Kenen

Minä ja mieheni olemme adotoineet lapsen, koska emme omia kyenneet saamaan. Aina on mennyt hyvin, olen aina rakastanut poikaamme omanani eikä mieleeni koskaan olisi voinut tulla, etteikö näin olisi toistekkin päin.
Kerroime adoptiosta hänelle noin 10 vuoden iässä ja hän otti asian hyvin. Itse olin pelännyt, ettei hän enää haluaisi kutsua meitä äidiksi ja isäksi tämän jälkeen, mutta pelkoni oli turha.
Tai siis oli ehkä tähän asti. Muutama vuosi sitten poikani otti yhteyttä biologiseen äitiinsä. Suhtauduin asiaan myöntävästi, koska uskoin sen olevan hänelle tärkeää. Ja ilmeisen tärkeää olikin.
Nykyään tuntuu kuin meitä minusta hänen oikeita vanhempia ei olisi olemassakaan. Poikani viettää aikaa biosukunsa kanssa huomattavasti enemmän kuin
meidän oman sukumme. Hän puhuu paljon bioäidistään , bioisänkin hän on tavannut, mutta tietääkseni vain kerran. Naisella on kaksi tytärtäkin, jotka ovat poikaani paljon nuorempia. Hän on alkanut puhua heistä siskoinaan.
Vuosi sitten poikani sitten muutti samaan kaupunkiin kuin bioäitinsä sillä verukkeella, että pääsi töihin bioisoisälleen. Siellähän onkin puoli sukua töissä! Hän käy tasaisin välein kyllä kotona, mutta tuntuu kuin olisimme jotkut kaukaiset kummitäti ja -setä.
Viimeinen niitti oli kun hän vietti joulunsa tuon kyseisen naisen perheen kanssa! Mekin olisimme kuulemma "saaneet" tulla. Ihan kuin poikani ei ymmärtäisi, ettemme halua olla osa tätä perhettä, koska emme ole sitä. Kun poikani löysi tyttöystävän, tapasi tämä bioäiti sen ennen minua. Itseasiassa olen nänyt työn vain kerran. Varmaan hänkin on alkanut pitää poikani vanhempina tätä naista eikä meitä.
Olen yrittänyt keskustella mieheni kanssa, mutta hän ei sano asiaan juuta eikä jaata. Onko normaalia, että adoptiolapsi hylkää perheensä löydettyään biologiset vanhempansa? Onko muille adotiovanhemmille käynyt näin?Miksei meillä tunnu olevan enää mitään merkitystä hänen elämässään? Meidän kanssahan hän on elänyt koko lapsuutensa ja me hänet olemme kasvattaneet.
242328
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 24

Vanhimmat

Se on ainakin tavallista, että biosuvun tapaamisen jälkeen adoptoidulle muodostuu jännittävä ja tiiviskin suhde biosukuun. Sehän edustaa uutta ja kiinnostavaa asiaa, jota on yleensä koko ikä enemmän tai vähämmän mietitty. Monille adoptoiduille ei tällaista suhdetta kuitenkaan muodostu biosukuun. Tiiviin suhteen osapuoli voi myös olla sisarus, serkku, mummo tai joku muu. Se ei suinkaan aina ole biologinen äiti tai isä. Adoptiovanhempien on usein hyväksyä yhteys biologiseen sukulaiseen, joka ei ole vanhempi. Ulkomaiset adoptoidut ovat kuvanneet helpotuksena sitä tilannetta, kun heidän adoptio- ja biosukunsa tulevat toimeen keskenään. Voisitko sinä ajatella, että vaikka et kuulukaan lapsenne biosukuuun, kuulutte kuitenkin lapsenne sukuun kuten biosukulaisetkin. Lapsenne kautta olette sukua toisillenne ja saatatte joutua mahduttautumaan samoihin häihin, ristiäisiin ja muihin juhliin ellette halua jättäytyä pois poikanne elämän tärkeistä tilanteista.

