Hei, palstasta en ole varma, mutta pitää jossain purkaa ahdistusta kun ystävät eivät osaa kuunnella. Tai no kuuntelevat, sanovat "kyllä se siitä" ja unohtavat koko jutun. Mulla on ongelmia koulussa, kotona ja ihmissuhteissa. Olen lukion ensimmäisellä ja tämän koko ensimmäisen vuoden olen kulkenut kuin sumussa. Olen aina hyvin väsynyt, koeviikkoja takana 4 ja koenumerot eivät ole mitään kovin kiitettäviä, paitsi muutamassa lempiaineessani. Eli ei mitään motivaatiota opiskella enää. Haluaisin lopettaa koko lukion ja siirtyä ammattikouluun tai jonnekin. En tiedä. Lisäksi kouluni ilmapiiri ahdistaa mua satunnaisesti. Musta tuntuu, että saan ilkeitä katseita osakseni, vaikka niin varmasti kaikista joskus tuntuu. Kyllä siellä muutamia piristäviäkin ihmisiä kuitenkin on.
Ihmissuhteet ahdistavat myös. Olen ollut jo pitkään erkaantuneena kaveriporukastani. Tai no aina olen mukana menossa, mutta silti tuntuu että mut sysätään syrjemmälle, en kuitenkaan usko että tahallisesti. Olen puhunut kavereilleni asiasta ja he kyllä ovat huomanneet mun muuttuneen hiljaisemmaksi, mutta eivät tarkoituksella mitään ole "yrittäneet". Poikien kanssa on aina jotain säpinää ja muutamia kivojakin olen tavannut, mutta ne nyt tyssäävät alkuunsa. Pitäisi vain olla kaveri niin ei tulisi myöhemmin ongelmia. Ongelma on se, että mä haluaisin jonkun ihmisen vierelleni joka lohduttaisi ja tukisi mua. Eri tavalla kuin ystävät. Mutta mä olen todella sitoutumiskammoinen ja ajatuskin seurustelusta ahdistaa/pelottaa. En koe olevani vielä valmis seurustelemaan, mutta silti kaipaan läheisyyttä pojilta.
Kotona on ankea tunnelma. Porukat eivät katso enää perään mun vanhetessa. Mikä on ihan hyväkin, mutta kyllä sitä nyt jonkinlaista kyselyä silloin tällöin kaipaa esim. "Missä olet?" jne. Äitini kanssa en myöskään voi nykyisin puhua paljon mistään. Hän on myöhään töissä ja luuhaa aina ystävillään tai kuntosalilla. Viime yönä hän tuli 12 aikaan kotiin. Isä on eläkkeellä työkyvyttömyyden takia ja on aina kotona 24/7 ja mua ahdistaa sillä haluaisin joskus kotimme itselleni vaikka pariksi päiväksi, jotta saisin rentoutua, ilman että hän on kyttäämässä kaiket päivät. On mulla oma huone, mutta en vaan viihdy siellä. Siksi päiväkin kotona on yhtä kidutusta, yleensä olen aina menossa jossakin. Onneksi. Isällä ja äidillä ei mene hyvin avioliiton suhteen ja äiti uhkailee erolla harva se päivä. Ajatus avioerosta ahdistaa. Mulla on myös todella tärkeä sisko, jonka luona tykkäsin käydä kylässä ja näin, mutta hän muutti nyt ihan vasta kauas täältä missä me asumme, enkä näe häntä kuin kerran viikossa jos sitäkään.
Joo ja 17v. olen. Sori tää tilitys. Tuntuu että ongelmia vaan kasaantuu enemmän ja enemmän.

Vastaukset 10
Vanhimmat
Kuulostaa siltä kuin olisit masentunu.Nyt sun kannattais kyl jollekkin luotettavalle ihmiselle puhua.Jos kerran amis kiinnostaa enemmän kuin lukio niin vaihda koulua.sun kannattaa puhua koulussa opolle tosta koluun vaihdosta, jos se vaikka onnistuisi
Tost lukiost voin antaa pari rohkasun sanaa, jotka mun luokanvalvoja anto mulle:
"Opiskele vaan niitä aineita mitkä kiinnostaa sua ja joista on hyötyy sun tulevassa ammatissa"
Lukio muutenkin helpottaa tokalle mentäessä :)
Ku saapäättää ite milloin opiskelee mitäkin.
