Kädet vapisten selasin viikon läpi löytämättä etsimääni. Rivit sekosivat harmaiksi pötköiksi, äänet kadulla harmittomiksi takseiksi.
Väylät vaimenevat, vaan eivät nukahda, kutsuvat minut ulos leikkimään värittömään karuselliin ja laittamaan ylleni eilisen lämpimät vaatteet - avaamaan oveni teljet.
Kun sen viileä sielu täyttää sinut itsellään, silmäsi kirkastuvat ja ajatuksesi ovat jälleen kuin lapsen, näkevät enemmän ja kuulevat kaiken, senkin jota ei äsken vielä ollut.
Kaikki nämä tyhjät kadut täyttyvät mielesi ilosta ja kaikesta siitä, jota illalla harhaksi moitit.
En kuitenkaan löydä etsimääni. Se on taitavasti kätketty ja monin tavoin tie sinne vaikeutettu. Olen päättänyt olla sitkeä, taistella uuvuttavaa vastustajaa vastaan rennonpuoleisesti, sen suurempia rypistelemättä, ryntäilemättä. Kävelen hiljaa sitä kohti, säästellen voimiani lukien vanhoja viisauksia tuhansien vuosien takaa. Ne kestävät, tai sitten jotain salpaavat toteutumasta.
Harha-askel. Hieman kompastun. Kirotut katukivet ja niiden epätäsmällisyys. Olsi oltava jokin rakenne joka ei salli virheitä, yllätyksiä.
Puiston pitkissä varjoissa vastaani harhailee määrätietoinen deeku puku päällä. Mies sopisi Keilaniemen nahkatuoliin jos häneltä saisi ulos jotain muuutakin kuin järjetöntä mölinää ja optionoteerauksia. Syvänsininen puku on kesäisesti kadottanut kravattinsa. Mies ei ole roikkujatyyppi. Katsoisin häntä hymyllä, mutta en voi. Minun on säilytettävä oma yhteiskunnallinen asemani tai kaikki uhkaa sortua jalkoihimme. On tärkeää, ettemme ole muuta kuin sitä mitä me olemme. Siten meillä on järjestys, eikä mitään kompastuksia tule toteutumaan.
Vuosien tunkkainen pilvi kuitenkin ohittaa minut sekavalla vilkaisulla ja katoaa taakseni. Minä muistelen: olen asunut täällä niin kauan...niin kauan, etten häntäkään tunne.
Puisto on paskainen kaatopaikka. Ylioppilaat, kuohuviini ja elämän karnevaalit serpentiineineen ovat kaukainen muisto. Arjen julmuus makaa ruohikolla odottaen korjaajaansa. Vimmainen ja pohjaton herkkyyden raato tökitään tikuilla säkkeihin ja viedään pois. Lasten nukkuessa katoavat lattioilta mielikuvituksen spektri sitä valvovien toimesta.
Saavun luoksesi. Annan aaltojen tuulla rantaan ja katson ylitsesi huomiseen. Toinen puoleni on varjoinen, toinen kylpee kajossa. Minä seison äärelläsi, kahden maailman välissä.
Kolmas maailma olen minä, rajamailla syntynyt, rajamailta katsova. Ikuisesti ja aina epämääräinen olento ilman itsessään elävää ja toimivaa suuntaa tai järjestystä.
Kuinka leikkisä spektri.
Väylät vaimenevat, vaan eivät nukahda, kutsuvat minut ulos leikkimään värittömään karuselliin ja laittamaan ylleni eilisen lämpimät vaatteet - avaamaan oveni teljet.
Kun sen viileä sielu täyttää sinut itsellään, silmäsi kirkastuvat ja ajatuksesi ovat jälleen kuin lapsen, näkevät enemmän ja kuulevat kaiken, senkin jota ei äsken vielä ollut.
Kaikki nämä tyhjät kadut täyttyvät mielesi ilosta ja kaikesta siitä, jota illalla harhaksi moitit.
En kuitenkaan löydä etsimääni. Se on taitavasti kätketty ja monin tavoin tie sinne vaikeutettu. Olen päättänyt olla sitkeä, taistella uuvuttavaa vastustajaa vastaan rennonpuoleisesti, sen suurempia rypistelemättä, ryntäilemättä. Kävelen hiljaa sitä kohti, säästellen voimiani lukien vanhoja viisauksia tuhansien vuosien takaa. Ne kestävät, tai sitten jotain salpaavat toteutumasta.
Harha-askel. Hieman kompastun. Kirotut katukivet ja niiden epätäsmällisyys. Olsi oltava jokin rakenne joka ei salli virheitä, yllätyksiä.
Puiston pitkissä varjoissa vastaani harhailee määrätietoinen deeku puku päällä. Mies sopisi Keilaniemen nahkatuoliin jos häneltä saisi ulos jotain muuutakin kuin järjetöntä mölinää ja optionoteerauksia. Syvänsininen puku on kesäisesti kadottanut kravattinsa. Mies ei ole roikkujatyyppi. Katsoisin häntä hymyllä, mutta en voi. Minun on säilytettävä oma yhteiskunnallinen asemani tai kaikki uhkaa sortua jalkoihimme. On tärkeää, ettemme ole muuta kuin sitä mitä me olemme. Siten meillä on järjestys, eikä mitään kompastuksia tule toteutumaan.
Vuosien tunkkainen pilvi kuitenkin ohittaa minut sekavalla vilkaisulla ja katoaa taakseni. Minä muistelen: olen asunut täällä niin kauan...niin kauan, etten häntäkään tunne.
Puisto on paskainen kaatopaikka. Ylioppilaat, kuohuviini ja elämän karnevaalit serpentiineineen ovat kaukainen muisto. Arjen julmuus makaa ruohikolla odottaen korjaajaansa. Vimmainen ja pohjaton herkkyyden raato tökitään tikuilla säkkeihin ja viedään pois. Lasten nukkuessa katoavat lattioilta mielikuvituksen spektri sitä valvovien toimesta.
Saavun luoksesi. Annan aaltojen tuulla rantaan ja katson ylitsesi huomiseen. Toinen puoleni on varjoinen, toinen kylpee kajossa. Minä seison äärelläsi, kahden maailman välissä.
Kolmas maailma olen minä, rajamailla syntynyt, rajamailta katsova. Ikuisesti ja aina epämääräinen olento ilman itsessään elävää ja toimivaa suuntaa tai järjestystä.
Kuinka leikkisä spektri.
Vastaukset 5
Vanhimmat
..."sinne VAIKEUTETTU..."??
Niin somaa, ja niin kummallista, sanoisin. En varmaankaan kunnolla ymmärtänyt. Vaikka toisaalta, maailmojen välissä on paljon tilaa.
Ei aamulla Aino rannalla ahdasta ole. Kaikki paatos johtuu vain ja ainoastaan aamusta, se oli hyvin kaunis, ja minulle leppeä.
Mää kattoin tään saitin ihan vain ilokseni. Mä en ole mitään kirjotellut viiteen, kuuteen vuoteen,
silloinkin vain muutaman olemattoman satasivua siivuja tunnoistani.
Valittelen oikein kirjoitus virheitä, kielioppi ei ole oikein handussa, mutta sanat ovat kivoja kavereita.....juurinperin taipuisia:)
Sinulla on mielenkiintoinen tyyli. Hiukan runollinen, rönsyilevä, ja juuri sopivan sekainen, että se miellyttää minua.
Ja kun tuosta tuli niin mieleen Kaivopuisto vapun jälkeen...
*hymy*
Sanat ovat selvästi kavereitasi, kyllä.
Koti-ikävä rakas kumppanini - koti-ikävä.
Tampere kaunis on, vaan meri mielessäni velloo.
Löysin sattumalta tämän kirjailijanalku-palstan. Ihanaa.
Puisto Meri-novellissa on selvästikin Kaivopuisto.
Keväällä vapun jälkeen puisto oli hirveä törkykasa Hesarin mukaan.
Asun lähellä, mutta en mene sinne vappuna.
Ikkunastani avautuu näkymä puistoon. Saan seurata non-stop teatteria
laitapuolen eläjien esittämänä.
Kirjoittelen vain netissä ja joskus yleisönpalstalle ja joskus kirjeitä.
Netissä jutuistani valitetaan, että kirjoitan pötköä.
Tämän tarinan kirjoitteja hallitsee melko hyvin kirjoittamisen.
Aihe ei ollut kuitenkaan mitenkään mieltä nostattava. Realismia sitäkin enemmän.
Vaikka asunkin Suomen kauneimmalla seudulla, niin murheellisten ihmisten elämän
seuraaminen saa sydämeni särkymään.
Hyvinvointiyhteiskunnassa vain harvat voivat hyvin.
Siksi minä kirjoitankin paljon netissä. Ammattikirjoittavat saavat joskus helmiä
sijoiltakin. Ihan samoista aiheista toimittajat näköjään leipänsä ansaitsevat, joista
minäkin kirjoittelen.
Kirjoitusvirheitä ei kannata pelätä.