Ehkäpä tällainen ketju on (joillekin jo kyllästymiseenkin asti) tehty aikapäiviä sitten mutta teenpä nyt uuden, koska me narsistiset ja itseriittoiset lesbot kirjoitamme kovin mielellämme itsestämme :). Minä ainakin. Tietysti on myös mukava tutustua mahdollisiin uusiin palstalaisiin ja ehkä tällaisesta voi olla hyötyä sellaisille, joille oma seksuaalinen suuntaus on vielä kysymysmerkki.
Eli, miten tulit ulos kaapista? Minkä ikäisenä? Kenelle ensiksi? En tarkoita välttämättä mitään seksiin liittyvää, vaan lähinnä sitä, että missä vaiheessa itse on alkanut tiedostaa ja hyväksyä asian. Sitä kautta :).
Itse olen tiennyt asian jo aika varhain (nyt kun jälkeenpäin miettii), ehkäpä jostain kymmenvuotiaasta asti olen kehitellyt jotain pieniä ihastuksia tyttöihin. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä itselleni ja niinpä työnsin sellaiset ajatukset pitkään pois mielestäni.
En tiedä nykyisestä tilanteesta, (ehkä on vähän avarakatseisempaa, ehkä ei) mutta koin ainakin teini-iässä, että "lesbo" oli lähinnä haukkumasana, jota sain myös silloin tällöin kuulla, ehkä olemuksestani johtuen. En silti oikein tiedostanut asiaa vielä silloinkaan, vaan aggressiivisestikin olin sitä vastaan, itsessäni siis.
Vasta parikymppisenä sitten todella myönsin itselleni, että olen lesbo, lähinnä kai siksi, että tuolloin olin ensimmäistä kertaa oikeasti ihastunut, (jos opettajia ja sellaisia ei lasketa :)) yhteen heterotyttöön tosin, eikä siitä koskaan mitään tullut... Jälkeenpäin ajatus sen kieltämisestä tuntuu hassulta ja typerältäkin. Sitten ympärille alkoi kerääntyä muuta samanhenkistä porukkaa (kuten ärsyttävästi asia usein ilmaistaan :)) ja niiden ihmisten kautta asian salaaminen muulta maailmalta ei enää tuntunut järkevältä...
Nykyisin olen aika avoimesti sitä mitä olen, kuitenkaan liiempiä alleviivaamatta. Kaveripiirissä asia on kai melkein jokaisen tiedossa, perheestä en ole ihan varma, kaipa nuo aika varmasti tietävät. Mukavinta on kuitenkin se, että itse tietää mitä on ja tuntee ylpeyttä siitä, että on uskaltanut tutkiskella sisintään. Itseluottamustakin löytyy sen verran, ettei lainkaan hätkäytä, vaikka kadulla kulkiessa tulee välillä vastaan ryhmittymiä, joissa tirskutaan ja osoitellaan.
Semmoista. Kaipa monilla on aika samanlainen tarina. Kirjoittakaa!
Eli, miten tulit ulos kaapista? Minkä ikäisenä? Kenelle ensiksi? En tarkoita välttämättä mitään seksiin liittyvää, vaan lähinnä sitä, että missä vaiheessa itse on alkanut tiedostaa ja hyväksyä asian. Sitä kautta :).
Itse olen tiennyt asian jo aika varhain (nyt kun jälkeenpäin miettii), ehkäpä jostain kymmenvuotiaasta asti olen kehitellyt jotain pieniä ihastuksia tyttöihin. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä itselleni ja niinpä työnsin sellaiset ajatukset pitkään pois mielestäni.
En tiedä nykyisestä tilanteesta, (ehkä on vähän avarakatseisempaa, ehkä ei) mutta koin ainakin teini-iässä, että "lesbo" oli lähinnä haukkumasana, jota sain myös silloin tällöin kuulla, ehkä olemuksestani johtuen. En silti oikein tiedostanut asiaa vielä silloinkaan, vaan aggressiivisestikin olin sitä vastaan, itsessäni siis.
Vasta parikymppisenä sitten todella myönsin itselleni, että olen lesbo, lähinnä kai siksi, että tuolloin olin ensimmäistä kertaa oikeasti ihastunut, (jos opettajia ja sellaisia ei lasketa :)) yhteen heterotyttöön tosin, eikä siitä koskaan mitään tullut... Jälkeenpäin ajatus sen kieltämisestä tuntuu hassulta ja typerältäkin. Sitten ympärille alkoi kerääntyä muuta samanhenkistä porukkaa (kuten ärsyttävästi asia usein ilmaistaan :)) ja niiden ihmisten kautta asian salaaminen muulta maailmalta ei enää tuntunut järkevältä...
