Asema

Istuksin, niin kuin sinäkin, lokoisesti Tampereen juna-asemalla vekslaten juoksevassa tuulenvireessä tympeää City-lehteä ilman minkäänlaista ajatusta tulevasta. Helsinkiin menossa. Oikeastaan mä olen jo tulossa sieltä. Mieleni lentää kuin lehdykkä.

Joutavan keveää.

Tota kaveria ei ainakaan palella, käveleekin norsunkantaman päähän seljässään älytön säkki kaikenlaista retkeilykamaa. Koominen näky mun sortseihin verrattuna.
Siihen se pysähtyy mun eteen ja peittää mun auringon. Helvetin varjo. Mä vähän hermostun, olin olevani ahdistunut ja singnalisoin ähkien: ettet nyt viittis.

Se mitään tee, sittenpä tekee ja käy penkille mun viereeni, roiskaistuaan ensin rinkkansa maahan lojumaan kuin kuolleen aasin.

"Sullon tossa ICCR:n logo. Ooksä pelastusarmeijalaisia", mä viskaan hymyssä suin ymmärtämättä mihin mä sen suuremmin pyrin, kai yleismaailmalliseen keskusteluun tuntemattoman kanssa, valmiina vastustamaan ja puoltamaan, kinaamaan ja väittelemään.

Tää mulle mitään sano. Kattoo eteensä ja silmäilee mua korvillaan. Mua ahdistaa tällanen mykkä järkevyys, ominaisuus, jollaista kokeva ahdistuu, paiskataan takaisin omaan typeryyteensä ilman minkäänlaista mahdollisuutta puolustaa itsestään ulos purkautunutta maalitonta tyhjyyttä.

Kaverihan saattaa olla menossa vaikka minne maailmanääriin pelastamaan sitä itseltään ja mä vittuilen somasti ennen kuin se on päässyt edes junaan sisään.

Mä tarjoon sille tupakan, se mulle tulet. City lentää tuulessä savujemme kanssa. Maailmasta me välitämme, itsestämme emme juurikaan.