Kyl nää ongelmat yleensä häviää mut ei aina ihan heti.
Tsemppiä sulle :)
Niin no empä tiedä, ahdistaa se koulun vaihtoki sen verran. Uudet ihmiset jne. Olen jo ehtinyt tottua kaikkeen tuolla lukiossa, niin ehkä sit kunnialla loppuun asti vaan. Jollekin ammattiauttajalle vois kyllä lähtä juttelemaan, mutta empä tiedä, kun tuntuu etteivät nekään osaa katsoa asioita oikealta kantilta. Jotain mielialalääkkeitä vois lähtä aneleen, jos tuurilla sais. Kiitti kommenteista.
Et varmaankaa saa paljon tukea ja ymmärryst siun kavereiltas ja yleensä se et tulee ymmärretyks ja kokee ittesä tärkeeks on täs elämänvaihees tosi tärkeet.
Täytän ite tänä kesän 17 ja voin siuhu samastuu jotenkii, koska ite vaihoin kouluu amiksee ihan toiselle paikkakunnalle eteläkarjalast kymeenlaaksoo ja kaikki miun tutut ja hyvät kaverit lähti muualle.
Ne ekat kuukaudet ja päivät oli iha sairaan outoi. Muistan ku ajelin pyöräl vaa kaupungil yksin ja en tienny yhtää koko paikast mitää! Muistan ku menin puistoo vaa penkille ja soitin miun kavereille itku kurkus et en kestä olla tääl. Tuntu et olin ihan yksin vaik asuin asuntolas kahen muun tytön kaa. Se toine käytti huumeit ja mei kämppä oli sentakii ain iha törkyne. sit muutin yksiöö.
Mut tuun ain muistaa ku olin niiin hukas siel ekoin päivin mut jotenkii aloin vaa selvii siit. Sain pari kaverii. Mut nykyää siihe mei kolmen hengen joukkioo on tullu neljäs. Ja hää yrittää viiä nää miun kaverit. en tiiä, ehkä se on kateelline jostai, mut nii pirullist ihmist en oo nähny ikin!
Mut sori. Halusin vaa kertooo ettet todellakaa oo ainut tos ongelmas. Miuta ainakii ahistas aatella et oisin menny jollekkii ammattiauttajille puhumaa.. oisin tuntenu itteni jotenkii sairaaks.
Tunnen kyl samoin joskus et oon se neljäs poyörä siin porukas ja yritän vaa roikkuu jutuis mukan ees jotenkii. mut tääl kotipaikkakunnal voin sanoo et tääl asuu ne miun tosi ystävät jotka ei jättäis. Viikot asun tuol ja yritän kaveerata niitten kaa etten ois yksinäine siel.
Mut luulen et siun ystäväs huomaa et oot muuttunu mut ei suoraan sanottun jaksa välittää mikä on nii helvetin hölmöö. Juttele niist sellasen kaa joka siulle on kaikkei hyvin kaveri ja kerro sille milt siust tuntuu. yritä puhuu sille ja kuuntele mitä se vastaa.
voi olla tosi monta kaveria, mut harva niist on kunnon ystäviä.
ton tekstis perusteel oot vähä eristäytyny ja varmaa sen takii ku et jaksa/haluu puhuu siu kavereilles tunteistas nyt. ja masentuu voi monest syyst, mut vaikee siit on irti päässä jos ei oo esim. kunnon kavereit tai ihmisii joille kertoo.
mut voin sanoo et on nykyää yleist toi oire. oon itekkii käörsiny lieväst siit, ku vkonloppusin ku kotii tulin alettii heti väittelee sanaharkkaa kaikkie kans. sit itkien lähin melkei samantien takas Kaupunkii omaa yksiöö. Ja itse asias silti rakastan mei porukoit sisimmissäni vaikken oo sitä pitkää aikaa näyttäny. mikä kannattais kyl kertoo.