Äänestä

sellaisia, ettei niitä voi ohjata eikä määrätä.
Voin kuvitella teidän kaikkien tunteet, vaikka omia kokemuksia ei ole. Yksi on lähipiiristä, kun adoptoitu lankoni tapasi biologisen isänsä aikuisena ( äiti oli kuollut) ja heille syntyi hyvin lämmin suhde ja se pysyi aina isänsä kuolemaan saakka. Ei siitä kukaan mieltään pahoittanut.

Ette ole ainoat, jotka kokevat noin, mutta se ei lohduta. Pojalla on oikeus myös biologisten sukulaissuhteiden pitämiseen ja sen varmaan tajuatte. Kun poika on aikuinen niin hän elää aikuisen elämää. Kannattaisiko puhua pojan kanssa ja kertoa hänelle tunteistanne ja tuoda ilmi, että hän edelleen tärkeä ja rakas teille?
Varsin moni lapsi aikuistuttuaan etääntyy vanhemmistaan ( jossa kasvanut) sen jälkeen, kun perustaa oman perheen. Mustasukkaisuus ei ole hyvä tunne vaan ymmärrys ja yhteistyö ja menkää ihmeessä yhteisiin juhliin ja tutustukaa pojan biosukuun.

Äänestä
  • Juuri noin. Minusta on hienoa lukea, että nämä adoptiovanhemmat ovat sallineet lapsensa ottaa yhteyttä biosukulaisiinsa ja luoda suhteen heihin. Minun adoptioäitini (a-isä kuoli ollessani vain 4v) oli mustasukkainen minusta enkä halunnut loukata häntä. Etsin biosukulaiseni kuitenkin salassa adoptioäidiltä, mikä erkaannutti meitä todella paljon. Löysin bioäitini 24 vuotiaana ja adoptioäitini kuoli ollessani 35v. Me elimme adoptioäidin kanssa valheessa viimeiset 11 vuotta. Ehkä sen vuoksi muutin ulkomaille ja menin siellä naimisiin vain todistajien läsnäollessa. Biosukulaiset vierailivat luonani ulkomailla monta kertaa ja minä mieheni ja lapseni kanssa heidän luonaan. Adoptioäitiinkin pidin yhteyttä koko ajan, kun en halunnut häntä loukata. Nyt olemme perheeni kanssa asuneet jo 5,5 vuotta Suomessa ja olemme läheisiä biosukuni kanssa. Adoptiovanhemmilta sain hyvän lapsuuden ja kasvatuksen.

    Äänestä

  • Leben und leben lassen kirjoitti:

    Juuri noin. Minusta on hienoa lukea, että nämä adoptiovanhemmat ovat sallineet lapsensa ottaa yhteyttä biosukulaisiinsa ja luoda suhteen heihin. Minun adoptioäitini (a-isä kuoli ollessani vain 4v) oli mustasukkainen minusta enkä halunnut loukata häntä. Etsin biosukulaiseni kuitenkin salassa adoptioäidiltä, mikä erkaannutti meitä todella paljon. Löysin bioäitini 24 vuotiaana ja adoptioäitini kuoli ollessani 35v. Me elimme adoptioäidin kanssa valheessa viimeiset 11 vuotta. Ehkä sen vuoksi muutin ulkomaille ja menin siellä naimisiin vain todistajien läsnäollessa. Biosukulaiset vierailivat luonani ulkomailla monta kertaa ja minä mieheni ja lapseni kanssa heidän luonaan. Adoptioäitiinkin pidin yhteyttä koko ajan, kun en halunnut häntä loukata. Nyt olemme perheeni kanssa asuneet jo 5,5 vuotta Suomessa ja olemme läheisiä biosukuni kanssa. Adoptiovanhemmilta sain hyvän lapsuuden ja kasvatuksen.

    Uskon, että tulevaisuudessa tulee entistä tavallisemmaksi, että lapsi löytää biologiset vanhempansa jo ennen 10. ikävuottakaan, sillä internetiin saattaa kehittyä entistä enemmän tätä asiaa koskevia hakupalveluja.

    Lisäksi Suomessa syntyneillä ihmisillä on iästään riippumatta oikeus saada haltuunsa tiedot alkuperäisistä vanhemmistaan, syntymäkotikunnastaan ja adoptiopäätöksestä. Täysin tarpeeton ja julma tietojen salaaminen, puhumattakaan henkilörekisteritietojen väärentämisestä adoption aiheuttamien muutosten tarpeisiin ei eduskunnasta tulisi (enää) menemään läpi.

