Jokin ei-mihinkään merkitsemätön paalu kertoo minulle päivämatkani olevan ohitse ja ohjaa minut istumaan tuolin kokoiselle kivelle, miettimään mihin tähän jäisin yöksi. Tuonne vai tuonne. Jos jään tähän, tiedän että kolmenkymmenen metrin päässä voisi minua odottaa parempi paikka, aina vain parempi ja parempi, kunnes joutuisin jonkin tunturihotellin aulabaariin vetämään yömyssyjä.
Ei! Minä jään tähän.
Kohta kiehuu vesi kaasun helvetillisessä kohinassa antamassa minulle elämänlämpöä - vähän, mutta riittävästi. Käännän kaasun kiinni, tyhjyys ja hiljaisuus iskeytyvät lihaani kiinni korpin kynsinä, uppoavat yksinäisyyden pelkoon sisään.
Väkivalloin karistan olaltani pois olemattoman, sotken höyryävää vettä tekno-muonaan, suljen pussin ja jään odottamaan.
Aurinko tipahtaa nopeasti ja välinpitämättömästi tuntureiden takana jonnekin amerikkaan ja jättää pohjoisen yksin hämärään. Valo ehtyy ja ääriviivat katoavat pikkuhiljaa sumentaen näkymän utuiseksi ja oudoksi katsoa.
Sitten näen, ennen kuin koskaan sitä kuulen, tuolla putoaa vesi korkeuksista. Kaivan kiikarit esiin.
Putous on hiljainen rukous. Hidastettuna laskeutuu valkoinen nauha kaukaisuudessa ja katoaa sameaan hämärään. Ainoa liike. Kaikki muu on ajatonta ja ikuista.
En kuule sitä tänään enkä huomenna, se ei ole minun reittini varrella. Se on vain tässä ja nyt minua varten, sitten ei koskaan enää.
Tunturit tulevat lähemmäksi kurua ja minua. Niillä on sielu ja ne ovat läsnä kuin hiljaiset jättiläiset ympärilläni. Korkeuksiin kohoavalla jäätiköllä valkoinen laikku katoaa mustanharmaan piikin taakse ja valuu kylmää ja kirkasta vettä aina talventuloon asti. Kylmät huiput häviävät pilviin, ne eivät enää omista yksityiskohtiaan, vaan viistävät ylhäällä harmaata pilvikattoa kuin vuodet, toinen toisensa jälkeen.
Kahvin hoyry alkaa liikkua itsekseen. Ilma liikkuu. Alkaa tuulla.
Aluksi se aina kertoo itsestään jotain pientä. Aivan itsensä nytkin esittelee, ennen kuin tulee voimalla päälle.
Miksi se tulee juuri nyt, yleensä se ei...
Mitä se auttaa. Kiroilen suomeksi, kun tuuli alkaa lepatella takissa. Kiroilen ruotsiksi, kun tuuli ei ole enää tuulta, vaan vihollinen joka vie minulta minun tavaroitani kysymättä lupaa. Pakkaan rojuni säkkiin, kun kaikki tuntuu repeävän. Maisema katoaa säkkipimeään ja minä bivyyn, taivas paiskaa esiin voimansa kaiken mielettömyyden.
Minä mietin sitä vesiputousta, kun alkaa ikään kuin sataa. Jokainen kivi kurussa ulvoo omaa lauluaan ja sade takoo vähäistä, mutta lujaa suojaani kuin nastarenkaat keväisiä katuja.
Ajattelen hiljaista putousta. Pitäisiköhän minun muuttaa reittisuunnitelmaa, jotta voisin ohittaa sen läheltä.
Sade on valtava televisio, josta ovat jääneet virta ja äänet täysille ohjelmien loputtua.
Tuulenpuuskat tönivät minua, eikä minua suuremmin nukuta. Ulkopuoli on muuttunut veturin vihellykseksi, josta älyän sen menneen vaakatasoon.
Minua ei nukuta ollenkaan, mutta kusella voisi käydä.
Ei! Minä jään tähän.
Kohta kiehuu vesi kaasun helvetillisessä kohinassa antamassa minulle elämänlämpöä - vähän, mutta riittävästi. Käännän kaasun kiinni, tyhjyys ja hiljaisuus iskeytyvät lihaani kiinni korpin kynsinä, uppoavat yksinäisyyden pelkoon sisään.
Väkivalloin karistan olaltani pois olemattoman, sotken höyryävää vettä tekno-muonaan, suljen pussin ja jään odottamaan.
Aurinko tipahtaa nopeasti ja välinpitämättömästi tuntureiden takana jonnekin amerikkaan ja jättää pohjoisen yksin hämärään. Valo ehtyy ja ääriviivat katoavat pikkuhiljaa sumentaen näkymän utuiseksi ja oudoksi katsoa.
Sitten näen, ennen kuin koskaan sitä kuulen, tuolla putoaa vesi korkeuksista. Kaivan kiikarit esiin.
Putous on hiljainen rukous. Hidastettuna laskeutuu valkoinen nauha kaukaisuudessa ja katoaa sameaan hämärään. Ainoa liike. Kaikki muu on ajatonta ja ikuista.
En kuule sitä tänään enkä huomenna, se ei ole minun reittini varrella. Se on vain tässä ja nyt minua varten, sitten ei koskaan enää.
Tunturit tulevat lähemmäksi kurua ja minua. Niillä on sielu ja ne ovat läsnä kuin hiljaiset jättiläiset ympärilläni. Korkeuksiin kohoavalla jäätiköllä valkoinen laikku katoaa mustanharmaan piikin taakse ja valuu kylmää ja kirkasta vettä aina talventuloon asti. Kylmät huiput häviävät pilviin, ne eivät enää omista yksityiskohtiaan, vaan viistävät ylhäällä harmaata pilvikattoa kuin vuodet, toinen toisensa jälkeen.
Kahvin hoyry alkaa liikkua itsekseen. Ilma liikkuu. Alkaa tuulla.
Aluksi se aina kertoo itsestään jotain pientä. Aivan itsensä nytkin esittelee, ennen kuin tulee voimalla päälle.
Miksi se tulee juuri nyt, yleensä se ei...
Mitä se auttaa. Kiroilen suomeksi, kun tuuli alkaa lepatella takissa. Kiroilen ruotsiksi, kun tuuli ei ole enää tuulta, vaan vihollinen joka vie minulta minun tavaroitani kysymättä lupaa. Pakkaan rojuni säkkiin, kun kaikki tuntuu repeävän. Maisema katoaa säkkipimeään ja minä bivyyn, taivas paiskaa esiin voimansa kaiken mielettömyyden.
Minä mietin sitä vesiputousta, kun alkaa ikään kuin sataa. Jokainen kivi kurussa ulvoo omaa lauluaan ja sade takoo vähäistä, mutta lujaa suojaani kuin nastarenkaat keväisiä katuja.
Ajattelen hiljaista putousta. Pitäisiköhän minun muuttaa reittisuunnitelmaa, jotta voisin ohittaa sen läheltä.
Sade on valtava televisio, josta ovat jääneet virta ja äänet täysille ohjelmien loputtua.
Tuulenpuuskat tönivät minua, eikä minua suuremmin nukuta. Ulkopuoli on muuttunut veturin vihellykseksi, josta älyän sen menneen vaakatasoon.
Minua ei nukuta ollenkaan, mutta kusella voisi käydä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.