Vaikka ketään tuskin kiinnostaa, niin mun on pakko päästä avautumaan jonnekin.
Eli tuntuu, etten enää jaksa tätä. Olen yli vuoden ajan ollut mieli maassa, mikään ei tunnu enää yhtä hauskalta ja jännittävältä kuin ennen. Itsetuntoni on ollut heikko jo useita vuosia. Minulla ei ole kunnon hyvää ystävää, vain pari kaveria, ja niitäkin tapaan oikeastaan vain koulussa pitkien välimatkojen takia.
Koulussa menee muutenkin huonosti. Olen nyt 9lk, kokeet painaa päälle. Keskiarvoni oli syksyllä vielä 8,2, mutta nykyään se on 7,2. Matikassa olen saanut lähes koko kevään ajan 4-5, matikanopettajamme ei usko että minulla on oikeasti vaikeuksia oppia matikkaa. Äidinkieli ja kuvis ovat ainoat, jotka tällä hetkellä menevät kuten ennenkin. Kokeisiin kyllä luen ja valmistaudun päivää-paria ennen, mutta aivan kuin kaikki olisi turhaa.
Terkkari totesi minulla kouluahdistuksen n. kuukausi sitten. Kun menen kouluun, tulee sellainen tunne, että mitä ihmettä mä täällä teen? Ajoittain on sellaisia "ahdistuskohtauksia", että en vain kestä mitään, täytyy päästä pois koulusta. Kun olen päässyt kotiin, rauhotun ja alan usein itkeä. En vain kestä ajatusta olla koulussa. Olen alkanut lintsaamaan melkein viikottain, koska yksinkertaisesti en vain kestä enää joitakin tunteja.
Lisäksi minulla on lievä sosiaalisten tilanteiden pelko, en tule hyvin toimeen ryhmässä. Olen ihan 1. luokasta asti tykännyt olla yksikseni, ja se onkin osasyy kiusaamiseen. Toinen syy on se, että en ole yhtä massassa kulkeva kuin muut luokkalaisemme. Tykkään olla persoonallinen, aivan sama mitä muut minusta ajattelevat.
Nämä kaksi asiaa vaikuttavat mm. liikkatunteihin. Olen pistänyt liikkaopellemme viestiä asiasta, ja hän onneksi sanoi ymmärtävänsä. Yksi syy liikkatuntikammoon on myös se, että minä _en vaan voi_. Aina sanotaan että "yritä", mutta kun ihminen sanoo että henkisesti ei voi, niin harva oikeasti tajuaa, mitä sillä meinataan.
En harrasta mitään kalenteriharrastusta, koska aikani ja mielenkiintoni eivät oikein riitä. Minulla on koira, ja muitakin lemmikkejä, jotka oikeasti tuntuvat olevan ainoita, ketkä minua tarvitsevat.
Rakastan valokuvausta ja taidetta, piirrän ja maalaan viikottain. Tykkään myös kirjoittaa, ja yksi asia mikä todella piristi, oli se kun äidinkielenopettajamme kysyi, että kirjoitanko minä vapaa-ajalla. Lisäksi hän vielä kannusti vain jatkamaan.
Tärkein asia mulle on kuitenkin musiikki. En selviäisi ilman sitä. Kun löysin reilu vuosi sitten erään bändin, se vei sydämeni kokonaan. Sen bändin ansiosta jaksan, ja sen bändin ansiosta olen jakanut sydämeni usean muunkin bändin kanssa.
Kotonakaan ei kaikki mene ihanteellisesti. Äitini huutaa ja tiuskii päivittäin. Aivan kuin kaikki olisi aina minun syytäni. Ihan kuin se olisi ainoa ihminen, jolla menee huonosti. Äidille en ole sanonut yhtään mitään olostani, eikä se oikein muutenkaan tiedä elämästäni paljoakaan. En luota enkä rakasta äitiäni niin paljon, että voisin kertoa sille aivan kaiken. Viikonloppuisin se juo, mikä toisinaan menee jo liian pitkälle. Äitini takia saan itkeä päivittäin. Isäni on kuollut ja siskoni muuttanut omaan kämppään, joten minun on vain kärsittävä täällä.
