oboekonsertto

Taidan olla sitä mieltä, että kirjoitteluni tälle saitille ei enää täytä rakkausrunojen määritelmää. Rakkausruno on runo joka kertoo jonkin ihmisen syvistä tunteista toista ihmistä kohtaan.
Olen tällä hetkellä niin hankalassa tilanteessa, että minun on erittäin vaikea ilmaista itseäni rehellisesti, sillä muutaman päivän takaisesta tölväyksestä tähän osoitteeseen on kulunut niin vähän aikaa, etten ole oikein saavuttanut sitä euforiaa johon joskus saattaudun. Kirjoittamisesta on tullut tylsää, jokapäiväistä lätinää ilman sen suurempia ajatuksia. Olen siis saavuttanut arkirutiinit jopa saroilla joilla niille ei ole minkäänlaisia elinmahdollisuuksia.

Tästä vinkkelistä katsottuna maailma on kuollut, kuiva ja alaston, kuin kokoon kuivunut lehmänruho kaukana aavikolla. Tämä saa mieleni käpertymään itseensä ja lytistymään kasaan.

En tietääkseni ole tämän planeetan vahvimpia ihmisiä. Ja tunnen myös muita, jotka kyhäävät kuorekseen kitiiniteltan suojakseen ympärillä aggressiivisena pyörivältä tuulelta. Tämä suoja, tai rakennelma, on yleensä kyhätty silkasta harhaan johtamisesta ja valheista, ikään kuin nämä avut olisivat ihmiselle hänen ainoa keinonsa purkaa itseään avoimesti.

Kirjoittamisen syvin elementti ja tuli on aina ollut löytää tie lähemmäs omaa itseään, ja siten tavata siellä kaikki muutkin. Mutta pettymyksekseni tämä on ollut täysin mahdotonta. En pysty, en kykene. Minusta tuntuu, että koko sieluni kuihtuu kuin jokin selleri ikkunalaudalla
totuuden huvittavassa vastavalossa.

Kiitos ja kaunis. Minulla on ollut toisinaan teidän kanssanne hyvin hauskaa.

:)