä parasta mun elämässäni.
Kaikki oli tellätty kotona jo kuntohon pienen tulla, oli mun tekemänä pieni hoitopöytä, häkkisänky, koppa mihinä alakuhun nukku, pesupunkasta alakain. Vaimoo joutu olemahan aika palijon sairaalas silloon orotusaikana, ku se meinas tulla ennenaikojansa jo sieltä pois. Sitten ku oliis pitäny syntyä niin ei tapahtunu mitään. Ja aika meni jo ylitte ja lääkärit joutuuvat leikkaamahan pojan pois. Se oli lauantai päivä 16. tammikuuta -82 kello 11,51 ku sitten näki ensikertaa päivänvaloon. En mä tienny notta siellä justihin silloon poika syntyy ku menin vaimoa kattomahan. Oliin vielä ihan työkamppehis ja kuorma-autoolla ajoos tuloosta, niin ajattelin notta pyörährän kattomas. Meniin siihen vaimoon huoneesehen ja ku sänky oli tyhjänä niin menin kysymähän jotta missä hän on. Sanoovat jotta jos hetken orotat niin tuorahan leikkauksesta. Se hoitaja vei mut sellaasehen pienehen huoneesehen orottamahan. Eihän siinä menny ku "tupakkipiipun" aika ku toivat pojan mun sylihin. Ja vähän ajan perästä vaimoa työnnettihin siihen huoneesehen sängyys, vaimoo sanoo notta "ny sulla on sitten kalakaveri" Hän oli ihan tajuissaan ku tekivät sellaasen selkäranka puurutuksen hänelle. Sitten tuli lääkäri ja kysyy minulta jotta:"Onko tutuun näköönen" Sanoon jotta kuinka soon näin kamalan punaanen naamaltansa" Lääkäri sanoo jotta se pitääki olla punaanen. 10 pisteen poika, painoo 3952g ja pituutta oli 52 cm. Voi sitä riemua ku ei tienny notta oliisko siinä itkeny vai nauranu.
Meillä jäi näin kovasti vaatimattomaksi tua lasten saanti ku yks poika vaan saatihin. No hyvä niinki ja häneestä kasvoo ihan oikia mies. Ylypiä mä saan olla pojastani ja kovasti rakas soon aina ollu minulle. Parasta mun elämässäni ja hyvä minulla on tua miniäki, yhtä rakkahia molemmat.
terv. useen vajavaanen isä, hyvän pojan rinnalla ja Tiitu pikkuunen
kirjoittajalle. On mukava lukea murrejuttujasi.
Aloittajalle sanoisin pelkistetystä synnytyssalista, siihen on syynä "hygieenisyys".
Olen synnyttänyt kaksi poikaa normaalisti (ilman miehen häirintää)molemmat kokemuksina täysin siedettäviä, henkilökunnan ansiosta.Kun mieheni vei ensimmäiseen olin kauhusta kankea (peloteltu)
mutta kun kätilö kaappasi käsipuolesta pelko jäi siihen. Kokemukset ovat merkittävimpiä elämässäni. Nyt toisella kaksi pikkuista poikaa, että sil viisii meil.
ehtoota teillekkin!
se aika kun lapset on pieniä on todella elämää.
aivan sama onko yksi vai usiee, rikkimenemisen varaa ei oo.
Hoitopöytä oli tuohon aikaan tärkeä juttu.
minäkin suunnittelin oman, jonka lasteni isä teki mittojen mukaan.
Suuri ja komia tulikin ,
olisi puolet pienee riittäny.
Mun lapset syntyneet -78 -81 ja -82.
Onko muuten Tiitu tyttö?
No hei Sinulle Helisevä!
Ja kivaa ku ollahan taas näin naamatusten ku ei olla rookattu usiampahan päivähän. Kevät teköö tuloaan tänne lakeurelle, lumet on sulanehet ja joutsenten sellaanen villilaulu kuulu aamulla ku tuanne korijaamolleni kävelin. Tuloovat näin kevääsin tuahon joki sulahan rapsimahan pyörtänöötä, niinkuun ruuan puoleksi.
Tiitu on tyttö kani ja posket on komiat, sellaaset pyöriän pullukkaaset ja kovasti rakkahan näkööset.
Tiitu on sellaanen mun iltojeni suuri ilo ja ollahan parhaat kampraatit maalimas. Palijon rakkauren sanoja mä sille höpöötän aikani kuluuksi.
Pieni siunattu Tiitu.
terv. seppä ja Tiitu kulta täältä meirän kotoa.
koskaan poikakania kaveriksi Tiituskalle? Tulisi somia uusia pehmokaneja maailmaa ihmettelemään.
on, vai olenko tahditon? Olen nyt muutaman juttusi lukenut, etkä........
Hei vaan...