Nykyisin olen aika avoimesti sitä mitä olen, kuitenkaan liiempiä alleviivaamatta. Kaveripiirissä asia on kai melkein jokaisen tiedossa, perheestä en ole ihan varma, kaipa nuo aika varmasti tietävät. Mukavinta on kuitenkin se, että itse tietää mitä on ja tuntee ylpeyttä siitä, että on uskaltanut tutkiskella sisintään. Itseluottamustakin löytyy sen verran, ettei lainkaan hätkäytä, vaikka kadulla kulkiessa tulee välillä vastaan ryhmittymiä, joissa tirskutaan ja osoitellaan.
Semmoista. Kaipa monilla on aika samanlainen tarina. Kirjoittakaa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oma tarinani menee seuraavasti: Elin täydellisesti tynnyrissä itseni suhteen n. 25-vuotiaaksi asti kunnes asia valkeni minulle ihastuttuani eräseen naiseen niin palavasti että tynnyrini otti ja hajosi paloiksi :)
Tuolloinen elämäntilanteeni oli juurikin sellainen kuin sen ikäiseltä keskivertokansalaiselta voi olettaa: Olimme seurustelleet silloisen mieheni kanssa vuosia ja asuneet siitä jo tovin saman katon alla, suunnittelimme oman rivitalonpätkämme ostoa ja muuta sellaista. Minä luulin ihan tosissani haluavani sitä. Jotenkin aina oli ollut sellainen määrittelemätön tunne siitä että kaikki ei ole niinkuin pitäisi mutta en ole ikinä ollut mikään järin syvällinen itseni pohdiskelija joten se siitä.
Vähän tuli ensin ahdistus joka ilmeni lähinnä tarpeena saada tilaa hengittää ja muutimme erilleen asumaan. Ero oli kummallekin raastava. Omaa olotilaani lievitti helpotus oman itseni löytymisestä,sitä tunnetta voisi verrata lähinnä vanhan ystävän löytymiseen. Miehelle moinen asia nyt oli tietysti kova kolahdus miehiseen egoon ja minä taas sain huomata että pelkkään kiintymykseen perustuva suhde on yhtä kivulias lopettaa kuin mikä tahansa rakkaussuhde.
Kun sain muuton myötä sitä hengitystilaa, ja aikaa ajatella, huomasin miten palapelin palat alkoivat tipahdella paikoilleen: Lapsuusajan ihastuminen naapurin tyttöön, ikuinen täyttymättömyyden tunne suhteissa miehiin, mieltymys naisvartaloon miesvartalon sijaan... Loputon lista.
Lähimmille ystäville kerroin heti, mikä oli tietysti luonnollista kun heidän kanssaan olen oppinut kaikki vaikeat ja hämmentävät asiat halkomaan. Joidenkin kohdalla tieto aiheutti laimeasti hämmästyneen reaktion, ja olen varma että jotkut heistä ovat ennen paljastustani ehkä hiljaa mielessään pohtineet mahdollisuutta että olisin jotakin muuta kuin hetero, mikään hirveän tyttömäinen kun en ole koskaan ollut. Toisaalta jotkut sanoivat tienneensä ensi tapaamisesta lähtien ja ihmetelleensä että miten ihminen voi niin totaalisesti itsensä kieltää. Yllättäen kaapistatuloni myötä ystäväpiirini myös osoittautui aika sateenkaaren väriseksi :)
Äidilleni kerroin vasta ensimmäisen naissuhteeni ilmestyessä kuvioihin ja vastaanotto oli sama kuin ystäväpiirillä: laimeasti hämmästynyt. Ja niinikään myös äiti kertoi kokeilustaan aidan samalla puolella, joskus nuoruudessaan siis. Äidille kertomisen myötä sai lopulta koko suku tietää, äitini hoiti kaapista tuloni edes kysymättä minun mielipidettäni, ei sillä että olisin halunnut kaappin jäädäkään.
Sukulaisten suhtautuminen oli kovin kirjavaa, äärilaidasta toiseen. Järkytystä, päivitelyä, huvittuneisuuden sekaista epäuskoa. Pahimpana ehkä isoäitini "ei kai sille sitte mitään voi"-toteamus joka sai kaiken kuulostamaan siltä että olisin sairastunut vakavasti. Toisaalta taas isoäiti toiselta puolelta sukua pelasti toteamalla rennosti: "Pääasia että oot onnellinen". Nyttemmin jo kaikki ovat toipuneet ja uskaltavat kirjoittaa joulukorttiin myös kihlattuni nimen.
Entäs minä itse? Olen nykyään asian kanssa niin sinut että välillä unohdan että uusissa työympyröissä ihmiset yleensä lähtevät oletuksesta että heteroita ollaan kaikki. Saatan pölpöttää kotiasioitani huomaamatta että ihmiset ympärillä kurtistelevat otsaansa kummissaan kun eivät kehtaa suoraankaan kysyä että KUKA tämä puheissani alati esiintyvä, selvästikin minun kanssani samassa taloudessa asuva nainen oikein on. Unohdan siis tulla kaapista.
