Tämä palsta käsittelee pääasiassa hoitoja. Onkohan missään keskustelua siitä miten ihmisten parisuhteet ovat voineen kriisin keskellä?Vertaistukea haen, koska itsellnäi liitto rakoilee kovasti, yhtenä syynä lapsettomuus ja sen aiheuttama suru/syyllisyys yms
miten voi parisuhde
lapsettomuuden keskellä
101031
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Parisuhde on asia joka kannattaa kyllä muistaa.
Meillä on tilanne se, että aletaan käydä nyt hoidoissa, koska minulla on todettu pcos. Emme saa lasta ilman lääketieteen apua.
Me olemme mieheni kanssa puhuneet asiat halki moneen kertaan lapsista ja lapsettomuudesta. Välillä on kyllä ottanut toinen päähän ja tuntunut ettei tästä parisuhteesta/ liitosta tule mitään toisen kanssa, mutta ollaan joka tap. selvitty.
Yleensä puhumalla asiat selviää.. tsemppiä
Tottakai parisuhde on koetuksella tälläisen asian keskellä. Itselleni tuotti tosi vaikeaa alkaa keskustelemaan lapsettomuushoidoista mieheni kanssa, oli pelko kuinka avioliitollemme käy. Mutta onnekseni olen huomannut että pelko oli turha. Lapsettomuus voi aiheuttaa surua, syyllisyyttä jne..., mutta itse olen selvinnyt siitä niin että pyrin elämään mahdollisimman "normaalia" elämää ajattelematta koko ajan lapsettomuuttamme. Myös aviopuolison kanssa oleminen ilman että koko ajan ollaan tekemässä lasta auttaa. Käyn hoidoissa aikansa ja joko tärppää tai sitten ei. Vaihtoehtona on lapsettomuus tai adoptio. Parisuhteessa täytyy miettiä kumpi on tärkeämpi, aviopuoliso vai lapsi ?
En ehkä vertaistukea voi rakoilevan suhteen osalta antaa, mutta sen voin todeta, että kannattaa miettiä puolin ja toisin sekä keskustella siitä, miksi on toisen kanssa. Meillä suhde vahvistui sen myötä, kun tuli lapsettomuusongelmat. Sitä ikään kuin tajusi, että miksi on toisen kanssa ja että haluaa olla toisen kanssa, vaikka niitä omia lapsia ei tulisikaan.
Toki oli alamäkiäkin, jotka minusta kuuluu asiaan. Tämä on sen verran vaikea asia käsiteltäväksi. Ja suosittelen ehdottomasti ammattilaisen luona käymistä, jos tuntuu, että keskenään ei onnistu.
Voimia sinne!
(KaksPlussallakin on mm. Lapsettomien palsta ja useita keskusteluja. Joukossa voi olla sinullekin jotain.)
Tämä aiheutti mulle niin syvän masennuksen että toinen ilmeisesti kyllästyi siihen ja lähti.
Tiiviisti on pidetty eron jälkeen yhteyttä koska itse suhteessa ei suurempia vikoja ollut. Sääli, ilman tälläsiä olosuhteien ongelmia eroa tuskin olisi tullutkaan. No, ehkä niin oli sitten tarkotettu kuitenkin..? Siitä on nyt muutama kuukausi, ja yhteenpaluustakin oli jo puhetta.. Ehdin kuitenkin löytää muuta ja nyt sitten uuden kumppanin kanssa uusin toivein (jospa tällä olisi myös nopeita siittiöitä!;)), joskaan ei enää niin korkein odotuksin ja kärsimättömästi kuin ennen.
Näin ne tilanteet vaihtuu. Siitä uudesta jutusta ei tullukaan mitään ja päätettiin sittenkin vielä yrittää yhdessä sen exän kanssa.. no, tulipa sentään yks kuukaus kokeiltua hommaa jonkun muun kans. ;)
itse oli myös niin masentunut ja itkuinen yli vuoden ajan, että mies ei enää sitä kestänyt. Pelas omia juttujaan mun selän takana, ja luottamus meni ja rakkauskin.
Sitten tuli itsellekkin sellainen ajatus että kun miehessä vikaa niin pitäiskös vaihtaa mies. Minulla oli sitten omat juttuni..
Eli meidän suhde ei kestänyt lapsettomuudesta johtuvaa surua ja keinot paeta sitä masennusta ja ahdistusta olivat sitten ihan väärät. yhdessä ollaan toki edelleen, mutta hoitoihin meno tyssäs, kun ei uskalla tämmöiseen sotkuiseen suhteeseen lapsia tehdä.
