Nyt käsi sydämelle

En missään nimessä haluaisi enää asuinkumppania itselleni!
Olen niin tyytyväinen yksinolooni: saan nukkua silloin kun nukuttaa, syön silloin kun on nälkä, teen mitä huvittaa milloinkin, matkustan minne haluan.
Huushollissakaan ei ole enää niin paljon tehtävää: ei ole niin paljon pyykinpesua, ei siivoamista, ei ruoanlaittoa, alituista passaamista. Jää aikaa omille harrastuksille.

Kaiken lisäksi on poissa se huoli, että kumppanin (tai itseni) sairastuessa olisi huolehdittava toisesta.
Olen tyytyväinen nykyiseen elämääni, enkä kaipaa siihen mitään muutosta.

niin hyvää ei ole syntynytkään että tähän vielä ottaisin jonkun tutisevan ukon körilään.
iteksein on mulla hyvä olla menen tulen eikä nokan koputtamista sulla.

"Jäin kuin Jämsän äijä taivaasta ! "
Se on paljon pahempi kun enokaan ei pudonnut kuin veneestä.On se niin väärin, jos pitää elää vanhaksi, eikä ole päässyt kertaakaan edes kolkuttelemaan portteja saati nauttimaan onnesta seitsemännessä taivaassa.

Jos mie tietäsin että terveenä oisin ja ripeä muutenkin, niin en luultavasti uutta vakituista asuinkumppania enää nykyisen jälkeen tahtois.
Kolmekymppiä oli jo täynnä ennenkuin nykyisenkään kanssa yhteen muutin.

Työtä se omalla tavallaan teetättää, kun kaksi aikuista ja heidän omat piintyneet tavat koitetaan yhteen sovittaa. Vuorokausirytmikin voi olla keskenään kovin erilainen.

Mutta entäs kun voimat ja vointi huononee, niin onhan se ikäänkuin turvallista jos on toinen, edes kuuntelemassa ja vaikka ambulanssin soittamassa.
Missä kulkee raja kunkin itsekkyyden ja itsenäisyyden kohdalla. Sairastunut, huonokuntoinen puoliso/asuinkumppani ja hänen hoitamisensa voi viedä myös toisenkin henkiset ja ruumiilliset voimat
Muuttuuko se terveempi katkeraksi kun ei saa enää toiselta samaa vastakaikua kuin ennen. Kun se ennen niin kultainen ja mukava ihminen on muuttunut ainaiseksi kiukuttelijaksi ja valittajaksi. Mihinkään ei pääse kun toista ei voi yksinkään jättää...
Eikä se näköjään ikää aina katso, kun jotain sattuu.