Heippa!
Meillä ongelmana hyvin itkuinen sijaislapsi. Hän on ollut meillä muutaman kuukauden ja tuntuu että itkee TOOSII paljon. Suurin osa itkusta on sellaista johon en syytä keksi, enkä toisaalta saa häntä rauhoittumaankaan vaikka sylissä pitelen ja silittelen. Kiintyminen on tapahtunut molemmin puolin. Neiti on vuoden vanha, eikä huume jne. altistusta ole tiedossa. Somaattiseen sairauteen en toisaalta usko, sillä esim. leikkii ja syö. itkut ovat ns. raivokohtauksia, jos hänet jättäisi lattialle huutamaan saattaisi hakata vaikka päätä lattiaan. Sylissäkin riuhtoo ja joudun vähän kuin holding periaatetta toteuttamaan. Mikä nauvoksi? Sos.työntekijät eivät ymmärrä tilannettamme. Tuntuu että koko perhe kärsii itkuista hyvin paljon. (Omat lapset 5 ja 7 vuotta)
Lisäksi olen kantanut huonoa omaa tuntua siitä, että lapsi ei vieläkään tunnu ihan kuin omalta, vaikka toisaalta olen häneen hyvin kiintynyt. Esim. lapsen itkuun reakoi eri tavoin, ei ryntää paikalle niin kuin oman kanssa. Tämä ehkä johtuu myös siedätyksestä koska itkee niin tosi paljon. Vatsaan toki nopeasti hänen kutsuunsa. Ja esim. eilen kun häntä sylissä paijasin ja hän siihen nukahti niin siitä ei tullut sellaista valtaisaa onnenvyöryä kuin oman lapsen kanssa. Varmaan normaalia, mutta synetyykö tunteet koskaan sille tasolle kuin omien kanssa?
Meillä ongelmana hyvin itkuinen sijaislapsi. Hän on ollut meillä muutaman kuukauden ja tuntuu että itkee TOOSII paljon. Suurin osa itkusta on sellaista johon en syytä keksi, enkä toisaalta saa häntä rauhoittumaankaan vaikka sylissä pitelen ja silittelen. Kiintyminen on tapahtunut molemmin puolin. Neiti on vuoden vanha, eikä huume jne. altistusta ole tiedossa. Somaattiseen sairauteen en toisaalta usko, sillä esim. leikkii ja syö. itkut ovat ns. raivokohtauksia, jos hänet jättäisi lattialle huutamaan saattaisi hakata vaikka päätä lattiaan. Sylissäkin riuhtoo ja joudun vähän kuin holding periaatetta toteuttamaan. Mikä nauvoksi? Sos.työntekijät eivät ymmärrä tilannettamme. Tuntuu että koko perhe kärsii itkuista hyvin paljon. (Omat lapset 5 ja 7 vuotta)
Lisäksi olen kantanut huonoa omaa tuntua siitä, että lapsi ei vieläkään tunnu ihan kuin omalta, vaikka toisaalta olen häneen hyvin kiintynyt. Esim. lapsen itkuun reakoi eri tavoin, ei ryntää paikalle niin kuin oman kanssa. Tämä ehkä johtuu myös siedätyksestä koska itkee niin tosi paljon. Vatsaan toki nopeasti hänen kutsuunsa. Ja esim. eilen kun häntä sylissä paijasin ja hän siihen nukahti niin siitä ei tullut sellaista valtaisaa onnenvyöryä kuin oman lapsen kanssa. Varmaan normaalia, mutta synetyykö tunteet koskaan sille tasolle kuin omien kanssa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itku asiassa en valitettavasti osaa kommentoida.
Kiintymyksen suhteen oma kokemus on se, ettei se tapahdu nappia painamalla. Rakastan sijoituksessa olevaa lastamme paljon, mutta huomaan, että päivä päivältä kiintymys syvenee. Aluksi, noin puoli vuotta lapsi kokeili meitä tosi paljon (5v).Silloin ajattelin, että miten minä jaksan tälläista raivohullua solvaajaa rakastaa.Iltaisin menin itkien nukkumaan koska olin niin puhki.
Nyt on elämä tasaantunut ja lapsi, sekä me voimme paljon paremmin.
Toivon sulle voimia ja tsemppiä. Jatka vaan silittelyä niin paljon kuin jaksat, mutta muistakaa miehesi kanssa myös levätä ajoissa.
vaikea sanoa, itse tunsin kerran yhden päivähoitolapsen, myös yksivuotiaan joka itki tosi paljon, missään ei oikein ollut hyvä.
Olisiko kuitenkin jotain turvattomuutta taustalla, paha olo vaikka ei itsekään oikein tiedä miksi.
Pään hakkaamisesta lattiaan tuli mieleen oma lapseni, joka teki sitä vielä kaksivuotiaana kun sai raivareita, se loppui siihen kun taisi tajuta, että itseensähän se sattuu eikä muihin.
Väkisin en ole ketään sylissä pitänyt, se voi myös olla ahdistavaa, toiset on siitäkin toista mieltä...
Lapset on kaikki niin erilaisia persoonia jo pienestä että on vaikea sanoa paljonkaan, kun ei kyseistä tytteliä tunne.
oli ja on edelleen oma lapsi, joka on ollut ihan vauvasta kovin vaativa äitiään kohtaan.
Äiti ei saanut esim. katsoa mihinkään muualle, kuin vain lasta päin tai lapsi sai raivarin.
Muitakin juttuja oli, joita en nyt enää muista. Yksi oli tuo voimakas pään hakkaaminen lattiaan tai seinään, kun ei saanut tahtoaan läpi.
Nyt tämä lapsi on kohta 8v. ja on alkanut osoittaa raivoaan siten, että käy äitinsä päälle jo todella vaarallisesti.
Hän menee nyt tutkimuksiin syynä vahva asperger-epäily. Monet seikat viittaavat siihen suuntaa. Lapsi muuten normaalisti kehittynyt ja älykäs.
Päätä monet lapset hakkaavat seinään, siinä ei vielä tarvi mitään ihmeellistä olla taustalla, mutta jos tilanne vaikeutuu, tai ei rupea helpottamaan, kannattaa ainakin pois sulkea elimellinen vika.
Psyyken kimpussahan aina ensimmäisenä ollaan ja vikaa aletaan etsiä vanhemmista.
En tunne aspergeriä tarkemmin, mutta käys katsomasa netistä Asperger-sivulta kuvaus miten ilmenee, löydätkö yhtäläisyyksiä.
Voihan olla, että tämä lapsi vain hakee vielä paikkaansa teillä ja rajojaan ja sillä itkulla hallitsee sinua ja melkein koko perhettä.
Kuitenkin ihan oikeat syyt kannattaa ajoissa kartottaa, niin pääsee jatkossa paljon helpommalla.
Pahintahan tuon ikäisen kanssa juuri onkin, kun ei tiedä yhtään mistä on kysymys.
Lisään vielä, että tällä lapsella en muista ikinä nähneeni tuota pään hakkaamista, mutta vaikka nyt kyse sattuisi olemaan samasta oireyhtymästä, niin sen sisälläkin lapsilla on toki eroja käytöksessään.
Myöskään lapseni ei ole koskaan hyökännyt päälle tai satuttanut ketään. Suuttuminen on aina ollut huutamalla raivoamista, isompana tavaroiden heittämistä, mutta kuitenkin aina niin, että ei hän koskaan ole osoittanut vakavaa aggressiivisuutta lyömällä tai rikkomalla mitään, mitä eteen sattuu.