Itsepohdiskelun suhteen en ole yhtään muuttunut. En jaksa kuluttaa aikaani yrittämällä lokeroida itseäni minnekään, tiedän varmasti että minun kumppanikseni kuuluu nainen, miehen kanssa elämä olisi sillä aiemmin mainitulla oudolla tavalla onttoa. Seksistä osaan nauttia molempien kanssa, tosin naisen kanssa henkisen puolen vahvempi läsnäolo sängyssä tekee siitä mielestäni monin verroin palkitsevampaa. Ihastukseni elämän varrella menevät melkeimpä tasan, puolet miehille ja puolet naisille. Olen siis mitä olen, mutta en ole sitä kaapissa!
Mukavaa kevään jatkoa koko palstan porukalle.
Jotenkin sinun tarina muistuttaa omaani, vaikkakin olen vanhempi ja kahden lapsen äiti. Itse olen siirtynyt myös heterosuhteesta (kesti yli 20v) lesbosuhteeseen, enkä ole kyllä sitä katunut. Ympäristö on suhtautunut vähän kirjavasti; suku kangerrellen,mutta hyväksyy kuitenkin, töissä ja kaveripiiri hyvin. Ex-mies tosi tosi huonosti. Mutta kaikille olen puhunut perheestämme avoimesti ja ehkä jotkut vieraammat katsovat tosiaan vähän oudoksuen,kun kuulevat että puolisoni on nainen, mutta kun en ole itse tietääksenikään niin ei kukaan ole käynnyt marmattamaan asiasta. Yllättävän avointa on ainakin minun kohdallani ollut sateenkaari perheisiin suhtautuminen..
esimerkiksi nykyisellä työpaikallani en ole kokenut järkeväksi mainita seksuaalisesta suuntautumisestani (konservatiivisuus jossain määrin). Minua enemmän tuntevat tietävät, että miehet eivät kiinnosta, enkä seurustele (mikä sinänsä on joillekin ihmetyksen aihe). Joku mukava fiksu nainen kääntää kyllä pään ;). Ehkäpä olisi kesäheilan aika...
Kun Lama-Suomi jäi horisonttiin ja ylitin Ison Orjajärven toistakymmentä kilometriä korkealta, alkoi vapautuminen.
Mikäs minä olen toisen maan tapoja kyseenalaistamaan?
Minä olin Raamattu kädessä saarnaaja vuorilla. Vanhanaikainen, oikein kunnon, rouhealla tavalla konservatiivinen. Vieläkin minulta tunnetusti saa tulikiveltä löyhkäävän mielipiteen asiasta kuin asiasta.
No joka tapauksessa, seurakuntaamme tuli piispantarkastus eli kierrosvalvojan viikko. Seurakunnan tarpeisiin kierrosvalvoja piti puheen masturbaatiosta. Sitä sitten mietin kaverin kanssa saarnausreissullani. Masturboitiinko Jamestownissa enemmän kuin vaikkapa naapuriseurakunnassa ja mikä siinä on Raamatun mukaan väärin kun minusta perustelu Oonain esimerkillä on irti asiayhteydestä revitty. No, kaveri sanoi, että masturbointi on homoseksuaalista.
Minun seurakuntani ongelma oli siis se, että ihmiset ovat homoseksuaaleja. 95% prosenttia kaikista ihmisistä harjoittaa homoseksuaalisuutta ja 5% on valehtelijoita ja valehtelijat heitetään ilmestyskirjan mukaan tulijärveen.
Jouduin myöhemmin pedofiiliskandaalin ilmiantajan ominaisuudessa lähtemään seurakunnasta ja asetuin aavikolle Palm Springsin läheisyyteen. En minä tiennyt että se on homomatkailun mekka.
Minusta se oli lähinnä mielenkiintoista. Suurin osa seurakuntalaisista oli myös rasisteja ja minusta homofobia oli samanlainen vanhentunut asenne kuin rasismikin.
Kun pedoskandaalin takia usko oli tavallaan pettänyt minut ja avioliittokin kariutui, niin minä ajattelin fundamentalistina hyvin mustavalkoisesti ja syöksyin ahmimaan kaikkea mitä alueella oli tarjottavana. Äärikonservatiivista suoraan ääriliberaaliksi. Ääri-ihmiselle polariteetit ovat lähempänä toisiaan kuin kultainen keskitie.
No, jouduin palaamaan köyhään Suomeen. Täällä kaikki oli tietysti köyhää ja ahdasmielistä kuten aina kommunismissa.