Joo kyllähän mä sitäki oon ajatellu. Tiitu on sellaanen sisä kani täällä kotona ja mun mielestäni on paree notta ollahan vaan kaksistansa. Niistä pienistä on sitten kuitenkin oma vaivansa ja mun päivät menöö tualla pajas, niin en enää sitten ehtoo aikahan jaksaasi sellaasta eläintarhaa pyörittää. Ollahan vaan näin niinkuun tähänkin asti. Mielestäni paree niin.
terv. minä ja Tiitu pikkuunen täältä kevätiltaaselta lakeurelta.
pari, sulla on niin lupsakka suhtautuminen elämään.
Tiitu on mulle tuttu sukunimenä,mutta passeli kanitytölle.
Nauttikaa kevään tulosta )
Tekis niin mieli kysellä kaikenlaista.
Oon vissihin ainaases kyselyiäs.
Mulla on harrastuksihin meno.
Rapsutahan Tiitua ja kerro terfyyset )
jäi jonnekkin vai olinko liian hätäinen.
Tiitu tosiaan kotopuales varsin kuuluisa sukunimi )
sopii hyvin kanitytön nimeksi.
Nautihan Tiituskan kaa keväänihmeistä.
Mä lähen "reeneihin".
Rapsutahan Tiitua terfyysien kera.
ps. voi olla toistoa jos eellinen viesti löytää palstan ))
..taas kerran ihanan tarinan, kiitos näistä kultajyväsistä.
hyllykkö sen jälkeen kun kävi hoitopöytänä tarpeettomaksi.
suuriruokainen vai kumpi teistä on isoruokaisempi ettei tartte vetää kania hatusta iltaisin?
Nyt on aikaa istahtaa koneenkin ääreen "perinteisten askareitten" valmiiksitulon jälkeen. Tuo poikasi syntymäpäivä "osui", sama on päivä äidilläni, tammikuun kuudestoista.
Muistan, kun pesin vanhaa, perunanidätyksessä ollutta pärekoria esikoiseni ensimmäiseksi vuoteeksi ja hyvä tuli. Matkan varrella kori on hävinnyt johonkin, ehkä elämänmuutoksen aikana on päätynyt takasin sinne, mistä oli lähtöisin.
Laittelin mennä viikolla vanhoja valokuvia albumiin. Yksi albumi on pieni historia, omasta aikuisuuden menneestä ajasta nykyhetkeen saakka. Jokaisen kuvan kohdalla ajatukset siirtyivät siihen kuvan hetkeen mikä silloin oli. Muistot olivat läsnä kuin juuri nyt olisi tapahtunut - pärekoreineen ja nukkujineen...Kuinka nopeasti se 35 vuotta kuluikaan, ensimmäisten albumissa olevien kuvista tähän päivään.
Sepälle viestittelit, mutta mielenkiinnolla aina sinun viestisi luen joten
kyllä sinulla on mukavaa historiaa, jotain niin lämmintä ja kotoisaa.
valokuvat on kyllä niin tärkeitä ja rakkaita.
tänään katselin tyttäreni seinällä olevaa kuvaa ja mietin, mitä kaikkea on tapahtunut siitä kun hän vanhojenpäivänä tanssi ))
esikoisesi siis jo 35v.?
Elokuussa täyttää 34 vuotta. Piti oikein laskea uudelleen :) tuota omaa "aikuisuuden" aikaa. Kaheksantoistavuotiaana aloin likkakaverini kanssa kuvaamaan ja niistä alkoi meidän "historia", joten on niitä jo enemmän vuosia. Se oli jotenkin haikeata plarata niitä kuvia ja laittaa aikajärjestykseen. Miten se aika on kulkenut eteenpäin ja loppujen lopuksi, mitä elämässä on jäänyt itselle "käteen". Toisaalta hyvin vähän mutta, toisaalta hyvin paljon. Sitä on itse seestynyt ja rauhottunut ja kaiken lisäksi ovat nuo lapset ja elämä jatkuu heidän kauttaan kohta seitsemännellä lastenlapsella :)nuorimmaisellani. Shokin jälkeen se on ollut hyvä ja onnellinen aika nuorille. Elämän suunnitelmat ovat hyvässä suunnassa nuoruudesta huolimatta, nuorilla.
Sepän viestiin jatkoin, kun oli niin tuttu syntymäpäivä :) hänen pojallaan.
Huomenta vaan. Nyt vasta luin tekstisi - kokonaan :)
Tuo mistä kerrot, liittyy ehkä aikaan tuonne seitkyt-luvulle? Liittyykö? Nimittäin, silloin tuo käytös synnytysosastoilla oli tylyä ja synnytyshuoneet mitä olivat. Lauma opiskelijoita saattoi olla synnytyssalissa eikä lupaa kysytty äidiltä.
