Tota joo.. Ei löytynyt parempaakaan paikkaa tälle..
Yay! Kurkistus suomi24:n virallisen homunculuksen elämään.. Teitä on varoitettu.. :D
-------------------------------------------------
Kello oli kahtakymmentä vaille yhdeksän. Mä tulin aina aikaisin kouluun. Istuin jollekin penkille ja aloin piirtää. Kunnes joku kaveri tuli ja me alettiin puhua koulujutuista.
Ysin kevät... Viimeiset kuukaudet tässä koulussa ennen kuin lähdettäisiin jatko-opiskelemaan. Mä muuttaisin hyvin varmasti pohjoiseen. Kaikki mun kaverit jäisivät tänne, etelään. Mä en oikeastaan ollut ajatellut sitä. Mä en enää näkisi kavereita niin usein, jos ollenkaan. Tällä kertaa mä siis olen se, joka lähtee. Jotkut mun vanhoista kavereista olivat muuttaneet, pitäneet vähän aikaa yhteyttä ja sitten unohtaneet mut. Mä en halunnut tehdä sitä mun kavereille.
Mä olin juuri luonnostelemassa, kun Anna käveli mun luokse. Mä tervehdin hymyillen ja pistin piirustusvehkeet reppuun.
-Missä sulla on? Yksinkertainen kysymys, joka esitettiin jokaisella välkällä. Joskus musta tuntui, että se oli ainoa asia, josta me Annan kansa puhuttiin.
-Ylhäällä. Anna vastasi aina niin tasaisella äänellään. (meidän koulussa on ns. ylä- ja alatalo..)
-Aijaa... Mulla on täällä. Totesin.
Hiljaisuus. Mä en pidä vaivautuneesta hiljaisuudesta, joten aloin puhua jotain. En mitään erikoista, jotain vaan. Koulusta enimmäkseen. Joskus musta tuntuu siltä, että mulla ja Annalla ei ole mitään yhteistä. Ei kai olekaan. Mutta silti mä tunnen Annaan jotain yhteyttä. Kai me ollaan samanlaisia pohjimmiltaan.
Sitten Iina tuli. Iinan kanssa meillä on samantyyppiset harrastukset; piirtäminen ja kirjoittaminen. Me tykätään myös samanlaisista leffoista ja TV-sarjoista. Harmi vaan, että Iina asuu toisella paikkakunnalla, eikä me nähdä koulun ulkopuolella. Hänen kanssaan tulen oikeasti toimeen.
Anna ja Iina eivät tule toimeen keskenään. Tai tulevat, mutta he eivät pidä toisistaan tai puhu toisilleen. Joskus tuntuu kiusalliselta olla heidän kanssaan. Kuin olisin samaan aikaan kahdessa eri keskustelussa. Ehkä olenkin.
Peetu, rinnakkaisluokkalainen poika, tuli moikkaamaan. Me oltiin enemmänkin vain kavereita, puolituttuja, mutta hänen kanssaan oli kiva puhua. Peetu on vaan melko keskittynyt opiskeluun, ja puhuukin aika paljon koulujutuista.
Me neljä puhuttiin jotain, kun yhtäkiä Peetu totesi:
-Jaahas, Sanna tulee.
Mä kohotin katseeni. Jep. Sanna tuli meitä kohti. Sanna oli meidän luokalla, ja lisäksi mun kanssa samassa kuviksen ryhmässä. Meillä oli aika paljon yhteistä, vaikka luonteemme olivat melko erilaiset. Sanna puhui paljon, minä olin se, joka kuunteli. Mä katselin, kun Sanna tuli meidän luokse. Mä moikkasin sitä ja aloin kuunnella, kun se kertoi sen eilisestä.
Mä rakastin Sannan ääntä. Sanna oli kaunis, vaikkei itse sitä mieltä kai ollutkaan. Mä katselin sen kaunista vartaloa, sen upeita silmiä ja- Ei. Mä en saa katsoa sitä niin. Mä hymyilin ulospäin, mutta sisältä itkin, kuten joka päivä. Miksi mä en voi saada sua?
Tunnit alkoivat, ja me lähdettiin kohti luokkiamme. Mä ja Sanna yhdessä, koska me oltiin samalla luokalla. Ope oli taas myöhässä, joten meidän luokka seisoskeli käytävällä.
