Putous

Minun muistini ei ole sinunlaistasi muistia ystäväni joki. Sinun virtasi vie ajatuksesi mereen, upottaa ne tummiin syvyyksiin tuosta valkoisesta kuohasta ja kiihkeästä pyörteilystä huolimatta. Siinä kun sinä villitset mieliä, minä olen järkähtämättä paikallani ja katson kaikkiin ilmansuuntiin luoden vakaan ilmapiirin ilman järkytyksiä ja lapsellisia villityksiä.
Katso minun kasvojani. Olen kiveä. Kivessä sen muisti, menneisyys.

Sinä ehkä seisot paikallasi kuin kivi, näkemättä muuta kuin ilmansuuntasi, ikäväsi ja suuren pääsi.
Sinussa minä virtaan, koloissasi ja uurteissasi, menneisyytesi haavoissa, puhelen ja pulputan elämäni täydeltä iloa ja intoa. Mutta sinä istut siinä kuin jäärä, tatti tai pahka maan oksalla. Et näe mitään muuta kuin ilmansuuntasi, oman olemassaolosi tylsyyden.

Kuriton kakara. Odotappa taasen talvea ja katso miten nenäsi jäätyy siihen olalleni, hyytyy hymysi ja matkasi kirpakkaan syystuuleen. Siinä sitten olet ja matkaat, riemuitset ja ilakoit.

Joen ja tunturin kinaaminen jatkui iltamyöhään, yli yön ja vuoden, iän ja ajan.

Kolmas osapuoli, putous, kuunteli hiljaa kaikkea tätä. Se ei ollut varma omasta olemassaolostaan vuoren ja joen ollessa niin suuria ja vahvoja.

Hallitsevia.