Kruununhaka klo 8:55
Hänen sohvansa pehmusteena on meriheinää kiiltävänsileän ja tiukan kankaan alla. Itse huonekalut ovat peräisin Venäjältä ja käsittääkseni hyvin vanhoja. Taasen rouva Biedermayer ei ole vanha. Hän kieltäytyy mielellään kaikista aiheista jotka jotenkin sivuavat häntä itseään, kääntää taitavasti keskustelun pois itsestään ja ohjaa huomion kanssaihmisiin ja heidän murheisiinsa. Ehkä tämä on jonkinlainen urasuunnitelma, tie, jota hänen on kuljettava, koska hänen luonteensa on sellainen.
Hän saattaa olla neljänkymmenen, sillä työhuoneen seinillä on sijoiteltuna sinne tänne valokuvia erilaisten diplomien sekaan hänen perheestään, ystävistään ja rakkaistaan: harmaa kissa makaamassa itämaisella tyynyllä, omituinen lisko kirjahyllyssä, pieni lapsi sinisessä kurahaalarissa keltainen lapio kädessään tuijottamassa objektiiviin, kaksi vanhusta halaamassa toisiaan suunnattomassa onnentunteessa ja ilossa, kuva rouva B:stä korkealla vuorella, taivas on sininen ja lumilakeus hirvittävän kirkas, hän hymyilee voitonriemuisena punaisessa kiipeilyasussaan posket punaisena, vasemmalla seinällä luonnottoman suuri kuva oudosta juhlasta humisevassa Roomassa, pöytä on pitkä ja ihmiset katettuna ikivanhan kujan keskelle kuin taideteoksessa. Rouva itse ei ole kuvassa, hän on saattanut olla kameran takana, sillä jollain oudolla tavalla hän on kuvassa kuitenkin läsnä.
Entä miksi hän on nelikymppinen, miksi Venäläistä alkuperää?
Kun häntä katsoo, niin on mahdotonta olla huomaamatta slaavilaista nenää ja korkeita poskipäitä. Hän on hyvin pitkä, sirorakenteinen ja ylitsepursuavan feminiini. Tämä piirre on niin syvällä venäläisessä kulttuurissa, että sitä on mahdotonta karsia sieltä väkivalloin pois. Se kumpuaa hyvin syvältä naiseuden käsitteen takaa ja puhkeaa kukkaan kuin väärään aikaan ja aivan väärään paikkaan. Entä miksi nelikymppinen, ehkä hänellä on ikäkriisi?
Huomataan hyvin nopeasti, yhdellä vilkaisulla, että tänään hänen käyttämänsä asu ei sovi suomalaiseen katumuotiin, ei ruotsalaiseen, eikä juuri muuhunkaan. Mutta Moskovan loputtomille kaduille se istuu kuin valettu. Siinä on jotain röyhkeää ja korostavaa, törkeän seksuaalista ja rietasta. Puritaaninen katumuoti Liisankadulla Kruununhaassa kääntyy yleensä hänen puoleensa ja katsoo perään kuin katsotaan venäläistä naista: naiset nenää nostaen, miehet sitä laskien.
Ei kuitenkaan voida sanoa, että hän olisi mitenkään kaunis, ehkä tuo slaavilaisuus hänessä on jotenkin vastenmielistä, outoa ja eksoottista, liian vaarallista sekoitettavaksi arkipäivään mukaan. Ehkä hänen kaltaisensa ihmiset joutuvat siten kamppailemaan käsittämättömien ongelmien kanssa, sellaisten ongelmien, joiden olemassaolosta ei juuri ole jäljellä, tai edes kirjoitettu, tässä kontekstissa minkäänlaisia muistiinpanoja.
On outoa, että työhuoneessa ei ole kuvaa hänen miehestään. Häntä sanotaan rouva B:ksi, joten jossain on oltava aviomies. En kuitenkaan näe hänen nimettömässään vihkisormusta. Vain kultaiset rannerenkaat kilahtelevat vastakkain hänen liikautellessa kättään, kynän piirrellessä kuvioita ja muistiinpanoja reisien päällä avonaiseen lehtiöön. Katseessa on jotain outoa. Se pysyy paikallaan ja näkee ruskeiden silmien takaa jotain mitä voi vain arvailla. Hän saattaa olla seksuaalisesti poikkeava, sillä kahden kirjahyllyn väliin jäävässä tilassa, ikään kuin henkisellä alttarilla on valokuvakehys, joka viittaa selväsanaisesti tähän suuntaan.
Miksi hän olisi?
Millaista haaskausta. Miten luonnotonta voi luontoäiti maailmaansa luodakaan. Rouva Biedermayer istuu tuolillaan työhuoneessaan ja virkkaa kokoon erään ihmisen elämää. Onko hänellä minkäänlaista käsitystä siitä mihin hän voisi kyetä muuttamalla itseään luonnollisempaan suuntaan. On aivan samantekevää onko sohva takapuolen alla kaksisataa vuotta vanha vai ostettu eilen Ikeasta, sillä sohvalla istuvan aika on rajallinen. Ja rajallisuus hänen osaltaan tarkoittaa sitä, että hän on sukunsa viimeinen ja kaikki hänen muistiinpanonsa siten turhia.