    Äänestä

  • Leben und leben lassen kirjoitti:

    Juuri noin. Minusta on hienoa lukea, että nämä adoptiovanhemmat ovat sallineet lapsensa ottaa yhteyttä biosukulaisiinsa ja luoda suhteen heihin. Minun adoptioäitini (a-isä kuoli ollessani vain 4v) oli mustasukkainen minusta enkä halunnut loukata häntä. Etsin biosukulaiseni kuitenkin salassa adoptioäidiltä, mikä erkaannutti meitä todella paljon. Löysin bioäitini 24 vuotiaana ja adoptioäitini kuoli ollessani 35v. Me elimme adoptioäidin kanssa valheessa viimeiset 11 vuotta. Ehkä sen vuoksi muutin ulkomaille ja menin siellä naimisiin vain todistajien läsnäollessa. Biosukulaiset vierailivat luonani ulkomailla monta kertaa ja minä mieheni ja lapseni kanssa heidän luonaan. Adoptioäitiinkin pidin yhteyttä koko ajan, kun en halunnut häntä loukata. Nyt olemme perheeni kanssa asuneet jo 5,5 vuotta Suomessa ja olemme läheisiä biosukuni kanssa. Adoptiovanhemmilta sain hyvän lapsuuden ja kasvatuksen.

    Hmm?? Vai sait hyvän lapsuuden ja kasvatuksen?
    Kai sitä jonkin mittapuun mukaan voi kutsua hyväksi. Valheessa elämistä ja elämistä toiselle ihmiselle velvollisuudesta? Joku muu nimittäisi tuollaista kasvatusta alistamiseksi.

    Tuo aloittaja on sentään kasvattanut alapsestaan itsenäisenäiseen elämään pysytyvän (toivon mukaan), eli toivottavasti poika ei kärsi tilanteesta.

    Aloittajan suppeasta kirjoituksesta päätellen paha virhe on kuitenkin tullut adoptiosukulaisten kohdalla. Kuinka paljon poika oli lapsena asukulaistensa kanssa tekemisissä, montako lomaa hän tai sinä vietitte adopioisovanhemmilla, serkuilla, tädeillä, sedillä jne. kumpaisetkaan ette maininneet heistä "halaistua sanaa". Varastettiinko teiltä lapsuus, eli ei annettu syntyä uusia juuria uuteen sukuun? Entä muut ystävät?

    Tuo omistaminen tuntuu olevan adoptiovanhemmille se kompastuskivi, sinun kohdallasi se onnistui, mutta aloittajan kohdalla pojalle on jostain syystä jäänyt myös "omaa tahtoa".

    Äänestä

on nyt käytävä tämä asia läpi,tuskin hän teitä hylännyt.
istukaa alas ja jutelkaa tunteistanne.

Äänestä

Vaikuttaa jotenkin siltä, että vahva lapseksiottaminen, joka on kirjoitettu Suomen lakiin vasta 80-luvulla (sitä ennen lapsi peri aina biologiset vanhempansa ja näiden suvun adoptiosta huolimatta, sen sijaan adoptiopuolelta hän peri ainoastaan adoptiovanhempansa), on nykyisessä suomalaisessa perhekäsityksessä vieras elementti.

Vahva adoptio länsimaissa juontaa juurensa konservatiivisesta roomalaiskatolisesta avioliittokäsityksestä, jonka perusteella avioliiton ulkopuolella synnyttäminen oli nuorelle tytölle niin suuri häpeä, että tilannetta oli pakko peitellä ja lapsen kannalta muuttaa. Biologinen äiti saatettiin laittaa synnytyksen jälkeen luostariin tai hän joutui kerjäläiseksi, mutta lapsi otettiin jonkun rikkaamman lapsettoman perheen perilliseksi. Tätä pidettiin lapsen kannalta "siunauksellisena" kun äpäryyden sijasta tarjolla oli sukunimi ja oikea yhteiskuntaluokka (avioliiton ulkopuolella syntyneille ei monissa Euroopan maissa myönnetty pääsääntöisesti edes sukunimeä ennen 1900-lukua!).

