Aina kun vanhemmilla ja nuorilla tulee tappeluja niin syytetään nuoruusikää.. entäpä jos syy oikeasti olisikin aikuisissa ja heidän kriiseissään kun he tajuavat että heidän lapsensa ovat jo nuoria ja he vanhoja käppänöitä.. Ja sitten aikuiset sunntaisivat pahan mielensä lapseensa....Haukkuuko teidän vanhempanne teitä koskaan ??
Miksi aina nuoruusikää syytetään
ggfdghfgf
6614
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ja aina nuorisoa pidetään nii pahoina ku ne ryyppää kaduilla ja ne on kaiken pahan alku.
Aikuset 30kymppiset ryyppää ihan samanlailla ku nuoret ja on paljo väkivaltasempia ja vaikeempi poistaa häiriköimästä ku nuorisoa.
Nuoria tarttee käskee ku taas keskiikäset kännikalat pitää poistaa joskus voimakeinoilla.
Ainaki mitä oon tos joskus seurannu vartioitten touhuja.
ei haluttais teistä niitä öykkäröiviä kolmekymmppisiä.Ehkä siinä on syy,miksei haluttaisi teidän juopottelevan.
Täällä joku puhuu kerranikin asiaa! Mietitään: Silloin kun vanhemmat tun keilevat liikaa, usein nuori suuttuu. Silloin vanhemmat ajattelevat: "Tuo on taas sitä teini-ikää" Jos he ovat muutaman kerran nuoren suuttumisen kokeneet, silloin heidän on syytä miettiä millaisissa keskusteluissa/tilanteissa riidat syntyvät. Jos taas nuori väittää silloin, että vanhempia ei kiinnosta heidän hyvin vointa, vika on vasta silloin hänessä.
Toinen asia joka minua suututtaa, miksei nuoriin voida luottaa? Aina kun vanhemmat kyselevät he tietenkin välittävät, mutta liiallisuuksiin ei saa mennä, koska se on taas sitä, että nuoreen ei luoteta, vaikka kukaan vanhempi ei sitä tajuakkaan. Huonon olonsa he purkavat AINA lapsiin, eivätkä välttämättä omien murheidensa keskellä tajua sitä, että heidän lapsillansa on ihan yhtä kurja olo.
No, miten te vanhemmat suhtaudutte sanomisiini? Kertokaahan ihmeessä!
oman kokemuksen kautta.Nuorena äitinä olin varmaankin samaa mieltä,kun ensimmäinen murkkuni alkoi ilmentää murkkumerkkejä.Ajattelin,että pitäähän lapseensa luottaa ja on loukkaavaa häntä kohtaan jos ei luota.En uskonut,että alkaisi polttaa ja juoda kaljaa,olinhan kertonut ettei se ole hyvä asia enkä halua hänen tekevän niin.Niin siinä kuitenkin kävi,kun luotin liian sinisilmäisesti.Tällä kokemuspohjalla(viimeiset murkut nyt menossa,kolme jo aikuista lasta) olen kyllä sitä mieltä,että murrosikäisiin ei kannata ihan sumeilematta luottaa,pienellä varauksella ehkä.Joskus se kaveriporukka vaan meinaa viedä mennessään.Ja ajattelepas sitä,miltä vanhemmasta tuntuu silloin,jos nuoren asiat ei menekään kunnollisesti.Kyllä moni aikuinen,minä mukaan lukien,syyttää silloin itseään,ettei huolehtinut tarpeeksi lapsestaan.Nyt olen lopultakin onnellinen,kun kaksi vanhinta lastani on saanut lopetettua tupakanpolton.Tästä terveyshaitasta en ymmärtänyt heitä varjella aikoinaan.Lasta pitää aina kohdella arvostavasti,mutta hurjimmissa murrosiän myrskyissä ei olisi pahitteeksi hiukan tarkastaa,missä mennään eikä vaan sumeilematta uskoa,mitä lapsi sanoo.Murrosikähän on aikuiseksi kasvamista ja välillä vanhemmat löysäävät ja välillä kiristävät sitä "liekanarua" tilanteen mukaan. Mutta toivon ja uskonkin,että meidän vanhempien tavoite on kuitenkin saada teidät aikuisikään turvallisesti.Ja kuten tässäkin keskustelujonossa on tullut ilmi,murrosikä kuohuttaa myös vanhempia.Ensimmäisen lapsen tullessa siihen ikään,on tilanne ihan yhtä outo vanhemmalle kuin lapsellekin,ei välttämättä vanhempikaan osaa toimia parhaalla mahdollisella tavalla.
tässä meille vanhemmille ihan oikeasti miettimistä. Harvat vanhemmat varmaan ovat ajatelleet asiaa tältä kantilta.
Teini-ikä, varsinkin esikoisen, ON kriisi myös vanhemmille. Silloin isi ja äiti alkavat hitaasti ymmärtää, että meidän Molla-Maija tai Jani-Petteri ei olekaan enää vauva, että se alkaakin olla kohta aikuinen ja se aikoo muuttaa pois!
Totta kai siinä tulee paniikki vanhemmille. Äiti ja isi yrittävät taannuttaa nuoren takaisin lapsiasteelle, pitävät tiukemmin kiinni, koska ote alkaa heltyä lapsen kasvaessa pois niistä vanhoista vihreistä kumisaappaista. Ja kun ote höllenee, yritetään muita keinoja. Ei se ole tarkoituksellista pahan olon siirtoa lapseen vaan äidin ja isän pelkoa siitä, että he menettävät vauvansa. Ja nuori on äidille ja isille vauva AINA, vaikka kuinka alkaisi päälaki kaljuuntua ja siirtyisi eläkkeelle. Jani-Petteri on aina ja ikuisesti äidin pikku vauva.
Ja sanon tämän ihan oman kokemuksen pohjalta. Minulla on poika, joka tosin on ihan oikeasti vielä vauva, ei edes puolivuotias vielä, mutta muistaakseni olen itse ollut vähän aikaa sitten teini. Ja kyllä, olen kuunnellut sitä huutoa ja raivoa siitä, että olen pahainen mennyt kasvamaan isoksi ja alkanut ottaa elämäni ohjia käsiini! Silloinhan se oli ihan hirveää, enkä ymmärtänyt sitä painostuksen, vahtimisen ja vaatimisen määrää. En voinut olla kotona ilman riitoja ja minä en todellakaan ollut syypää kaikkiin räyhäyksiin (osaan toki, tietysti ;).
Asia alkoi selventyä, kun muutin omaan kotiin ja menin naimisiin. Yllättäen välit vanhempiin muuttuivat todella hyviksi, isäni kanssa en ikinä ole ollut niin hyvissä väleissä kuin muuttoni jälkeen. Tietysti, kun kriisi oli ohi. Vanhemmille selvisi, että minä olin aikuinen, osasin elää omaa elämääni, osasin tehdä päätöksiä ja lensin pois. Ketjut katkesi ja äidin ja isin oli vain hyväksyttävä asia.
Koko tämä oman elämäni mittainen tapahtumaketju aukesi kokonaisuudessaan kliseisesti vasta, kun sain oman vauvan. Kuin salamaniskusta yhtäkkiä ymmärsin. Ymmärsin uudella tavalla, mitä tarkoittaa perhe, mitä on suku, kuinka tärkeitä omat vanhempani ovat ja kuinka mittaamattoman arvokas on oma poikani. Ja samalla tajusin, miten arvokas olen itse ollut vanhemmilleni, minkä kanssa he ovat taistelleet ja mitä he ovat tunteneet.
Tokikaan en ole isäni enkä äitini enkä vauvani kanssa varmastikaan noudata kaikkia heidän kasvatusperiaatteitaan (teini-ikää odotellessa...), mutta tiedänpähän nyt sen, että ikinä ei huudeta niin lujaa ja niin epätoivoisella raivolla kuin rakkaimmalle, jonka on vaarassa menettää. Eikä yksikään äiti eikä yksikään isä maailmassa pelkää mitään niin paljon kuin lapsensa menettämistä.