Hänen sohvansa pehmusteena on meriheinää kiiltävänsileän ja tiukan kankaan alla. Itse huonekalut ovat peräisin Venäjältä ja käsittääkseni hyvin vanhoja. Taasen rouva Biedermayer ei ole vanha. Hän kieltäytyy mielellään kaikista aiheista jotka jotenkin sivuavat häntä itseään, kääntää taitavasti keskustelun pois itsestään ja ohjaa huomion kanssaihmisiin ja heidän murheisiinsa. Ehkä tämä on jonkinlainen urasuunnitelma, tie, jota hänen on kuljettava, koska hänen luonteensa on sellainen.
Hän saattaa olla neljänkymmenen, sillä työhuoneen seinillä on sijoiteltuna sinne tänne valokuvia erilaisten diplomien sekaan hänen perheestään, ystävistään ja rakkaistaan: harmaa kissa makaamassa itämaisella tyynyllä, omituinen lisko kirjahyllyssä, pieni lapsi sinisessä kurahaalarissa keltainen lapio kädessään tuijottamassa objektiiviin, kaksi vanhusta halaamassa toisiaan suunnattomassa onnentunteessa ja ilossa, kuva rouva B:stä korkealla vuorella, taivas on sininen ja lumilakeus hirvittävän kirkas, hän hymyilee voitonriemuisena punaisessa kiipeilyasussaan posket punaisena, vasemmalla seinällä luonnottoman suuri kuva oudosta juhlasta humisevassa Roomassa, pöytä on pitkä ja ihmiset katettuna ikivanhan kujan keskelle kuin taideteoksessa. Rouva itse ei ole kuvassa, hän on saattanut olla kameran takana, sillä jollain oudolla tavalla hän on kuvassa kuitenkin läsnä.
Entä miksi hän on nelikymppinen, miksi Venäläistä alkuperää?
Kun häntä katsoo, niin on mahdotonta olla huomaamatta slaavilaista nenää ja korkeita poskipäitä. Hän on hyvin pitkä, sirorakenteinen ja ylitsepursuavan feminiini. Tämä piirre on niin syvällä venäläisessä kulttuurissa, että sitä on mahdotonta karsia sieltä väkivalloin pois. Se kumpuaa hyvin syvältä naiseuden käsitteen takaa ja puhkeaa kukkaan kuin väärään aikaan ja aivan väärään paikkaan. Entä miksi nelikymppinen, ehkä hänellä on ikäkriisi?
Huomataan hyvin nopeasti, yhdellä vilkaisulla, että tänään hänen käyttämänsä asu ei sovi suomalaiseen katumuotiin, ei ruotsalaiseen, eikä juuri muuhunkaan. Mutta Moskovan loputtomille kaduille se istuu kuin valettu. Siinä on jotain röyhkeää ja korostavaa, törkeän seksuaalista ja rietasta. Puritaaninen katumuoti Liisankadulla Kruununhaassa kääntyy yleensä hänen puoleensa ja katsoo perään kuin katsotaan venäläistä naista: naiset nenää nostaen, miehet sitä laskien.
Ei kuitenkaan voida sanoa, että hän olisi mitenkään kaunis, ehkä tuo slaavilaisuus hänessä on jotenkin vastenmielistä, outoa ja eksoottista, liian vaarallista sekoitettavaksi arkipäivään mukaan. Ehkä hänen kaltaisensa ihmiset joutuvat siten kamppailemaan käsittämättömien ongelmien kanssa, sellaisten ongelmien, joiden olemassaolosta ei juuri ole jäljellä, tai edes kirjoitettu, tässä kontekstissa minkäänlaisia muistiinpanoja.
On outoa, että työhuoneessa ei ole kuvaa hänen miehestään. Häntä sanotaan rouva B:ksi, joten jossain on oltava aviomies. En kuitenkaan näe hänen nimettömässään vihkisormusta. Vain kultaiset rannerenkaat kilahtelevat vastakkain hänen liikautellessa kättään, kynän piirrellessä kuvioita ja muistiinpanoja reisien päällä avonaiseen lehtiöön. Katseessa on jotain outoa. Se pysyy paikallaan ja näkee ruskeiden silmien takaa jotain mitä voi vain arvailla. Hän saattaa olla seksuaalisesti poikkeava, sillä kahden kirjahyllyn väliin jäävässä tilassa, ikään kuin henkisellä alttarilla on valokuvakehys, joka viittaa selväsanaisesti tähän suuntaan.
Miksi hän olisi?
Millaista haaskausta. Miten luonnotonta voi luontoäiti maailmaansa luodakaan. Rouva Biedermayer istuu tuolillaan työhuoneessaan ja virkkaa kokoon erään ihmisen elämää. Onko hänellä minkäänlaista käsitystä siitä mihin hän voisi kyetä muuttamalla itseään luonnollisempaan suuntaan. On aivan samantekevää onko sohva takapuolen alla kaksisataa vuotta vanha vai ostettu eilen Ikeasta, sillä sohvalla istuvan aika on rajallinen. Ja rajallisuus hänen osaltaan tarkoittaa sitä, että hän on sukunsa viimeinen ja kaikki hänen muistiinpanonsa siten turhia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hermothan tässä oli kärähtää taas!