Adoptiota enemmän käytetään sijaisvanhemmuutta ja biologinen äiti ja isä ovat lapselle usein tärkeitä ja oikeiksi vanhemmiksi tunnustettuja pitkäaikaisestakin sijoittamisesta muualle huolimatta. Nyt tavallaan tulee ymmärrettävämmäksi taannoinen avaukseni tähän ryhmään heikoista adoptioista.

AP:lle, onko nyt biologisten vanhempiensa kanssa paremmin viihtyväksi osoittautunut lapsi ilmaissut kertaakaan, että hän haluaisi biologisten vanhempiensa adoptoivan hänet takaisin?

Äänestä

Ethän Sinä OLE hänen äitinsä. Et ole synnyttämällä häntä hänelle elämää antanut. Tajua hyvä ihminen se.

Ei adoptoimalla voi ihmistä omistaa. Ei voi.

Veri on vettä sakeampaa. Omalla käytökselläsi poikasi loitontuu sinusta aika vauhtia.

Älä hyljeksi poikasi sukua, vaan mene, kun kutsutaan. Ole nöyrä. Ylpeys käy lankeamuksen edellä. Henkisesti oletkin hylännyt pojan, käyttäytymällä halveksuvasti hänen sukuaan kohtaan.

Hyvä että löysi OIKEAT biologiset vanhempansa. He eivät sylkisi kuppiin, eli eivät karsastaisi juhlia vaikka te olisitte paikalla. Tuskin.

Kuuntele laulu, siitä tunnet sä ystävän....

Äänestä
  • Myöskään synnyttämällä ei voi ketään omistaa. Lapsi on vanhemmilleen vain lainaa - perheeseen tulotavasta riippumatta.

    Äänestä

  • haloo! kirjoitti:

    Myöskään synnyttämällä ei voi ketään omistaa. Lapsi on vanhemmilleen vain lainaa - perheeseen tulotavasta riippumatta.

    Vanhan itsestään selvän totuuden? Ihan noin, että lamppu syttyi, ja piti julistus kirjoittaa?

    Äänestä

  • Olet siis sitä mieltä että sana äitiys on vain ja ainoastaan kiinni siitä että on lapsen synnyttänyt? Vaikkei olisi lasta päivääkään hoitanut, lapsen kanssa elänyt? Kantanut vastuuta lapsesta ? Rakastanut lasta tämän arjessa ?

    Miksi sitten kutsuisit sitä ihmistä joka on lasta arkipäivässä rakastanut, suojellut, hoitanut, vaatettanut, ruokkinut, antanut kodin.

    Kuka on pyyhkinyt kyyneleet ja puhaltanut haavaan kun lapsi on satuttanut itsensä?
    Kuka on istunut sängyn vieressä kun lapsi on ollut sairas?
    Kuka on herännyt yöllä peittelemään lapsen kun tämä on herännyt painajaisuneen?
    Kuka on kuunnellut ja jakanut lapsen ilot ja murheet, pitänyt sylissä, paijannut uneen? Iloinnut ensimmäisistä sanoista, lapsen onnistumisista?
    Kuka on kuljettanut lapsen läpi vuosien tätä rakastaen?
    Sinustako tällaisesta ihmistä ei voi kutsua äidiksi (tai isäksi)?

    Minusta adoptioäitiä voi ajatella lapsen sosiaalisena äitinä, lapsen synnyttänyt äiti on luonnollisesti lapsen biologinen äiti.
    Kumpikin lapsen kannalta varmastikin merkityksellisiä äitejä, toinen äiti elämän antajana, toinen äiti jatkoi siitä, syntymästä.

    Veri on vettä sakeampaa, mutta vielä sakeampaa on rakkaus. Ja tämä on adoptiolapsen kirjoittama muutos sananlaskuun (ei siis minun keksimäni).