En ole mikään viikonloppunuori, joka ryntää perjantaina illalla juopottelemaan. En perusta juomisesta. Tupakointia vihaan. Viikonloput kulutan kotona musiikin parissa, nukkuen tai sitten vain dataillen.
Jos on hyvä ilma, olen koiran kanssa paljon ulkona kuvaamassa.
Kuitenkin vaikka toisinaan jotkut yksittäiset pienet asiat tuntuvat menevän nappiin, olisin paljon mieluummin muualla kuin jatkaisin tätä.
Mitä nyt olen kartoittanut oloani ja tehnyt joitakin testejä sekä netissä että kirjallisesti, niin poden lievää/keskivaikeaa masennusta. Sitä on kuitenkin hankala vahvistaa, koska ei ole ketään, jonka kanssa voisin ilman pelkoa tai epäröintiä puhua asiasta.
Viestistä varmaan jäi puuttumaan paljon asioita, mutta aivan sama. En vain jaksa enää tällaista :(
Eli tuntuu, etten enää jaksa tätä. Olen yli vuoden ajan ollut mieli maassa, mikään ei tunnu enää yhtä hauskalta ja jännittävältä kuin ennen. Itsetuntoni on ollut heikko jo useita vuosia. Minulla ei ole kunnon hyvää ystävää, vain pari kaveria, ja niitäkin tapaan oikeastaan vain koulussa pitkien välimatkojen takia.
Koulussa menee muutenkin huonosti. Olen nyt 9lk, kokeet painaa päälle. Keskiarvoni oli syksyllä vielä 8,2, mutta nykyään se on 7,2. Matikassa olen saanut lähes koko kevään ajan 4-5, matikanopettajamme ei usko että minulla on oikeasti vaikeuksia oppia matikkaa. Äidinkieli ja kuvis ovat ainoat, jotka tällä hetkellä menevät kuten ennenkin. Kokeisiin kyllä luen ja valmistaudun päivää-paria ennen, mutta aivan kuin kaikki olisi turhaa.
Terkkari totesi minulla kouluahdistuksen n. kuukausi sitten. Kun menen kouluun, tulee sellainen tunne, että mitä ihmettä mä täällä teen? Ajoittain on sellaisia "ahdistuskohtauksia", että en vain kestä mitään, täytyy päästä pois koulusta. Kun olen päässyt kotiin, rauhotun ja alan usein itkeä. En vain kestä ajatusta olla koulussa. Olen alkanut lintsaamaan melkein viikottain, koska yksinkertaisesti en vain kestä enää joitakin tunteja.
Lisäksi minulla on lievä sosiaalisten tilanteiden pelko, en tule hyvin toimeen ryhmässä. Olen ihan 1. luokasta asti tykännyt olla yksikseni, ja se onkin osasyy kiusaamiseen. Toinen syy on se, että en ole yhtä massassa kulkeva kuin muut luokkalaisemme. Tykkään olla persoonallinen, aivan sama mitä muut minusta ajattelevat.
Nämä kaksi asiaa vaikuttavat mm. liikkatunteihin. Olen pistänyt liikkaopellemme viestiä asiasta, ja hän onneksi sanoi ymmärtävänsä. Yksi syy liikkatuntikammoon on myös se, että minä _en vaan voi_. Aina sanotaan että "yritä", mutta kun ihminen sanoo että henkisesti ei voi, niin harva oikeasti tajuaa, mitä sillä meinataan.
En harrasta mitään kalenteriharrastusta, koska aikani ja mielenkiintoni eivät oikein riitä. Minulla on koira, ja muitakin lemmikkejä, jotka oikeasti tuntuvat olevan ainoita, ketkä minua tarvitsevat.
Rakastan valokuvausta ja taidetta, piirrän ja maalaan viikottain. Tykkään myös kirjoittaa, ja yksi asia mikä todella piristi, oli se kun äidinkielenopettajamme kysyi, että kirjoitanko minä vapaa-ajalla. Lisäksi hän vielä kannusti vain jatkamaan.
Tärkein asia mulle on kuitenkin musiikki. En selviäisi ilman sitä. Kun löysin reilu vuosi sitten erään bändin, se vei sydämeni kokonaan. Sen bändin ansiosta jaksan, ja sen bändin ansiosta olen jakanut sydämeni usean muunkin bändin kanssa.