ei helvetti et tuli tekstii :D mut toivon et vähäkää saisit uutta virtaa. ja iha oikeest puhu jollekkii koska toi ei lähe istumal omal sängyl. alat vaik harrastaa jotai. mut toivottavast piristyt nyt kesää ja aurinkoo mennes!! ja juttele niille kavereilles.
tänks:P
Vittu tämmöst elämää, koulun vois kyllä lopettaa, ja kaikist pahint ku perhe ja ystvät ei kuuntele, äiti tekee painajaist täst hän pitää mua talon sisäl ku lastenkodis olisin, en jaksa tämmöstä. äiti määrää mun menot mut aina ku karkaanki kotoa ku ei kerta kaikkiann jaksa niin aina ne löytää mut, paras kaveriki on muuttamas ja häntä en oo saamas mennä kattomaan ku äiti sanoo et mun on kuunneltava ja toteltava mut kuuntelen heit sen verran mitä ne kuuntelee mua eli en yhtää, äiti ei osaa pitää lupauksii ja ainaku yritän puhuu sille se sulkee korvat ja alkaa huutamaan se on tänäänki huutanu koko päivän niin et pikku sisko rupes itkemää ja meijän syyks pistetään s et äiti huutaa vaik itte hän meille huutaa, mulle sanotaan vaan et sit parin vuoden pääst me ei enää välitetä et misä sä liikut ja mitä sä touhuut, mut eine välitä must paskaakaan nyttenkääää. ne vaa haluu pitää mut täääl talos sisäsl kahlittuna. MÄ EN OIKEESTI JAKSA. :o sori ittelläski on vaikeet mut oli pakko purkaa jollekki ku kukaan muu ei täs talos kuuntele.!
Mitä jos kutsusit koko perheen pöydän ääreen ja puhuisitte sit et miks sua ei päästetä ulos.
Joku syyhän siihen on et ois hyvä selvittää mikä se on.
Sen jälkeen kertosit et mitä tekisit ulkona niin nekin ymmärtäisi miksi haluut ulos.
oon aika samaa mieltä siun kaa 90. ei tohon oikeen muu auta ku puhuminen, olkoo sit miten vaikeeta vaa. parempi se on et asioist puhutaa kun vaietaa. koska kun ne patotutuu sisää ni se on varma et ne jossai vaihees purkautuu ja paineel. on kokemust. :s
siun kannattas iha rauhallisest vinkata äitilles et kerkeiskö juttelee. mut voin sanoo et joillai on asiat vieläki pahemmi. oo tyytyväine siihe mitä kaikkee oot saanu vaikket sitä ain huomaakkaa.
vaik ei nyt kaikki ihan nappii mee, ni älä ota liikaa ittees. asioist voi puhuu ja pitääki.
siun kannattas ansaita teijjän porukoitten luottamust vaik et jos ne nyt siut johokii päästää, tuut ihan tasan sillo kotiis ku ne on sanonu. ja vaik vähä aikasemmikii;) ja et mee töpeksimää esim. nii et tuut kaatokännis kotii. noin ne uskaltaa jatkos päästää enemmi siuta ulos kun luottaa et kans tottelet niit. siit kasvaa luottamus ja ymmärrys.
kannattaa myös tehä sellasii pienii juttui ku esim. siivota vaik keittiö. :p varmast kaikki tykkäis.
ja on ihan normaalii sellane pienmuotone nalkutus perheest, mut jos se menee yli ja liiallisuuksii siihe kandee puuttuu.
kerrot niille milt siust tuntuu ku siut ei kuunnella ja sanot et haluisit et ne ees kerra vois päästää ulos siut, koska täytät kohta jo _18_!!!
Paitsi, että minulla on perheen sisäiset asiat eri tolalla. En kuitenkaan pysty keskustelemaan vanhempieni kanssa ongelmistani.
Twinsanity90: Osoititko viestisi mulle?