    Äänestä

  • Kumpikin äitejä kirjoitti:

    Olet siis sitä mieltä että sana äitiys on vain ja ainoastaan kiinni siitä että on lapsen synnyttänyt? Vaikkei olisi lasta päivääkään hoitanut, lapsen kanssa elänyt? Kantanut vastuuta lapsesta ? Rakastanut lasta tämän arjessa ?

    Ei se biologinen äiti, joka lapsensa hylkää, koskaan vastaa samaa kuin sellainen äiti, joka ei lastaan anna pois. Tältä osin aloittaja on turhaan huolissaan, ellei sitten tuota lasta ole väkipakolla viety äidiltään vauvana.
    Toinen asia on biologinen suku. Heillä ei ole ollut sanavaltaa siihen, että lapsi on annettu muualle, pois sukunsa piiristä. On lapsen kannalta onnellista, että hän on löytänyt biologisen sukunsa ja läheisiä itselleen sieltä. Hieno asia, ja ehkä se korjaa jotain tuon ihmisen sisimmässä märkiviä haavoja. Adoptioäidin pitäisi luottaa enemmän sen rakkauden voimaan, jota hän on lapselle antanut. Se kantaa jos on kantaakseen.

    Äänestä

  • haloo! kirjoitti:

    Myöskään synnyttämällä ei voi ketään omistaa. Lapsi on vanhemmilleen vain lainaa - perheeseen tulotavasta riippumatta.

    Näin on. Vain pelan adoptioihmiset yrittää tätä omistusta toitottaa "joka mutkassa ja käänteessä", ja näyttää joihinkin adoptiovanhempiin uppoavankin.

    Äänestä

  • haloo! kirjoitti:

    Myöskään synnyttämällä ei voi ketään omistaa. Lapsi on vanhemmilleen vain lainaa - perheeseen tulotavasta riippumatta.

    Näin on. Vain pelan adoptioihmiset yrittää tätä omistusta toitottaa "joka mutkassa ja käänteessä", ja näyttää joihinkin adoptiovanhempiin uppoavankin.

    Äänestä

  • Kumpikin äitejä kirjoitti:

    Olet siis sitä mieltä että sana äitiys on vain ja ainoastaan kiinni siitä että on lapsen synnyttänyt? Vaikkei olisi lasta päivääkään hoitanut, lapsen kanssa elänyt? Kantanut vastuuta lapsesta ? Rakastanut lasta tämän arjessa ?

    Miksi sitten kutsuisit sitä ihmistä joka on lasta arkipäivässä rakastanut, suojellut, hoitanut, vaatettanut, ruokkinut, antanut kodin.

    Kuka on pyyhkinyt kyyneleet ja puhaltanut haavaan kun lapsi on satuttanut itsensä?
    Kuka on istunut sängyn vieressä kun lapsi on ollut sairas?
    Kuka on herännyt yöllä peittelemään lapsen kun tämä on herännyt painajaisuneen?
    Kuka on kuunnellut ja jakanut lapsen ilot ja murheet, pitänyt sylissä, paijannut uneen? Iloinnut ensimmäisistä sanoista, lapsen onnistumisista?
    Kuka on kuljettanut lapsen läpi vuosien tätä rakastaen?
    Sinustako tällaisesta ihmistä ei voi kutsua äidiksi (tai isäksi)?

    Minusta adoptioäitiä voi ajatella lapsen sosiaalisena äitinä, lapsen synnyttänyt äiti on luonnollisesti lapsen biologinen äiti.
    Kumpikin lapsen kannalta varmastikin merkityksellisiä äitejä, toinen äiti elämän antajana, toinen äiti jatkoi siitä, syntymästä.

    Veri on vettä sakeampaa, mutta vielä sakeampaa on rakkaus. Ja tämä on adoptiolapsen kirjoittama muutos sananlaskuun (ei siis minun keksimäni).

    ja vaatettamalla, siitähän tässä on kyse.

    Biologisuutta ei voi ostaa millään mitä teet. Se on ja pysyy, lahjomatta.

    Kasvatus äiti on katkera ja yrittää omistaa lasta, poikotoimalla lapsen biologista sukua. ITSE RAKENTAA VASTAKKAINASETTELUN ja ihmettelee sitten kun häviää kisassa. No, on todella säälittävää, kun ihminen ei ole tuon enempää kehittynyt itse, vaikka lapsen onkin kasvattanut.

