Olen täysi-ikäinen ja asun vielä vanhempieni kanssa kotona. Toivottavasti en enää kauaa, sillä en kestä tilannetta kotona.
Muistan lapsuudesta monia hetkiä jolloin isä joi ja oli kännissä, kerran pelästyin sitä ihan todellakin. Moneen vuoteen en ajatellut koko asiaa, kunnes nyt taas tilanne on riistäytynyt ihan käsistä. Jokapäiväinen kaljanhakureissu, tölkkien piilottaminen, asian häpeily ja selittely = ei tosiaankaan normaalia. Ei se juo känniin asti eikä käytöksellän mitenkään häiritse, mutta on selvästi riippuvainen. Itse isä ei tunnu olevan kiinnostunut yhtään mistään, ei omasta terveydentilastaan (taustalla sydänviat yms) saati siltä, miten kaikki perheeseen vaikuttaa.
Itseäni isän tapa elää häiritsee ja pelottaa ihan mielettömästi, ja minusta on väärin, että se käytöksellään aiheuttaa jatkuvaa pelkoa muillekin. Äidin kanssa olen nyt jutellut asiasta, ja hän on sanonut isälle että on haettava apua -isä vaan ei lähde mihinkään.
Onko mitään, mitä voin tehdä? Se, että muutan kotoa, ei poista isän ongelmia mutta en minäkään sille mistään apua saa. Tuntuu ettei tätä voi enää edes kutsua perheeksi, vanhemmat riitelee jne, ahdistava tilanne!
Muistan lapsuudesta monia hetkiä jolloin isä joi ja oli kännissä, kerran pelästyin sitä ihan todellakin. Moneen vuoteen en ajatellut koko asiaa, kunnes nyt taas tilanne on riistäytynyt ihan käsistä. Jokapäiväinen kaljanhakureissu, tölkkien piilottaminen, asian häpeily ja selittely = ei tosiaankaan normaalia. Ei se juo känniin asti eikä käytöksellän mitenkään häiritse, mutta on selvästi riippuvainen. Itse isä ei tunnu olevan kiinnostunut yhtään mistään, ei omasta terveydentilastaan (taustalla sydänviat yms) saati siltä, miten kaikki perheeseen vaikuttaa.
Itseäni isän tapa elää häiritsee ja pelottaa ihan mielettömästi, ja minusta on väärin, että se käytöksellään aiheuttaa jatkuvaa pelkoa muillekin. Äidin kanssa olen nyt jutellut asiasta, ja hän on sanonut isälle että on haettava apua -isä vaan ei lähde mihinkään.
Onko mitään, mitä voin tehdä? Se, että muutan kotoa, ei poista isän ongelmia mutta en minäkään sille mistään apua saa. Tuntuu ettei tätä voi enää edes kutsua perheeksi, vanhemmat riitelee jne, ahdistava tilanne!
Vastaukset 4
Vanhimmat
mulla myös isä juo koko ajan eikä myöskään suostu myöntämään sitä ja sitä ei saa oikeen raahatuksikaan minnekkään jossa se saisi apua..oon oppinut vain sen, että et itse pysty auttamaan kauhean hyvin vaikka kuinka yrittäisit sen täytyisi ensin itse haluta muuttaa huonot tapansa, että muut pystyisivät auttamaan sitä..mun vanhemmat eros just sen takia ku isä joi koko ajan..toivottavasti sun vanhemmat saa välinsä selvitettyy ja sun isäs sais apua..ennen kuin kerkeet muuttamaan pois koska siihen se ei ainkaan lopu..mun isällä vaan juominen yltyi kun vanhemmat eros..mutta ollaan lasten keskes saatu iskä jo hieman eroon alkoholista joten parempaan suuntaan ollaan menossa..:D ja toivottavast sulle käy myös niin..
Minun kotona juominen oli lapsuudessa joka päiväistä arkea.Muistan reisssut isän työ päikallekkin jonne piti äitin viedä "vahti pullo" oli päivysytksessä.
Kesä reissut teimme lapin alkot kiertäen...:)
Vanhemmat erosi sit sain seurata millainen on juoppo äiti. johan se jo aijjemminkin mutta nyt sen jominen oli joka päiväistä.Oli siinä taukoja kun siskoa odotti,mut sit alkoi taas.
Ihan kamalaa aikaa.En tiedä miten siitä selvis.Muutin kotoa asuntolaan jo 16v koulun jäkeen kavereiden kaa kimppa kämppään.
Mutta niin ne asiat vaan lähti rullaamaan.
Jokin vaan napsahti heidän päässään.
Äitillä vähän aijemmin,kun rakastui ja isällä vähän viiveellä,kun terveys alkoi pettää.
Nyt molemmilla raitiutta ollut useita vuosia.
Ihanaa voida luottaa ensimmäistä kertaa vanhempiinsa!!
Tarkoitukseni tällä viestillä olikertoa että toivoa on.
Alkoholistin on itse se hoksattava että haluaa parantua jos nyt ensin myöntää et on alkkis...
Minulla on vähän samanlainen ongelma isän kanssa. Hänellä ei kumminkaan ole mitään alkoholiongelmaa, vaikka alkoholia juokin runsaan puoleisesti. Hän on muuten vain äksy, ja luultavasti pettää äitiäni. Hän on melko väkivaltainen. Hänen väkivalta ei ole kauhean fyysistä, mutta henkistä enimmäkseen. Hän karjuu kauheana. Se on pelottavaa. Minun täytyy sanoa, että pelkään isääni silloin kun hän menettää hillinnän.
Vanhempani tosiian riitelevät usein. Äiti on toipumassa masennuksesta, ja minusta tuntuu, että isäkin on masentunut, hän ei vaan uskalla näyttää sitä. Hän ei kerro surullista tunteistaan kenellekkään, ja hän vaikuttaa hyvin surulliselta.. Äiti syyttää häntä pettämisestä, mikä mitä luultavammin pitä paikkaansa. Olen 17-vuotias. Lukio on vielä käymättä loppuun.. Kaksi vuotta vielä niin pääsen täältä.
Tiedän tunteesi. Ja voin samaistua tilanteesi. Koitetaan molemmat jaksaa!
ainakin vähän nuoremmille voi kohtalotovereita löytyä myös Varjomaailmasta, jonne voi kirjoittaa oman tarinansa anonyyminä.
www.varjomaailma.fi