-Kerroinks mä jo mitä me tehtiin eilen Henkan kanssa? Sanna kysyi.
-No kerro. Mä vastasin, vaikka oikeasti mä en halunnut tietää.
-No, me oltiin niillä ja... En kuunnellut Sannaa kunnolla. Hän kertoi joka päivä mulle sen ja Henkan jutuista. Ei se haitannut oikeastaan, musta oli kiva kuunnella.
-Ja sitten sen mutsi tuli... Mä kuuntelin keskittyneen oloisesti ja nauroin Sannan kanssa kaikille jutuille mitä sille oli sattunut. Se kertoi aina Henkasta, poikaystävästään. Henkka oli herrasmies, kohtelias ja hyvätapainen ja se vietti aikaa Sannan kanssa. He tekivät kaikkea sitä, mistä mä vaan unelmoin. Kaikkien suhteet tuntuivat olevan samanlaisia. Tuollaistako seurustelu on?
-Miten sulla ja Jakella menee? Sanna kysyi. Mietin hetken.
-Hyvin kai. Sitä samaa. Ei olla nähty pariin viikkoon. Vastasin.
-Okei. Eiks meillä oo tän jälkeen matikkaa?
-Ööh.. Joo.
-Okei.
Tunnilla mä vaan mietin asioita, en keskittynyt yhtään. Mä oon paska ihminen, mä tiedän sen. Vaikka mä seurustelen Jaken kanssa, mä oon ihastunut Sannaan, vaikka tiedän, ettei siitä voi koskaan tulla mitään. Ehkä se onkin syy, miksi mä en kerro mun ihastumisesta. Sanna on ainoa joka tietää, että mä olen bi. Kerran mä vaan kerroin sille. Mun oli pakko kertoa jollekin. Ja musta tuntui, ja tuntuu yhä, että Sanna on ainoa, joka voi ymmärtää. Ei Sanna siitä asiasta puhu, taitaa vielä käsitellä sitä. Musta tuntuu, että se pitää muhun pientä fyysistä välimatkaa, nyt kun se tietää. Ehkä se on normaalia.
Kun mä ruokatunnilla katsoin Sannan kauniita silmiä, mä halusin suudella sitä. Sitten mä ajattelin taas Jakea. Mä olen Jaken kanssa, kerroin itselleni. Kerroin sen itselleni uudestaan ja uudestaan. Sanna... Miksi sun pitää käyttää noin avonaisia vaatteitakin?
Taas tavallinen päivä. Kotona istuin koneen ääreen ja mesetin hetken Jaken kanssa. Mä rakastan Jakea. Mä rakastan, mutta musta tuntuu, ettei meidän suhteesta tule ikinä mitään. Mä en tiedä, miten mä sen sanoisin Jakelle. Ehkä mä haluan vielä yrittää. Toivotettiin hyvät yöt ja suljettiin koneet. Ne kerrat, kun olemme tämän vuoden aikana nähneet voi laskea sormilla. Samoin kuin ne päivät, jotka Sanna ja Henkka olivat olleet erossa toisistaan tämän vuoden aikana.
Me puhuttiin äidin kanssa jostain arkipäiväisistä asioista. Mä halusin kertoa mun asioista, mutta mä en pystynyt. Eihän äiti edes tiennyt, että mä ja Jake seurustellaan. Mun pitäisi selittää niin monia asioita. En mä pysty.
Mä ajattelin taas. Jos mä kerron äidille, se vihaa mua kuitenkin. Ei se hyväksyisi mua, jos tietäisi. Mutta minkä mä sille voin, että olen mikä olen? Mä pelkäsin ja halusin sanoa sen. Mä avasin suuni valmiina kertomaan, mutta suljin sen. Sitten mä avasin sen uudestaan ja suljin taas. Antaa olla...
Sitten mä taas mietin Sannaa ja Jakea, tätä tilannetta. Ei se mitään hyödyttäisi. Lopputulos olisi aina sama. Sanna on hetero, eikä muuksi muutu. Jake on sellainen kun on, eikä muuksi muutu. Mä olen mikä olen, enkä muuksi muutu.
