Mieheni otettiin perheeseen jo vauvana 50-luvun lopussa. Hänen molemmat vanhempansa olivat kuolleet keuhkotautiin. Hän oli kasvatuslapsena 70-luvun loppuun. Silloin hänet otettiin kasvatusisän tahdosta ottolapseksi (nyk. adoptio)käräjäoikeuden päätöksellä. Kasvatusisän kuollessa muuttui leikki ja kasvatettava oli liki 20 v. Kasvatusäiti ei halunnut riesakseen ketään ulkopuolisia. Omia lapsia ei ollut. Nukkeleikki loppui silloin. Nyt on kasvatusäitylistä aika jättänyt, ja sukulaiset eivät halua eisukuun kuuluvan aikuisen miehen liittyvän millään tavalla Heidän elämäänsä.
Kysynkin kaikilta adoptiota suunittelevilta! Kestääkö se rakkaus lapseen läpi elämän? Miettikää TARKASTI JA PITKÄÄN!!! Vielä yksi juttu:"Ettehän leiki omilla tunteillanne ja lapsen tulevaisuudella? Lapsi ei ole nallen/barbin korvike!" Ettehän?
Kysynkin kaikilta adoptiota suunittelevilta! Kestääkö se rakkaus lapseen läpi elämän? Miettikää TARKASTI JA PITKÄÄN!!! Vielä yksi juttu:"Ettehän leiki omilla tunteillanne ja lapsen tulevaisuudella? Lapsi ei ole nallen/barbin korvike!" Ettehän?
Vastaukset 6
Vanhimmat
jos kuvittelet että se ettei miestäsi haluta sukuun, johtuisi jotenkin verenperinnöstä. Se johtuu ihan miehesi elämänsä aikana tekemistä edesottamuksista noin muuten. Vaikka hän olisi verisukulainen EI kukaan haluaisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Katsominen peiliin voisi auttaa.
Ei vika ole minun päässäni! Eikä mieheni! Eikä edes sinun päässäsi. Koemme niitä asioita, joita meitä edeltävät ihmiset ovat tehneet. Täytyy sanoa, että sitä niittää mitä on kylvetty!
”sukulaiset eivät halua eisukuun kuuluvan aikuisen miehen liittyvän millään tavalla Heidän elämäänsä.”
Yleistät ??!!
Tuskinpa sentään asia voi näin yksinkertainen olla? Kyllä joku yksittäinen ihminen voi lapsen torjua, mutta että kaikki, tuskin. Siis tarkoitan, että jos lapsi on pienenä, kouluikäisenä saanut olla adoptiosukulaistensa luona, isovanhemmillaan, serkuillaan jne. tai lapsen OMILLA muilla ystävillä (tässä en tarkoita adoptiovanhempien ystäviä), niin tuskin he torjuvat, kun lapsi aikuistuu.
Ja tämä yhteydenpito, kasvaminen uusiin sukulaisiin on 99,9 % kiinni adoptiovanhemmista, ei sukulaisista eikä lapsesta.
On toki myönnettävä, että on pariskuntia, joilla ei ole lähisukulaisia ja on myöskin sellaisia, joilla ei ole ystäväpiiriä, mutta heitähän ei saisikaan hyväksyä adoptiovanhemmiksi.
Puhun vain meidän perheen osalta, en kenenkään muun. Kasvatusäidin nukkeleikit loppuivat hänen miehensä kuolemaan. Kasvatusisän tahdosta asioita tehtiin. Olet oikeassa siinä 100%, että adoptiovanhemmat hoitavat yhteydet ulkopuolelle. Aika on kuitenkin nyt erilainen, kuin 30 vuotta sitten, saati 50 v sitten. Mieheni oli 20 v "kasvattilapsena", ennen kuin hänet otettiin ottolapseksi (nykyisin adoptio).
toisin. Enää ei ole kasvatteja, jotka yritetään saada pois yhteiskunnan jaloista. Vaan adoptiolapsen saaminen on todella vaativa prosessi, jossa asiat läpikäydään "tiuhalla kammalla" läpi jo vuosia ennen lapsen saamista. Nykyisen käytännön mukaan miehesi ottovanhemmat eivät olisi edes saaneet lasta vaan olisivat pudonneet hakijoiden joukosta jo heti kättelyssä. Toisen vanhemman halu ja toisen suostumus ei näet riitä.
Adoptiolapsi (joka on muuten myös ihan oma lapsi) saadaan, ei oteta. Halukkaita adoptiovanhempia on huomattavasti enemmän kuin lapsia (myös kansainvälisessä adoptiossa) ja lapsen saaminen kestää 3-5 vuotta. Tänä aikana tehdään rankkaa selvitystyötä (kirjalliset työt + tapaamiset) ja prosessiin täytyy olla sitoutunut 100% jo pelkän odotusvaiheen aikana. Lapsen odottaminen sitouttaa paria jo hyvin ratkaisevalla tavalla (täytyy olla vakaat elämänolosuhteet, esim. työpaikan vaihto, ison remontin tekeminen jne pistää odotuksen jäihin). Adoptiolapsen ottaminen ei siis nykyään ole sillä tavalla hyväntekeväisyyttä kuin ennen, vaan lapsi saadaan täysivaltaiseksi perheenjäseneksi ja häneen sitoudutaan jo vuosia ennen hänen saamistaan. Ne, jotka eivät ole valmiita sitoumuksiin, karisevat kyllä porukasta jo alkumetreillä, sillä senverran rankkaa tuo prosessin läpikäyminen ja tulevien vanhempien valitseminen on. Lasta ei siis voi saada hetken mielijohteesta ja käsitykset nukkeleikista adoptioprosessin yhteydessä ovat lähinnä naurettavia. Senverran selvästi asiat läpikäydään adoptioneuvonnan yhteydessä. Itse asiassa vastaava prosessi olisi jossain muodossa suotavaa myös biovanhemmuudessa. Tulisi varmasti vähemmän huostaanottoja, kun realiteetit ja motiivit olisi etukäteen selvillä.
Kiitos vastauksestasi. Onneksi ei ole enää kasvattilapsia. Olikohan se aiemmin niin, että otetaan lapsi koeajalle? Mieheni otettiin vauvana kasvatiksi ja vasta 20-vuotiaana hänet otettiin ottolapseksi (nyk. adoptio).
Olet oikeassa siinä, että nykyisin heitä(mieheni kasvatusvanhempia) ei hyväksyttäisi adoptiovanhemmiksi. Olemme keskustelleet tästä mieheni kanssa. Olen sitä mieltä, että siihenkin aikaan olisi ollut muita vaihtoehtoja. Emme voi palata ajassa taaksepäin.
Nämä ovat aika vaikeita asioita. Siksi minä olen mieheni puolesta puhumassa, eikä hän itse.