    "Veri on vettä sakeampaa, mutta vielä sakeampaa on rakkaus."

    Näinhän se varmaan on, mutta jos tuo rakkaus on omien tarpeiden täyttämistä niin kyllä sen pienikin lapsi ymmärtää. Lapsi joutuu "näyttelemään", joskus lähes koko elämänsä.

    Ei se ole rakkautta jos toista ihmistä "kahlitaan".

    Äänestä

  • ostaa ruokkimalla kirjoitti:

    ja vaatettamalla, siitähän tässä on kyse.

    Biologisuutta ei voi ostaa millään mitä teet. Se on ja pysyy, lahjomatta.

    Kasvatus äiti on katkera ja yrittää omistaa lasta, poikotoimalla lapsen biologista sukua. ITSE RAKENTAA VASTAKKAINASETTELUN ja ihmettelee sitten kun häviää kisassa. No, on todella säälittävää, kun ihminen ei ole tuon enempää kehittynyt itse, vaikka lapsen onkin kasvattanut.

    Rakkaus on tekoja, ei sanoja. Eikä biologisuus ole automaattisesti yhtä kuin rakkaus.

    Myös minun mielestäni lapsella on oikeus biologiseen sukuunsa, samoin kuin oikeus pitää adoptiovanhempansa ja adoptiosukunsa. Laittamatta ketään ensisijaiseen tai toissijaiseen asemaan: tämä ei ole mikään kilpailu.

    Voisi olla hyvä ajatus että adoptiovanhemmat menisivät juttelemaan jonkun asiantuntijan kanssa tunteistaan. Lisäksi kannattaisi jutella lapsen itsensä kanssa.

    Äänestä

  • Adoptoitu ottaa yhteyttä jos häntä kiinnostaa tietää juurensa, mutta toisaalta se riippuu siitä mitä hänelle on kerrottu biologisista vanhemmistaa. Jos heidät on mustamaalattu niin ei ole vaaraa että kyselisi oikeista vanhemmistaan.

    Äänestä

  • oikeus biovanhempiin. kirjoitti:

    Adoptoitu ottaa yhteyttä jos häntä kiinnostaa tietää juurensa, mutta toisaalta se riippuu siitä mitä hänelle on kerrottu biologisista vanhemmistaa. Jos heidät on mustamaalattu niin ei ole vaaraa että kyselisi oikeista vanhemmistaan.

    sillä olen kuullut erinäisiä tarinoita siitä, että adoptiolapselle voi tulla pakkomielle kaivaa biovanhempi ( vanhemmat) vaikka kuin olis peloteltu tai mustattu. Vasta sen tapaamisen jälkeen saa mielenrauhan. Noinhan siinä Kenen lapsi kirjassakin useat toimivat. Etsivät vanhempansa ja tapasivat sukua mutta usein jäi siihen. Se puuttuva pala tuli siten täytettyä.

    Varmasti osa kokee biovanhempansa ja sukunsa läheisiksi - veriside yhdistää - mutta yhteydenpito on kiinni molempien kemioista-ja haluista. Jos halu on molemminpuolinen niin miksi sitä ei voi sallia heille? Kyllä itsekin etsisin sukuni, jos olisin adoptoitu.

    Äänestä

  • Kumpikin äitejä kirjoitti:

    Olet siis sitä mieltä että sana äitiys on vain ja ainoastaan kiinni siitä että on lapsen synnyttänyt? Vaikkei olisi lasta päivääkään hoitanut, lapsen kanssa elänyt? Kantanut vastuuta lapsesta ? Rakastanut lasta tämän arjessa ?

    Miksi sitten kutsuisit sitä ihmistä joka on lasta arkipäivässä rakastanut, suojellut, hoitanut, vaatettanut, ruokkinut, antanut kodin.