Hei!
Olen itsekin kaivannut viime aikoina kovasti vertaistukea kun näyttää että parisuhteen tila ja lapsettomuus vellovat koko ajan mielessä. Meillä "yrittämistä" nyt takana puolitoista vuotta (mikä siis on hirvittävän vähän moniin tällä palstalla vieraileviin verrattuna mutta tuntuu itsestä ikuisuudelta) ja nyt olemme siinä pisteessä ettei asiasta tunnu enää pystyvän puhumaan. Itselläni ei ole sellaista ystävää jonka kanssa pystyisi puhumaan ja itkemään vapaasti ilman toisen sääliä (heillä siis on jo omat lapsensa ja en enää kertaakaan kestä kuulla "kyllä se siitä" lausahduksia) ja miehelläni on pitkälti sama tilanne. Joka paikassa joku, varsinkin mieheni suvun puolella, kysyy että "kun kaikki muut jo on saaneet lapsia niin koska se nyt on teidän aika?". Yritän vastata huumorilla koska en kestä sitä sääliä toisen ihmisen silmissä kun kerron miten asia on. Ja sitten käännyn aina sisäänpäin enkä pysty puhumaan edes mieheni kanssa. Tiedän että hän tuntee aivan samoin ja syyllistää itseään aivan samalla tavalla kuin minä mutta en vaan kertakaikkiaan osaa enää sanoa mitään. Se sattuu liikaa!!
Joskus taas voimme olla "normaalisti" yhdessä ja meillä on hauskaa enkä haluaisi häntä menettää mutta sitten taas joskus miettii että pitäisikö luovuttaa ennenkuin pettyy taas odotuksissaan....
Aluksi kommentti itse aiheeseen eli meillä parisuhde on onneksi kestänyt minusta johtuvan lapsettomuuden, mies ei ole jättänyt minua yksian asian kanssa. Tosin hän ei oikein usko hoitoihin vaan jotenkin asennoituu ettei niitä lapsia ehkä tulekaan ja kuitenkin kannustava. Onnellinen olen kun hän on tukena. Kun menimme naimisiin, koin että olemme vielä vahvemmin sitoutuneita toisiimme, ehkä tämä avioliitto auttaa minua heikollakin hetkellä uskomaan, että mies haluaa olla kanssasi vaikken saisikaan lapsia. Sitä voi olla joskus huonolla hetkellä itselleen vakuuttaa. Ja silti tiedän, että jos lapsettomuuden syy olisi miehessä, en häntä jättäisi.
Mutta toinen asia tuli mieleen tuosta, että ne ihmiset ja ystävät joille omasta tilanteestaan kertoo alkavat sääliä. Onneksi yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki läheiseni ovat olleet normaaleja. Yksi ystäväni juuri paljasti oman sääliä tihkuvan osanottansa ja tulin siitä niin vihaiseksi...no se oli hänen tapansa osoittaa kiinnostuksensa tilanteeseeni mutta...
Sen tässä on oppinut, että jos toisten kyselyt omasta lapsitilanteesta häiritsee niihin voi aina vastata kohteliaasti, että "toivoisin olevani raskaana, mutta se ei vain kaikille onnistu" Pistää kysyjänkin miettimään aihetta hetken pidempään. Itse en enää loukkaannu kyselyistä, ja pystyn itkemättäkin puhumaan ekämäni isoimmasta tragediasta...sekin helpottaa..
Meille ei lapsettomuus sinänsä ole parisuhdetta huonontanut vaan hoidoissa käytettävät hormonit tekevät minusta järkyttävän pirttihirmun!!! Aivan oikesti, päässä napsahtelee vähän väliä aina kun on primolut, terolut, clomifen tai puregonkuuri menossa. Nyt oli välikierto ja olo oli tyyni ja seesteinen koko ajan, ei enään kun clomifenit aloitin....ja valitettavasti mies sen joutuu kärsimään =-(
ollaan menty tässä kolme vuotta ylämäkeä ja alamäkeä ja pakattu tavaroita ja pistetty taloa myyntiin,mutta vielä yhdessä jostain kumman syystä.Rankaa aikaa kyllä nää joka kuukautiset pettymykset!Jos saataskin tässä nyt alulle jotain niin en tiiä meniskö parisuhdekin raiteilleen sitten..mutta voimia kaikille.
t.pp6