Jos olisin edes kaunis. Silloin joku voisi ehkä halutakin minut. Mä en tajua, miten Jake voi pitää musta. Sekin varmaan jättäisi mut heti, jos joku kauniinpi haluaisi sen. Mä huokasin.
.................................................
Seuraavien viikkojen aikana moni asia muuttui... Mä kerroin suunnilleen jokaiselle tutullen olevani bi. Paitsi äidille. Hänelle en pysty kertomaan... Nyt kaikki katsovat mua oudosti ja välttelevät, tai siltä musta tuntuu. Mä oon saanut kuulla olevani epänormaali ja kuvottava. Mä alan uskoa sen.
Mä jätin Jaken. Mä sanoin sille, että se tuntuu liikaa veljeltä. Ei se suuttunut. Se ei tuntunut välittävän. Mä rakastan sitä yhä. Mä toivon, että me pysytään ystävinä, mutta mä en halua nähdä sitä. Mä vihaan sitä, ja mä rakastan sitä. Ja mä vihaan itseäni.
Kunpa mä voisin kertoa äidille... Mutta en mä voi... Se on vanhanaikainen ja homofobinen. Ja isä vielä enemmän.
Jos mä voisin muuttaa itseni, mä tekisin sen. Mutta mä en voi. Olen tällainen, ja tällaisena pysyn. Mä haluan vaan jonkun joka rakastaa mua ja hyväksyy mut sellaisena kun olen. Jonkun joka pysyy mun rinnalla eikä ikinä jätä mua.
Kaveritkaan eivät hyväksy mua... He puhuvat toisten suhteista, omista suhteistaan, itsestään... Heitä ei kiinnosta yhtään, miltä musta tuntuu. He pitävät mielipiteitäni outoina, väärinä. Homoutta, lesboutta ja biseksuaalisuutta outona. Minua outona.
Kerroin vain rehellisesti tunteistani...
...Ja toivoin tukea....
...Mutta niin se kai vain on...
...Että ihmiset ovat julmia ja kylmiä olentoja.
-------------------------------------------------
:/ mielenkiintoista... Nimet oon tietty muuttanut (haha..) Tämmöstä kuuluu wrathin elämään :s Hahaa... :/
Yay! Kurkistus suomi24:n virallisen homunculuksen elämään.. Teitä on varoitettu.. :D
-------------------------------------------------
Kello oli kahtakymmentä vaille yhdeksän. Mä tulin aina aikaisin kouluun. Istuin jollekin penkille ja aloin piirtää. Kunnes joku kaveri tuli ja me alettiin puhua koulujutuista.
Ysin kevät... Viimeiset kuukaudet tässä koulussa ennen kuin lähdettäisiin jatko-opiskelemaan. Mä muuttaisin hyvin varmasti pohjoiseen. Kaikki mun kaverit jäisivät tänne, etelään. Mä en oikeastaan ollut ajatellut sitä. Mä en enää näkisi kavereita niin usein, jos ollenkaan. Tällä kertaa mä siis olen se, joka lähtee. Jotkut mun vanhoista kavereista olivat muuttaneet, pitäneet vähän aikaa yhteyttä ja sitten unohtaneet mut. Mä en halunnut tehdä sitä mun kavereille.
Mä olin juuri luonnostelemassa, kun Anna käveli mun luokse. Mä tervehdin hymyillen ja pistin piirustusvehkeet reppuun.
-Missä sulla on? Yksinkertainen kysymys, joka esitettiin jokaisella välkällä. Joskus musta tuntui, että se oli ainoa asia, josta me Annan kansa puhuttiin.
-Ylhäällä. Anna vastasi aina niin tasaisella äänellään. (meidän koulussa on ns. ylä- ja alatalo..)
-Aijaa... Mulla on täällä. Totesin.
Hiljaisuus. Mä en pidä vaivautuneesta hiljaisuudesta, joten aloin puhua jotain. En mitään erikoista, jotain vaan. Koulusta enimmäkseen. Joskus musta tuntuu siltä, että mulla ja Annalla ei ole mitään yhteistä. Ei kai olekaan. Mutta silti mä tunnen Annaan jotain yhteyttä. Kai me ollaan samanlaisia pohjimmiltaan.