    Kuka on pyyhkinyt kyyneleet ja puhaltanut haavaan kun lapsi on satuttanut itsensä?
    Kuka on istunut sängyn vieressä kun lapsi on ollut sairas?
    Kuka on herännyt yöllä peittelemään lapsen kun tämä on herännyt painajaisuneen?
    Kuka on kuunnellut ja jakanut lapsen ilot ja murheet, pitänyt sylissä, paijannut uneen? Iloinnut ensimmäisistä sanoista, lapsen onnistumisista?
    Kuka on kuljettanut lapsen läpi vuosien tätä rakastaen?
    Sinustako tällaisesta ihmistä ei voi kutsua äidiksi (tai isäksi)?

    Minusta adoptioäitiä voi ajatella lapsen sosiaalisena äitinä, lapsen synnyttänyt äiti on luonnollisesti lapsen biologinen äiti.
    Kumpikin lapsen kannalta varmastikin merkityksellisiä äitejä, toinen äiti elämän antajana, toinen äiti jatkoi siitä, syntymästä.

    Veri on vettä sakeampaa, mutta vielä sakeampaa on rakkaus. Ja tämä on adoptiolapsen kirjoittama muutos sananlaskuun (ei siis minun keksimäni).

    käytännössä olleet lapsen lähikasvattajia ja hoitajia pienestä pitäen. Suomalaiset äidithän ovat yleensä kokopäivätyössä ja adoptioäidit nyt varsinkin, koska heillä ei ole biologista sidettä lapseen, eivätkä he esim ole imettäneet tätä. En ole kuullut kenestäkään adoptioäidistä, joka olisi ollut kotiäitinä, joten jätetään turhat hymistelyt sikseen.

    Veri on vettä sakeampaa pitää useimmiten paikkansa. Adoptoitu lapsi etsii omat sukulaisensa ja viihtyy heidän parissaan.

    Äänestä

  • on lapsensa äiti, ihan OIKEASTI. Biologinen äiti ei ole, mutta äiti on. Äidin määritelmä ei ole se, että on synnyttänyt lapsen. Ei kukaan puhunutkaan, että adoptoimalla voisi omistaa ihmisen, mutta ei millään muullakaan tavalla voi. Miten niin OIKEAT biologiset vanhemmat? Tarkoitit varmaan biologiset vanhemmat. Keitä nämä "väärät" biologiset vanhemmat sitten ovat?

    Äänestä

Pojallasi on hienot ajat kun on löytänyt bioperheensä ja saanut hyväksyntää. Hänellä on hieno tilanne koska omat vanhemmat (te) ja biovanhemmat haluavat olla hänen elämässään mukana.
Teidän kannattaisi järjestää yhteiset juhlat tms. perheidenne kesken jotta tutustuisitte. Olettehan nyt pääsemättömissä toisistanne, rakas poikanne on yhdistävä tekijä. Kannattaa olla mukana pojan elämässä mahdollisimman paljon ja antaa hänelle tukea ja rakkautta.
Pian alkaa tulla arki, kysymyksiä esitetään ja silloin poika tarvitsee teitä todella paljon, tunteet voivat kuohua paljonkin puolin ja toisin. Silloin teidän tukenne on erittäin tärkeää pojalle.
Hyvää jatkoa!

Äänestä

yhdelle tuttuni lapselle joka oli kasvattiperheessä vauvasta asti. kun hän myöhemmin murrosikäisenä alkoi tapaamaan äitiään hän melkein hylkäsi kasvattiperheensä (vaikkakin he olisivat adoptoineet hänet, mutta äiti ei antanut lupaa).
meni muutama vuosi ja nyt poika pitää jälleen yhteyttä kasvattivanhempiinsa mutta ei juurikaan äitiinsä.
kait oli kysymys jostakin juuriensa etsimisestä ja myöskin että kasvattivanhemmat eivät koskaan oikein pitänyt pojan äidistä. ei nimittäin paljon käynyt tapaamassa lastaan. siis tämä äiti sitten yritti kääntää poikaa niitä kasvattivanhempia kohtaan.
varmaankin kesti aikaa ennenkuin hän ymmärsi että ne kasvattivanhemmat olivat kuitenkin ne vanhemmat jotka hänestä huolta pitivät.
mielestäni teette viisaasti jos odottelette rauhassa ettekä painosta lasta mihinkään suuntaan. pidätte yhteyttä ja kyselette kuulumisia ja olette iloisia hänen puolestaan.
kyllä hänkin tulee huomaamaan mitä te olette hänelle antaneet.