Kotonakaan ei kaikki mene ihanteellisesti. Äitini huutaa ja tiuskii päivittäin. Aivan kuin kaikki olisi aina minun syytäni. Ihan kuin se olisi ainoa ihminen, jolla menee huonosti. Äidille en ole sanonut yhtään mitään olostani, eikä se oikein muutenkaan tiedä elämästäni paljoakaan. En luota enkä rakasta äitiäni niin paljon, että voisin kertoa sille aivan kaiken. Viikonloppuisin se juo, mikä toisinaan menee jo liian pitkälle. Äitini takia saan itkeä päivittäin. Isäni on kuollut ja siskoni muuttanut omaan kämppään, joten minun on vain kärsittävä täällä.
En ole mikään viikonloppunuori, joka ryntää perjantaina illalla juopottelemaan. En perusta juomisesta. Tupakointia vihaan. Viikonloput kulutan kotona musiikin parissa, nukkuen tai sitten vain dataillen.
Jos on hyvä ilma, olen koiran kanssa paljon ulkona kuvaamassa.
Kuitenkin vaikka toisinaan jotkut yksittäiset pienet asiat tuntuvat menevän nappiin, olisin paljon mieluummin muualla kuin jatkaisin tätä.
Mitä nyt olen kartoittanut oloani ja tehnyt joitakin testejä sekä netissä että kirjallisesti, niin poden lievää/keskivaikeaa masennusta. Sitä on kuitenkin hankala vahvistaa, koska ei ole ketään, jonka kanssa voisin ilman pelkoa tai epäröintiä puhua asiasta.
Viestistä varmaan jäi puuttumaan paljon asioita, mutta aivan sama. En vain jaksa enää tällaista :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voimia sinulle ystävä
Sun pitää muistaa et oot kuitenkin vast ysillä.
Kumpaan meet, lukioon vai amikseen?
Mun luokanvalvoja sano mulle näin lukios:
"Ota vaan rennosti ja opiskele emiten niit aineita, jotka kiinnostaa eniten."
Et koulu on semmonen asia mistä ei paljon pitäis ottaa stressii :)
Ja sun keskiarvo on ihan ok.
(Mäkin sain yhes lukios peruutus paikan et silleen ei sil niin väliä)
Mut kuitenki tsemppii koulun kaa :)
Mut sitten: Miks sä et puhu äidilles tai vaik terkkarille/ vaitiolovelvolliselle terapeutille?
Puhuminen auttaa tosi paljon.
Äitis tuskin tiuskis niin paljon jos tietäis vähän sun jutuist.
Kesä edessä et koht pääsee relaamaan :)
Mitä sieniä syöt? *tahtoo heti samoja sieniä kuin yritetään90/jumalan siunausta*
Ensiksikin: Äitisi ei vihaa sinua ja hän ei varmastikaan ajattele, että kaikki on syytäsi. Uskon vahvasti, että hänellä itsellään on niin paha olo tai ongelmia, että käyttäytyy noin ja sen takia myöskään hän ei osaa ajatella sinua ja oloasi. Oletko sanonut äidillesi, että lopettaisi huutamisen ja "syyllistämisen", kertonut että se tuntuu aivan h*lv*t*n pahalta? Joskus kunnon itku-huuto-parku-tappelu on hyväksi (itse tappelin niin siskoni kanssa kun meillä oli ollut pitkään kireät välit ja hän sai minut aina itkemään tiuskimisillaan, ja nyt tulemme toimeen paremmin)
Onko koulussasi kuraattoria tai vastaava? Voisitko käydä hänelle puhumassa tuosta kouluahdistuksestasi ja sosiaalisten tilanteiden pelosta tai pyytää terkkaria kertomaan kuraattorille, joka voisi järjestää kouluasioitasi? (kuten vapautuksen joistain tai ehkä harkita kotiopetusta?) Vaikea sinun on kouluun panostaa nyt tai tulevaisuudessa jos inhoat sitä ja kammoat sosiaalisia tilanteita, joten olisi hienoa jos sille todellakin voisi tehdä jotain?
On hienoa, että et välitä toisten mielipiteistä! Hyvä sinä, älä välitä tästä eteenpäinkään. Tiedän, että olisi niin paljon helpompaa mennä massan mukana, itsekin olen ollut yläasteen ekasta päivästä asti inhottu ja vieroksuttu koska olen ollut oma itseni enkä mikään teeskentelevä pissis.
