Aina puhutaan siitä, miltä vanhemmista tuntuu, kun lapset lentävät pesästä. Olen miettinyt, miltä aikuisista lapsista tuntuu päinvastaisessa tilanteessa.
Muutimme ensimmäiseen ikiomaan kotiimme, kun lapsemme olivat teini-iän vaiheilla. Asuimme siellä kolmekymmentäneljä vuotta, joista yli kaksikymmentä vuotta kahdestaan.
Kummallakin pojallamme oli kodin avain. Vanhempi soitti muuttonsa jälkeen ovikelloa ja odotti, että avasimme oven. Nuorempi kilisti kelloa ja tuli sitten sisään omalla avaimellaan. Hän saattoi omia aikojaan käydä kilauttamassa kelloa ja pyörähtää sisällä ja miltei samoin tein mennä menojaan.
Nyt hän on muuttomme jälkeen käynyt meillä pari-kolme kertaa, vaikka asumme paljon lähempänä kuin ennen. Hän on soittanut ovikelloa ja odottanut, että avaamme oven, eikä tule omilla avaimillaan.
Hän tulee kuin kylään,kun hän ennen tuli kotiin.
Ihmettelen, tuntuuko hänestä siltä kuin vanhemmat olisivat lentäneet pesästä.
Myös lapsenlapsissa olen ollut huomaavinani saman, ja kuitenkin täällä on "muksula" kuten siellä entisessäkin mummulassa. Eskarilainenkin istuu kauniisti sohvan reunalla ja keskustelee sivistyneesti kuin aikuiset visiitillä.
Oletteko, toiset samanikäiset, kokeneet samaa?
Täytyypä seuraavan kerran tavatessamme pistää jälkikasvu tenttiin.
Muutimme ensimmäiseen ikiomaan kotiimme, kun lapsemme olivat teini-iän vaiheilla. Asuimme siellä kolmekymmentäneljä vuotta, joista yli kaksikymmentä vuotta kahdestaan.
Kummallakin pojallamme oli kodin avain. Vanhempi soitti muuttonsa jälkeen ovikelloa ja odotti, että avasimme oven. Nuorempi kilisti kelloa ja tuli sitten sisään omalla avaimellaan. Hän saattoi omia aikojaan käydä kilauttamassa kelloa ja pyörähtää sisällä ja miltei samoin tein mennä menojaan.
Nyt hän on muuttomme jälkeen käynyt meillä pari-kolme kertaa, vaikka asumme paljon lähempänä kuin ennen. Hän on soittanut ovikelloa ja odottanut, että avaamme oven, eikä tule omilla avaimillaan.
Hän tulee kuin kylään,kun hän ennen tuli kotiin.
Ihmettelen, tuntuuko hänestä siltä kuin vanhemmat olisivat lentäneet pesästä.
Myös lapsenlapsissa olen ollut huomaavinani saman, ja kuitenkin täällä on "muksula" kuten siellä entisessäkin mummulassa. Eskarilainenkin istuu kauniisti sohvan reunalla ja keskustelee sivistyneesti kuin aikuiset visiitillä.
Oletteko, toiset samanikäiset, kokeneet samaa?
Täytyypä seuraavan kerran tavatessamme pistää jälkikasvu tenttiin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
meidänkin lapset soittavat ovikelloa, kun tulevat käymään. He eivät ole edes halunneet meidän kotimme avaimia eikä meillä ole heidän avaimia (tiedän vanhempia, joilla on lastensa avaimet...)
Lastenlapset "ovat kuin kotonaan" mummilassa.
pitkästä aikaa.
Huomasin tämän viestisi, Venlastiina, - ja ajattelin
hiljaisessa mielessäni, että noinhan meilläkin,
eivät tule omilla avaimillaan sisään, vaikka ne
heillä ovat.
Minulla ei mitään erillistä huonetta lapsien lapsukaisille
täällä ole, mutta pitkä ja monipaikkainen
ruokapöytä on kyllä heitä silmällä pitäen säilytetty
sieltä isosta asunnosta.
Eilen olin heidän konsertissaan; ilo on seurata
tätä kaikkea.
Hyvää jatkoa kaikille ystäville! :)
Minä olen viisivuotta sitten muuttanut asuntoa ensimmäisen kerran yksin ja jokaisella pojallani on avain, mutta he asuvat sen verran kauempana että soittavat olenko kotona, meillä ei pääse ulko-ovestakaan ilman avainta tai soittamalla summeria ja asukas avaa oven, aina kun kapseni tulevat he tulevat avaimillaan oven taakse saakka ja soiottavat ovikelloa ja hetken kuluttua tulevat omilla avaimillaan, lapsenlapset ovat aina tienneet missä lelut ovat ja ne haetaan esille melko heti, usein kutsun heitä syömään ja nyt kesällä sanoin että ruoka on valmista mutta lapset kattavat pöydän ihan liinanpöydälle laitosta asti ja hyvin innokkaana he sen tekevätkin ja jokainen tietää missä mummolassa on mikin astia, tähän järjestelyyn olen tyytyväinen enkä usko että lapsetkaan siitä pahaa tykkäävät, näin meillä.
ja muuttanutkin monta kertaa, avaimet ovat saaneet nyt vasta ihan viime vuosina ,tai 20vuotta.