Äänestä
  • Tarkoitukseni ei ole kommentoida aloittajan tilannetta ja suhdetta lapseensa.

    SAnon kuitenkin, että aina adoptiovanhemmat eivät hekään ole pystyneet osoittamaan rakkautta adoptoidulle lapselleen riittävässä määrin. Jos synnyttäminen ei yksin riitä vahvan ja läheisen ihmissuhteen rakennusaineeksi, ei sitä tee vaatettaminen, kodin tarjoaminen, arjen eläminenkään - ihmissuhde voi olla etäinen ja pinnallinen, rakkaudetonkin adoptiovanhempien ehkä hyvistä intentioista huolimatta. Jotkut ihmiset eivät vain osaa tai kykene näyttämään tunteitaan, olemaan läsnä lapsen elämässä tavalla, joka mahdollistaa läheisen ihmissuhteen kehittymisen.

    Jos tämän ketjun aloittajalla on ollut läheinen ja rakkaudellinen suhde joskus, uskoisin, ettei pojan tämän hetkinen "innostus" biosukuun ole adoptioäidille mikään uhka, vaikka se varmasti äidissä kateutta ja pelkoa herättääkin. Nyt olisi hyvä tutkailla omia tuntemuksia perin pohjin ja kasvaa prosessin mukana. Sen myötä voisin kuvitella, että suhteenne vain voimistuu.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

lapsi? kirjoitti:

Minä ja mieheni olemme adotoineet lapsen, koska emme omia kyenneet saamaan. Aina on mennyt hyvin, olen aina rakastanut poikaamme omanani eikä mieleeni koskaan olisi voinut tulla, etteikö näin olisi toistekkin päin.
Kerroime adoptiosta hänelle noin 10 vuoden iässä ja hän otti asian hyvin. Itse olin pelännyt, ettei hän enää haluaisi kutsua meitä äidiksi ja isäksi tämän jälkeen, mutta pelkoni oli turha.
Tai siis oli ehkä tähän asti. Muutama vuosi sitten poikani otti yhteyttä biologiseen äitiinsä. Suhtauduin asiaan myöntävästi, koska uskoin sen olevan hänelle tärkeää. Ja ilmeisen tärkeää olikin.
Nykyään tuntuu kuin meitä minusta hänen oikeita vanhempia ei olisi olemassakaan. Poikani viettää aikaa biosukunsa kanssa huomattavasti enemmän kuin
meidän oman sukumme. Hän puhuu paljon bioäidistään , bioisänkin hän on tavannut, mutta tietääkseni vain kerran. Naisella on kaksi tytärtäkin, jotka ovat poikaani paljon nuorempia. Hän on alkanut puhua heistä siskoinaan.
Vuosi sitten poikani sitten muutti samaan kaupunkiin kuin bioäitinsä sillä verukkeella, että pääsi töihin bioisoisälleen. Siellähän onkin puoli sukua töissä! Hän käy tasaisin välein kyllä kotona, mutta tuntuu kuin olisimme jotkut kaukaiset kummitäti ja -setä.
Viimeinen niitti oli kun hän vietti joulunsa tuon kyseisen naisen perheen kanssa! Mekin olisimme kuulemma "saaneet" tulla. Ihan kuin poikani ei ymmärtäisi, ettemme halua olla osa tätä perhettä, koska emme ole sitä. Kun poikani löysi tyttöystävän, tapasi tämä bioäiti sen ennen minua. Itseasiassa olen nänyt työn vain kerran. Varmaan hänkin on alkanut pitää poikani vanhempina tätä naista eikä meitä.
Olen yrittänyt keskustella mieheni kanssa, mutta hän ei sano asiaan juuta eikä jaata. Onko normaalia, että adoptiolapsi hylkää perheensä löydettyään biologiset vanhempansa? Onko muille adotiovanhemmille käynyt näin?Miksei meillä tunnu olevan enää mitään merkitystä hänen elämässään? Meidän kanssahan hän on elänyt koko lapsuutensa ja me hänet olemme kasvattaneet.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu