Ajattelin tehdä hyvää itselleni.
Ostan lipun junaan, juna kun nyt sattuu olemaan matkustuskeinoista kaikkein mukavin. Junassa ihmiset elävät, tekevät töitä, seurustelevat, laulavat, lukevat, tekevät käsitöitä. Katselen kasvoja ja mietin ihmisille elämäntarinoita. Joku on niin väsyneen näköinen ja toinen taas hymyilee sisäänpäin salaista vasta rakastuneen hymyä.
Perille päästyäni tarjoan itselleni maailman parhaat munkkikahvit. Kahvia ryystäessäni ja sokeria suupielistä pyyhkien luen paikallista lehteä ja kuvittelen, että voisinpa tehdä tätä joka päivä. Nautin paikallisesta murteesta ja tarinoista, joita kuulen ympärilläni.
Kiipeän kahvilan näköalatasanteelle ja katson järvenselkää ja mietin minkälaista elämää eletään silmieni alla. Katselen linnun lentoa ja mietin miksi ihminen ei osaa lentää.
Tarjoan itselleni hyvän lenkkimaaston Euroopan korkeimman soraharjun huipulla. Etsin jokaisen näköalatasanteen ja mietin minkälaiset ihmiset ovat siinä ennen minua maisemaa ihailleet. Etsin pienen poukaman ja heitän kiviä veteen. Muutama kivi eksyy taskuun matkamuistoksi. Mietin minkälaista olisi katsoa vettä elokuun kuutamoa vasten hyvässä seurassa tietysti.
Kurkistan vanhaan puutaloon ja näen miten ennen elettiin. Paikalle avattu museo saa mielikuvituksen lentoon ja näen silmieni edessä menneet sukupolvet. Suuret perheet ja pikkuruiset huoneet. Arjen tuskan ja vaivan. Ilon kipunan, kun kotiin pystyttiin hankkimaan jotakin suurella vaivalla.
Eksyn asuntonäyttelyyn ja ajattelen, että tässäkö on kotini. Sitten joskus, kun olen vapaa tekemään mitä haluan. Tiedän, että sellaista aikaa ei koskaan tule, mutta mikä estää haaveilemasta.
Vedän kaupungin pölyä sisääni ja hymyilen kilpaa auringon kanssa. Painan mieleeni yksityiskohtia. Kiireessä juoksevia ihmisiä ja kevääseen heräävää luontoa. Tässä kaupungissa on jotain ainutlaatuista. Olen siellä onnellinen ja irti siitä mikä on omaa arkeani. Kaupunki hengittää omassa rytmissään ja minä hengitän hetken mukana.
Kun taas istun junassa matkalla kotiin, mietin mitä oikein tapahtui. Näennäisesti ei mitään ja kuitenkin paljon. Elin monta elämää, kohtasin monta ihmistä. Kuuntelin omaa sisintäni. "Joskus on mentävä kauas voidakseen nähdä lähelle."
Kyyninen ihminen tokaisisi, että hanki oma elämä!
Minulla on jo sellainen. Juuri siitä halusinkin päästä hetkeksi eroon.
Kiitos, kun jaksoit kulkea kanssani kappaleen matkaa soraharjulla. Toivottavasti päiväsi ei ollut kuolettavan tylsä. Halusin niin jakaa tämän kanssasi, näyttää maiseman jossa sieluni lepää. Taidanpa ihan oikeasti ostaa ne junaliput. Rupesin niin kovasti tekemään mieli rinkelimunkkia!
Ostan lipun junaan, juna kun nyt sattuu olemaan matkustuskeinoista kaikkein mukavin. Junassa ihmiset elävät, tekevät töitä, seurustelevat, laulavat, lukevat, tekevät käsitöitä. Katselen kasvoja ja mietin ihmisille elämäntarinoita. Joku on niin väsyneen näköinen ja toinen taas hymyilee sisäänpäin salaista vasta rakastuneen hymyä.
Perille päästyäni tarjoan itselleni maailman parhaat munkkikahvit. Kahvia ryystäessäni ja sokeria suupielistä pyyhkien luen paikallista lehteä ja kuvittelen, että voisinpa tehdä tätä joka päivä. Nautin paikallisesta murteesta ja tarinoista, joita kuulen ympärilläni.
Kiipeän kahvilan näköalatasanteelle ja katson järvenselkää ja mietin minkälaista elämää eletään silmieni alla. Katselen linnun lentoa ja mietin miksi ihminen ei osaa lentää.
Tarjoan itselleni hyvän lenkkimaaston Euroopan korkeimman soraharjun huipulla. Etsin jokaisen näköalatasanteen ja mietin minkälaiset ihmiset ovat siinä ennen minua maisemaa ihailleet. Etsin pienen poukaman ja heitän kiviä veteen. Muutama kivi eksyy taskuun matkamuistoksi. Mietin minkälaista olisi katsoa vettä elokuun kuutamoa vasten hyvässä seurassa tietysti.
Kurkistan vanhaan puutaloon ja näen miten ennen elettiin. Paikalle avattu museo saa mielikuvituksen lentoon ja näen silmieni edessä menneet sukupolvet. Suuret perheet ja pikkuruiset huoneet. Arjen tuskan ja vaivan. Ilon kipunan, kun kotiin pystyttiin hankkimaan jotakin suurella vaivalla.
Eksyn asuntonäyttelyyn ja ajattelen, että tässäkö on kotini. Sitten joskus, kun olen vapaa tekemään mitä haluan. Tiedän, että sellaista aikaa ei koskaan tule, mutta mikä estää haaveilemasta.
Vedän kaupungin pölyä sisääni ja hymyilen kilpaa auringon kanssa. Painan mieleeni yksityiskohtia. Kiireessä juoksevia ihmisiä ja kevääseen heräävää luontoa. Tässä kaupungissa on jotain ainutlaatuista. Olen siellä onnellinen ja irti siitä mikä on omaa arkeani. Kaupunki hengittää omassa rytmissään ja minä hengitän hetken mukana.
Kun taas istun junassa matkalla kotiin, mietin mitä oikein tapahtui. Näennäisesti ei mitään ja kuitenkin paljon. Elin monta elämää, kohtasin monta ihmistä. Kuuntelin omaa sisintäni. "Joskus on mentävä kauas voidakseen nähdä lähelle."
Kyyninen ihminen tokaisisi, että hanki oma elämä!
Minulla on jo sellainen. Juuri siitä halusinkin päästä hetkeksi eroon.
Kiitos, kun jaksoit kulkea kanssani kappaleen matkaa soraharjulla. Toivottavasti päiväsi ei ollut kuolettavan tylsä. Halusin niin jakaa tämän kanssasi, näyttää maiseman jossa sieluni lepää. Taidanpa ihan oikeasti ostaa ne junaliput. Rupesin niin kovasti tekemään mieli rinkelimunkkia!
Vastaukset 3
Vanhimmat
että olet matkalla Tampereelle. Kuulosti kovin tutulta..aurinkoista matkaa, nauti sokerimunkeista Pispalanharjulla ja muista, että Tammelantorin kojusta saa hyvää mustaamakkaraa puolukkahillon kanssa.
Suosittelen myös ravintola Plevnaa entisissä Finlaysonin tiloissa. Tämä saa tamperelaisen ystäväni aina epätoivoon: hän ei kestä Plevnaa, ja hänen on aina pakko sinne mennä mun kanssani.
t. Mirkku
Näin on. Manse on mansikkapaikka ja Pyynikki sen helmi. Parasta Tampereen reissuissa on, jos niihin saa ympättyä mahdollismman monta teatteri esitystä. Tampereen teatterit kun voittavat tämän kotoisan tarjonnan mennen tullen.
Nyt ei tällaista herkkua ole luvassa. Ajattelin vain käväistä siellä vähän virtaa hakemassa.
Täytyy kokeilla tuota Plevnaa, se paikka onkin vielä "ratsaamatta" Parasta Mansessa onkin juuri se, että aina aika loppuu kesken. Seuraavaan kertaan jää aina tekemistä ja menemistä.
T. Snadi
hakkaa mennen tullen Hesan tarjonnan. Yleensä, kun menen kaverini luo Treelle, menemme joka ilta teatteriin ja sitten syömään, Plevnaan tai siihen hyvään kuubalaiseen ravintolaan, joka on heti Hämeensillan oikealla puolella Keskustorilta tultaessa alhaalla, en muista nimeä. Tai Coussiccaan, joka on vähän syrjemmässä, se on slaavilainen ravintola, jossa on tosi hyvä ruoka.
Täytyykin varautua Tampereen teatterisyksyyn, varailla lippuja ja mennä käymään. Kaverini aina houkuttelee mua sinne..ja siellä kirpputoreilla on tosi hyvä valikoima, raahaan aina säkeittäin kamaa kotiin.
t. Mirkku