Sain nuorimmaiseni -91. Kätilön käyttäytyminen oli aivan ihanaa, lämmintä ja rauhallista. Tyttäreni syntyi aamupäivällä "työaikaan" joten hän kysyi saisiko opiskelijatyttö olla mukana. Tottakai, sanoin. Huone oli miellyttävä ja keinutuoli odotti keinujaa. No, siinä kohtaa en kyllä enää ollut innostunut keinumisesta. Koko tilanne oli kaikinpuolin lämmin ja miellyttävä sekä kiireettömän tuntuinen. Tyttö syntyi nopeasti ja pian sain käärön viereeni ja hyvän aamupalan. Samoin tilanne hyvänä muistona oli jo -88, silloin poikani syntyi yöaikaan ja oli "kiire". Silloinkaan ei ollut tylyä eikä kiireen tuntua. Asian ollessa valmiina ystävällinen hoitaja joutui meidät siirtämään käytävälle uuden asiakkaan tullessa tilalle :)
Vanhimpien lasten syntymän aikoihin "kulttuuri" olikin sitten aivan toista luokkaa, tylyä äyskimistä jopa huutamista. Eikä tämä ole pelkästään omaa mielipidettäni vaan myös monen tuttavani.
Kyllä tämä oli kätilöopistolla Helsingissä
90 luvulla.
"Hauskana" yksityiskohtana voisin kertoa kun mentiin poikaa synnyttämään ja oli ne pääovet
lukossa vielä ennen kello kuutta.Soitin napista
ovikelloa niin vanhempi ja hyvin tympeän
näköinen hoitaja tuli kysymään,"mitäs täällä soittelette" minä sanoin että eihän tänne tulla kuin yhdestä syystä.Mjaah,sanoi nainen,onkos
edes aikaa varattu? Sanoin että ei näissä
hommissa etukäteen minuutilleen aikaa tiedä!
Eli,kyllä se aika tylyä oli kättelystä lähtien.
Mutta lupa kyllä kysyttiin,että saakos oppilas olla mukana.Toki se meille sopi.
En väitä,etteikö huomattavia eroja ole henkilökunnan käytöksessä.Meille vaan sattui semmoinen tiukka linja.
Koitan jatkossa kirjoittaa niin,että lukemiseesi tulee innokkuutta lisää!!!
Onhan niitä erilaisia ihmisiä. Kuitenkin täs asias pitäis olla jokaisen hoitajan ja kätilön asiantuntijana ystävällinen ja ottaa asiakas sillä hetkellä fiksusti vastaan.
Tuo mun lukemiseni on ollut jonkin aikaa hyvin pintapuolista ja nopeasti katottuna "mistä mahtaa olla kyse" :) On ollu kaikenlaista muuta, joten ei kirjoituksissasi sen puoleen ole ollut mitään puutteellista. Syy on ittessäni.
terveys ja hengissäpysyminen tajuissaan on yksi tärkeä seikka, mikä kivunlievityksessä on ensisijaisinta. Synnyttäminen on kivulias prosessi ja synnyttäjän kivunsietokynnys ratkaisee paljon ja asenne. Onneksi on synnytysvalmennus ja hengitysharjoitukset ja supisteluihin keskittyminen. Kun osaa tekniikan ja keskittyy jokaiseen supistukseen erikseen ja välillä 'kerää' voimia niin ennenpitkää on edessä ponnistusvaihe epi..viiltoineen, se helpoin ja miellyttävin osa synnytystä ja sitten kohta kuuluukiin itku ja prinsessa tai prinssi on valtaamassa maailmansa.
Mielenkiintoinen viestiketju, itse olen vasta 38 v. Kauheaa tuolloin , jos sinulle on jäänyt mieleen , ettei kipuja " voitu" lievittää. Kyllä niitä voidaan. Itse olen synnyttänyt kerran ja kipu on käsityskyvyn ulkopuolella, niin kamalaa se on. Kuin tulenleiskoihin sysättäis muttei kuole kumminkaan. Olen sair.hoit. ja aina mietinkin, että kun ihminen menee esim. johonkin pieneen toimenpiteeseen niin huolehditaan tosi hyvin, että puudutus on onnistunut ja mitään kipua ei tunnu. Miksi synnyttäjää sitten pitäisi rääkätä? Itse sain epiduraalin ja se vei poltot 2 tunniksi pois. Sitten pyysin lisää ja pitkin hampain lääkettä annettiin lisää..vauvalla ei ollut masussa mitään hätää. Sain lisää ja ponnistaminen ei tuntunut yhtään. Jotkut sanoo, että ei muka pysty ponnistamaan jos on puudutettu. Tottakai pystyy! Ei tarvitse enää 2000 luvulla naisia rääkätä , kivut saadaan lähes täydellisesti onneksi pois jos
henkilökunnalta vain tahtoa löytyy! Harmi kun sinulle jäänyt tuollaiset muistot.