... siis minulta. Ja taisin muuttua tosi vihreäksikin lukiessani tätä tekstiäsi.
Sitä vaan aina ihmettelen, että mikä Flau nimimerkin runoissa ja teksteissä niitä lukiessani saa mut sinkoamaan välittömästi jonnekin ulkoavaruuteen killumaan.
Käsittämätön tekstinikkari!
Ja sitten kun yritän itselleni selvittää, että mikä näissä Flaun tekstien kirjaimissa on niin erilaista sitten kuin muitten nimimerkkien kirjaimissa. Olen tullut siihen tulokseen, että Flaulla täytyy olla joku aivan erityinen kynä. Ettei nyt vaan ole jo ostanut sitä uudenuutukaista ihmekynää, jota esiteltiin just jommassakummassa iltalehdessä, joka lähettää tekstin tietsikkaan? Pitäisikö minunkin sellainen hankkia... taisi vaan olla aika hintava.
Joten.
Enpä tässä taas voi kuin ihmetellä, ja kun luin tekstisi sitten uudelleen, niin se ikäänkuin levisi kertakaikkiaan lähes äärettömäksi maapallon suuruiseksi pannukakuksi. Eli tarkoitan nyt sitä, että tästä vajaan A4:n tekstiryppäästä taitava kirjoittaja kirjoittaisi sellaisen vähintään 600 sivuisen kirjan. Kevyesti. On siinä senverran polkuja polkujen perään. Sellainen Kolea talo kirjanen syntyisi varmaankin. Juu.
Kiitos jälleen kerran lukuelämyksestä!
PS. Ja mistäpä minä tiedän, vaikka Flau olisitkin kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kirjaa. Tästäkin tekstistä tuli lähes välittömästi mieleeni ei vähempää kuin Jörn Donner, mutta olisiko sittenkin johtunut siitä, että aloituksessa Kruununhaka, ja lähiaikoina olen lukenut Donnerin kirjan Linnun varjo.
tuo oli aika vau.
Tämän takia, oikeastaan: "On aivan samantekevää onko sohva takapuolen alla kaksisataa vuotta vanha vai ostettu eilen Ikeasta, sillä sohvalla istuvan aika on rajallinen."
ja ennakkoluuloista. En jaksa eritellä. Väsyttää lukea. On kuin kirjoittaja olisi yrittänyt esittää jotain, mutta ei ollut paljon sanottavaa. Outoja sanavalintoja. Kömpelöä. Sori.
kaipaisin tässä. Tässä luonnehditaan henkilöä, mutta olisi kiva saada vähän enemmän tietoa hänestä, siis mitä ihmeen muistiinpanoja hän väsää. Onko ehkä kirjailijanalku? Muuten tämä on ihan hyvä, eli lukisin eteenpäin jos selaisin tätä vaikka kirjakaupassa. Voisin ehkä ostaakin jos olisi joku koukku.
uspenie
Sen päivän aamuna kävin Uspenskissa, ja kuuntelin tarkkaan sisintäni kaiken ulkokultauksen keskiössä. Kirkossa leijaili ohut pöly, hämäryys. Kaikki oli kuten ennenkin:
paikoillaan ja kaukana, korkealla.
Oli helppo hengittää ja kuunnella pappien hiljaista keskustelua selkäni takana. Ja minusta tuntui, että olin saavuttamaisillani rauhan. Yksinäisyys oli seesteistä.
En tunne tehneeni väärin. Mutta sydämeni hehkuu ja epäilee.
Hän saapuu kohta. Tulee sisään häikäisevässä valossa ja luo katseensa ikoneihin tehden ristinmerkin, suuntaa sitten eteläisen seinustan varjoihin ja vaipuu mietteisiinsä. Hän on aina kirkkoon tullessaan mustissa, mustalla huivilla hiuksensa peittäneenä ja meikittä. Ja hän kulkee hiljaa ja hitaasti, ääneti, aivan kuin häntä ei kirkossa olisikaan.
Jätän hänet tänne ja lähden pois. Aamupalvelus alkaa hetken kuluttua, enkä minä usko minkäänlaiseen yhteyteen minkään kanssa.
Hän uskoo, että tämä kullattu tiilikasa on portaat vielä korkeammalle kuin missä jo olemme. Niin soimaa häntä sisin kuin myrkky, painaa pään ja juo suonista veren, koska yössään hänellä ei ollut pimeyttä, vaan kaikki sisäisen haureutensa valo.
Ja toisin päin.
Valitsen öljyn, kyllä, ehdottomasti!
Tätä ei voisi vesiväreillä maalata, eikä aivan varmaan akryylilla... vanha öljy, vernissalla ohennettu, ohuin sivellin, se kahden-viiksen-pirulainen, josta saa tikkuja sormiin!
Upeaa, Flau!
Sinussa on inspiraatio =)