Minä kannustan sinua jatkamaan sinulle tärkeitä asioita kirjoittamista,piirtämistä,maalausta ja musiikkia! Älä missään nimessä lopeta taiteen harrastamista. Upeaa myös, että olet löytänyt bändin jonka avulla jaksat :) Voin kertoa itsekin selvinneeni (itse tehtyjen testien mukaan samanasteisesta masennuksesta kuin sinä) bändien avulla valon lähelle.
Ole rohkea ja puhu kuraattorille tai terkkarille, jos et itsesi takia niin siskosi, lemmikkiesi, äitisi ja (otan osaa) isäsi takia. Älä vaan anna periksi, vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi ja susta tulee ihan hemmetin vahva ihminen tämän jälkeen! Luota elämään, ja siipiisi, kyllä ne kantaa :)
"Give me a shot to remember
and you can take all the pain away from me
one kiss and I will surrender
the sharpest lives are deadliest to lead
a light to burn all the empires
so bright the sun is ashamed to rise and be
in love with all of these vampires
so you can leave like the sane abandoned me"
MCR- The Sharpest lives
Tarinasi kuulostaa hyvin samalta, kuin omani.
Olen taiteellinen "haahuileva" ihminen ja tarvitsen oman aikani.
En voi sanoa muuta, kun että arvosta itseäsi ja pidä huolta.
Tee juuri niin, kuin tuntuu oikealta, äläkä anna muiden ihmisten päättää puolestasi.
http://www.youtube.com/watch?v=aKrDWs-xfrE
Kiitokset teille jotka viitsitte sanoa mielipiteenne ja kannustaa asiassa :)
Ja "Peace and love", hauska nähdä joku joka myös etsii MCR'n biiseistä näitä kannustavia pätkiä. Tuo bändi on minulle kaikki kaikessa, mutta välillä sekään ei oikein riitä.
MCR'n kautta tutustuin myös useisiin muihin (mm. The Used, Misfits yms), enkä tiedä miten olisin selvinnyt ilman näitä.
No kuitenkin, päätin että menen puhumaan terkkarille. Toivottavasti terkalla on vaitiolovelvollisuus kaikesta, koska äitini on sitä sorttia, joka vain vähättelisi ja sanoisi "pyh ei sulla mitään ole".
Ja amikseen olen ensi vuonna menossa, jos nyt pääsen luokalta. En pääse ensimmäiseen vaihtoehtooni, koska pisteeni eivät riitä. Toiseen otetaan ensimmäiseksi vain sen paikkakunnan oppilaita, siis kun se koulu on eri paikkakunnalla... heikko mahdollisuus sinnekin. Sitten on taas jotakin, mutta ne eivät ole niin kiintoisia... Tulee olemaan hankalaa, mutta mitäpä muuta voisin enää odottaakaan?
Elämäsi vaikuttaa olevan ihan ok. Mutta jos tunnet, että siitä puuttuu jotain niin suosittelen, että masturboit enemmän, juot enemmän, ja lopetat tuon hinttimäisen kuvaamisen ja maalamisen. Ja elämässäsi tärkeintä on musiikki?? TyPERÄÄ! En suinkaa tuomitse typerältä vaikuttavaa elämääsi, minusta sinulla vaan on arvot ihan vituillaan.
Sinulla ei ole ystäviä. NO mitä sitten?!? Et tarvitse niitä. Olet niin tyhmä ettei sinusta edes ole pitämään yllä ystävyyssuhteita. Onpa yksi huoli vähemmän sinulle.
Ja ahdistukseen tiettävästi paras lääke on alkoholi. Äläkä nyt saatana ala vinkumaan, että alkoholi ei oo ratkasu tai hyväksi tai mitä nyt vinkuisitkaan. Tosiasia on, että se TOIMII viinaa koneseen ja jo on ahdistus ja huolet poissa. Ja jos alat juomaan jossain bileissä/baareissa voisit vielä tutustua uusiin ihmiseen, kokea sosiaalisia kontakteja, ei huono asia eihän? Lopeta neiteily ja ala käyttäytymään kuin olisit jotain!