Sitten Iina tuli. Iinan kanssa meillä on samantyyppiset harrastukset; piirtäminen ja kirjoittaminen. Me tykätään myös samanlaisista leffoista ja TV-sarjoista. Harmi vaan, että Iina asuu toisella paikkakunnalla, eikä me nähdä koulun ulkopuolella. Hänen kanssaan tulen oikeasti toimeen.
Anna ja Iina eivät tule toimeen keskenään. Tai tulevat, mutta he eivät pidä toisistaan tai puhu toisilleen. Joskus tuntuu kiusalliselta olla heidän kanssaan. Kuin olisin samaan aikaan kahdessa eri keskustelussa. Ehkä olenkin.
Peetu, rinnakkaisluokkalainen poika, tuli moikkaamaan. Me oltiin enemmänkin vain kavereita, puolituttuja, mutta hänen kanssaan oli kiva puhua. Peetu on vaan melko keskittynyt opiskeluun, ja puhuukin aika paljon koulujutuista.
Me neljä puhuttiin jotain, kun yhtäkiä Peetu totesi:
-Jaahas, Sanna tulee.
Mä kohotin katseeni. Jep. Sanna tuli meitä kohti. Sanna oli meidän luokalla, ja lisäksi mun kanssa samassa kuviksen ryhmässä. Meillä oli aika paljon yhteistä, vaikka luonteemme olivat melko erilaiset. Sanna puhui paljon, minä olin se, joka kuunteli. Mä katselin, kun Sanna tuli meidän luokse. Mä moikkasin sitä ja aloin kuunnella, kun se kertoi sen eilisestä.
Mä rakastin Sannan ääntä. Sanna oli kaunis, vaikkei itse sitä mieltä kai ollutkaan. Mä katselin sen kaunista vartaloa, sen upeita silmiä ja- Ei. Mä en saa katsoa sitä niin. Mä hymyilin ulospäin, mutta sisältä itkin, kuten joka päivä. Miksi mä en voi saada sua?
Tunnit alkoivat, ja me lähdettiin kohti luokkiamme. Mä ja Sanna yhdessä, koska me oltiin samalla luokalla. Ope oli taas myöhässä, joten meidän luokka seisoskeli käytävällä.
-Kerroinks mä jo mitä me tehtiin eilen Henkan kanssa? Sanna kysyi.
-No kerro. Mä vastasin, vaikka oikeasti mä en halunnut tietää.
-No, me oltiin niillä ja... En kuunnellut Sannaa kunnolla. Hän kertoi joka päivä mulle sen ja Henkan jutuista. Ei se haitannut oikeastaan, musta oli kiva kuunnella.
-Ja sitten sen mutsi tuli... Mä kuuntelin keskittyneen oloisesti ja nauroin Sannan kanssa kaikille jutuille mitä sille oli sattunut. Se kertoi aina Henkasta, poikaystävästään. Henkka oli herrasmies, kohtelias ja hyvätapainen ja se vietti aikaa Sannan kanssa. He tekivät kaikkea sitä, mistä mä vaan unelmoin. Kaikkien suhteet tuntuivat olevan samanlaisia. Tuollaistako seurustelu on?
-Miten sulla ja Jakella menee? Sanna kysyi. Mietin hetken.
-Hyvin kai. Sitä samaa. Ei olla nähty pariin viikkoon. Vastasin.
-Okei. Eiks meillä oo tän jälkeen matikkaa?
-Ööh.. Joo.
-Okei.
Tunnilla mä vaan mietin asioita, en keskittynyt yhtään. Mä oon paska ihminen, mä tiedän sen. Vaikka mä seurustelen Jaken kanssa, mä oon ihastunut Sannaan, vaikka tiedän, ettei siitä voi koskaan tulla mitään. Ehkä se onkin syy, miksi mä en kerro mun ihastumisesta. Sanna on ainoa joka tietää, että mä olen bi. Kerran mä vaan kerroin sille. Mun oli pakko kertoa jollekin. Ja musta tuntui, ja tuntuu yhä, että Sanna on ainoa, joka voi ymmärtää. Ei Sanna siitä asiasta puhu, taitaa vielä käsitellä sitä. Musta tuntuu, että se pitää muhun pientä fyysistä välimatkaa, nyt kun se tietää. Ehkä se on normaalia.