Olen yksinäinen ollut vuodesta 1972 ,kun mieheni kuoli.
Ja nyt ei ole vaaraa vaikka yllättäisivätkin,:=)koska
on kiva kun tulevat, ja tiedän että,on hyvä kunon jo "tässä" iässä läheiset jotka pitävät huolen,että kaikki on hyvin.
Minä olen aina ollut realisti,vaikka elän terveenä,
on turvallistakun on läheiset jotka välittää.
Millaisessa konsertissa kävit?
Lapsi soittaa vieraalta paikkakunnalta äidille tai isälle ja kun lapselta (keski-ikäiseltä) sitten kysytään, milloin tulet käymään kotona, hän vastaa. Minähän soitan kotoa.
Aluksi sen kuuleminen tuntuu oudolta, mutta kaikkeen tottuu.
Näin se elämä menee.
antanut yhdelle lapsenlapselleni avaimen,jos sattuu,että jää kotiin..Muilla ei ole. Minusta olisi aika kummallista,jos tulisivat omilla avaimillaan vielä ,minun kotiini..Yleensä soittavat,jos joku on tulossa,että tiedän olla kotona.Joskus tuntuu,että pojat pitävät paremmin yhteyttä vanhempiinsa,kuin tytöt..Varmaan
tapauskohtaista.No,minulla on vain tyttäriä,joten ei ole pojista kokemusta.Nyky-ihmiset ovat kyllä kiireisiä.Tuosta,mitä Jopel kirjoitti,ei ole kokemusta. Yleensä kysyn;Koska ehdit poiketa kylään?Jokaisen elämä on niin yksilöllistä...
Minulla on kaksi poikaa. Ovat jo kymmenisen vuotta asuneet poissa kotoa. Molemmilla on avain minun kotiin. Kumpikaan ei soita kelloa, vaan tulevat omilla avaimillaan, kuin kotiinsa. En ole viitsinyt asiasta nostaa meteliä. Vaikka joskus asia minua hieman vaivaa, esim. jos minulla on joku vieras käymässä.. varsinkin jos on miesvieras. En tiedä muuttuisiko asia, jos muuttaisin sellaiseen asuntoon , jossa he eivät ole asuneet aikoinaan.
Lapsilla, koska tämä on heidän lapsuuskotinsa.
En muista että ikänä olisivat niillä tulleet, sen jälkeen kun muuttivat kotoa pois.
Kännykkä aikakautena soitolla kysyvät missä ollaan,,kotonako.
Paitsi jos olemme jossain ja on nimenomaan sovittu niin,kukankastelua, ja sellaista.
Pienenä lastenlapset meuhasivat kyllä kuin kotonaan. Tuttu lelulaatikko kumottiin heti lattialle.
Kasvaessaan sitä "hienosäätöä" näkyy tulevan.
Istutaan ja käyttäydytään "aikuismaisesti".
Onneksi ovat hyvin huumorintajuisia lapsia.
samassa asunnossa melkein koko avioliiton ajan ja tämä on lasteni lapsuuskoti. Kaikilla heillä on kotimme avain hallussaan, mutta kyllä he tulostaan ilmoittavat ja soittavat ovikelloa, mutta jos ei jonkin ajan kuluttua ovi aukene, he tulevat omalla avaimellaan. Hyvä niin.
Lasten lapset tulevat kuin kotiinsa. He löytävät täältä vanhempiensa leikkikalut ja heistä on hauskaa touhuta niiden kanssa, vaikkakin osa alkaa jo olla niin suuria, että leikki on jo pois mielestä.
Minusta on mukava, että kaikki asuvat melko lähellä ja olemme usein yhteydessä. Puhelimitse jopa päivittäin.
Minunkaan lapsilla ei enää ole lapsuudenkotia.Leskeksi jäätyäni minusta tuntui hölmöltä jäädä yksin isoon taloon.
Nyt puitteet pienemmät,mutta tämä on minun kotini.Avaimet lapsilla on,mutta koskaan eivät tule sisään noin vaan (ellei sitten ole sovittu muuta)kelloa soitetaan ja odottavat kunnes avaan.
Minusta tämä on itsestään selvää,tämä koti ei enää ole heidän kotinsa.
Sama pätee toisinpäin,minulla on avaimet jokaisen lapseni kotiin,mutta päähäni ei ole edes pälkähtänyt mennä sisään tuosta noin vaan (ajatuksella,ovathan he minun lapsiani)Tietenkin jos eivät ole kotona ja sovittu jostain syystä että käyn,asia toinen.
Oma äitini on todella vanha ja asuu omassa kodissaan (joka ei ole lapsuuskotini) avain minulla on.Sinne menen sisään soittamalla ensin kelloa.Tämä johtuu siitä että hänen liikkumisesnsa on vaikeata.
Eli on monia tapoja toimia,mikä kullekkin perheelle parhaiten sopii.
Aika on päästää irti,niin lasten kuin vanhempienkin.