Kun mä ruokatunnilla katsoin Sannan kauniita silmiä, mä halusin suudella sitä. Sitten mä ajattelin taas Jakea. Mä olen Jaken kanssa, kerroin itselleni. Kerroin sen itselleni uudestaan ja uudestaan. Sanna... Miksi sun pitää käyttää noin avonaisia vaatteitakin?
Taas tavallinen päivä. Kotona istuin koneen ääreen ja mesetin hetken Jaken kanssa. Mä rakastan Jakea. Mä rakastan, mutta musta tuntuu, ettei meidän suhteesta tule ikinä mitään. Mä en tiedä, miten mä sen sanoisin Jakelle. Ehkä mä haluan vielä yrittää. Toivotettiin hyvät yöt ja suljettiin koneet. Ne kerrat, kun olemme tämän vuoden aikana nähneet voi laskea sormilla. Samoin kuin ne päivät, jotka Sanna ja Henkka olivat olleet erossa toisistaan tämän vuoden aikana.
Me puhuttiin äidin kanssa jostain arkipäiväisistä asioista. Mä halusin kertoa mun asioista, mutta mä en pystynyt. Eihän äiti edes tiennyt, että mä ja Jake seurustellaan. Mun pitäisi selittää niin monia asioita. En mä pysty.
Mä ajattelin taas. Jos mä kerron äidille, se vihaa mua kuitenkin. Ei se hyväksyisi mua, jos tietäisi. Mutta minkä mä sille voin, että olen mikä olen? Mä pelkäsin ja halusin sanoa sen. Mä avasin suuni valmiina kertomaan, mutta suljin sen. Sitten mä avasin sen uudestaan ja suljin taas. Antaa olla...
Sitten mä taas mietin Sannaa ja Jakea, tätä tilannetta. Ei se mitään hyödyttäisi. Lopputulos olisi aina sama. Sanna on hetero, eikä muuksi muutu. Jake on sellainen kun on, eikä muuksi muutu. Mä olen mikä olen, enkä muuksi muutu.
Jos olisin edes kaunis. Silloin joku voisi ehkä halutakin minut. Mä en tajua, miten Jake voi pitää musta. Sekin varmaan jättäisi mut heti, jos joku kauniinpi haluaisi sen. Mä huokasin.
.................................................
Seuraavien viikkojen aikana moni asia muuttui... Mä kerroin suunnilleen jokaiselle tutullen olevani bi. Paitsi äidille. Hänelle en pysty kertomaan... Nyt kaikki katsovat mua oudosti ja välttelevät, tai siltä musta tuntuu. Mä oon saanut kuulla olevani epänormaali ja kuvottava. Mä alan uskoa sen.
Mä jätin Jaken. Mä sanoin sille, että se tuntuu liikaa veljeltä. Ei se suuttunut. Se ei tuntunut välittävän. Mä rakastan sitä yhä. Mä toivon, että me pysytään ystävinä, mutta mä en halua nähdä sitä. Mä vihaan sitä, ja mä rakastan sitä. Ja mä vihaan itseäni.
Kunpa mä voisin kertoa äidille... Mutta en mä voi... Se on vanhanaikainen ja homofobinen. Ja isä vielä enemmän.
Jos mä voisin muuttaa itseni, mä tekisin sen. Mutta mä en voi. Olen tällainen, ja tällaisena pysyn. Mä haluan vaan jonkun joka rakastaa mua ja hyväksyy mut sellaisena kun olen. Jonkun joka pysyy mun rinnalla eikä ikinä jätä mua.
Kaveritkaan eivät hyväksy mua... He puhuvat toisten suhteista, omista suhteistaan, itsestään... Heitä ei kiinnosta yhtään, miltä musta tuntuu. He pitävät mielipiteitäni outoina, väärinä. Homoutta, lesboutta ja biseksuaalisuutta outona. Minua outona.
Kerroin vain rehellisesti tunteistani...
...Ja toivoin tukea....
...Mutta niin se kai vain on...
...Että ihmiset ovat julmia ja kylmiä olentoja.
-------------------------------------------------
:/ mielenkiintoista... Nimet oon tietty muuttanut (haha..) Tämmöstä kuuluu wrathin elämään :s Hahaa... :/
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hmm ei oo varmaan kivaa, jos tuo on totta.
Njaa.. Tämmöstä tää on ^.^
Tähän tottuu.