Tuon tämän asian tälle palstalle hetken mietinnän jälkeen, olenhan itsekin yksinhuoltaja. Mietin taas aamulla 2 km eskarimatkaa kiukkuisen pojan kanssa polkiessani miten erilaisena lapset tämän maailman oppivatkaan näkemään. Miten erilaisena se heille näyttäytyy ja näytetään. Otetaan esimerkkinä vaikkapa minä ja lapseni.
-Vanhempani ovat alkoholisteja -> ei normaaleja isovanhempia lapsilla , lasten isän puolelta mamma ainoastaan joskus satunnaisesti jaksaa tavata lapsia. Isä itse ei tapaa lapsiaan ollenkaan.
-Köyhyys periytyy, epätoivo periytyy. Lapsilta puuttuu joskus vaatteista lähtien milloin mitäkin. Leluja voi katsella kuvastoista. Kukaan niitä ei heille osta.Isovanhemmat eivät vie mökille, huvipuistoon, ostoksille eivätkä mihinkään muuallekaan. Ei ole sunnuntaipäivällisiä tai virpomispaikkaa sieltä. Suututtaa lasten puolesta.
-Köyhät vanhemmat Vs paremmin toimeentulevat -> ihan jo käytännön asiat aiheuttavat pahaa mieltä arkipäivissä, puute heijastuu kasvatukseen. Kuinka helppona rahakkaampien lapset näkevät esim tarhaanmenon. Istutaan aamulla unisena autoon ja hurrur, perillä ollaan. Suututtaa laittaa oma poika ja muutkin lapset ajamaan fillarilla kesät talvet. Minulle tulee ajomatkaa siis n. 8km/pv esikoulun takia. Satoi tai paistoi. Aikuisena kyllä sen siedän mutta olisipa kiva joskus antaa lapsenkin saada mukava kuva liikkumisesta, ainaista pakkopullaa tuo on. Esikoulun pihassa ei muita pyöriä näy, autolla kulkevat. :(
-Häpeä johon kasvetaan pienestä pitäen puutteen takia. Opetettu häpeä josta vanhempi myös on kärsinyt ikänsä, rahan ja tavaran takia! Ikuinen Minä olen huonompi-tunne.
Paljon muitakin tulee mieleen rahanpuutteen takia , masennus mm. mutta lista venyisi niin ettei siihen mikään tila riittäisi :)
Kirjoituksellani haluan vain herättää ajatuksia siitä, miten erilaisina lapsemme tämän maailman kokevatkaan. Onko se sitten ihmetyksen aihe kun väkivalta, rikollisuus ja masennustilastot kasvavat aina vain ? Yritän repiä lapsilleni ilon aiheita pienistä asioista kuten yllätysjäätelöistä kevään ekana aurinkoisena päivänä , uintiretkestä paikalliseen uimahalliin, jopa siitä että meillä vielä on talossa amme eikä ankeaa suihkukoppia :)
Haluaisin vain edes joskus antaa heille sen saman mikä toisille on ihan luonnollista ja tavallista. Tiedän tiedän, joku sieltä taas viisaana sanoo että tee elämälles jotain. Yritän sen mihin tällä hetkellä voimat riittää. Yksin ei aina jaksa, tiedättehän. Monta on asiaa tapahtunut minulle ihan riippumatta omasta tahdostani, paljoa en haluaisi. Vain sen "minimin" mikä muille tulee ilman ajatustakaan siitä, miten elämä sujuisi jos kaikki pohja tippuisi pois, eikä tukiverkkoa olisi. Jakselemista , meille kaikille!
-Vanhempani ovat alkoholisteja -> ei normaaleja isovanhempia lapsilla , lasten isän puolelta mamma ainoastaan joskus satunnaisesti jaksaa tavata lapsia. Isä itse ei tapaa lapsiaan ollenkaan.
-Köyhyys periytyy, epätoivo periytyy. Lapsilta puuttuu joskus vaatteista lähtien milloin mitäkin. Leluja voi katsella kuvastoista. Kukaan niitä ei heille osta.Isovanhemmat eivät vie mökille, huvipuistoon, ostoksille eivätkä mihinkään muuallekaan. Ei ole sunnuntaipäivällisiä tai virpomispaikkaa sieltä. Suututtaa lasten puolesta.
-Köyhät vanhemmat Vs paremmin toimeentulevat -> ihan jo käytännön asiat aiheuttavat pahaa mieltä arkipäivissä, puute heijastuu kasvatukseen. Kuinka helppona rahakkaampien lapset näkevät esim tarhaanmenon. Istutaan aamulla unisena autoon ja hurrur, perillä ollaan. Suututtaa laittaa oma poika ja muutkin lapset ajamaan fillarilla kesät talvet. Minulle tulee ajomatkaa siis n. 8km/pv esikoulun takia. Satoi tai paistoi. Aikuisena kyllä sen siedän mutta olisipa kiva joskus antaa lapsenkin saada mukava kuva liikkumisesta, ainaista pakkopullaa tuo on. Esikoulun pihassa ei muita pyöriä näy, autolla kulkevat. :(
-Häpeä johon kasvetaan pienestä pitäen puutteen takia. Opetettu häpeä josta vanhempi myös on kärsinyt ikänsä, rahan ja tavaran takia! Ikuinen Minä olen huonompi-tunne.
Paljon muitakin tulee mieleen rahanpuutteen takia , masennus mm. mutta lista venyisi niin ettei siihen mikään tila riittäisi :)
Kirjoituksellani haluan vain herättää ajatuksia siitä, miten erilaisina lapsemme tämän maailman kokevatkaan. Onko se sitten ihmetyksen aihe kun väkivalta, rikollisuus ja masennustilastot kasvavat aina vain ? Yritän repiä lapsilleni ilon aiheita pienistä asioista kuten yllätysjäätelöistä kevään ekana aurinkoisena päivänä , uintiretkestä paikalliseen uimahalliin, jopa siitä että meillä vielä on talossa amme eikä ankeaa suihkukoppia :)
Haluaisin vain edes joskus antaa heille sen saman mikä toisille on ihan luonnollista ja tavallista. Tiedän tiedän, joku sieltä taas viisaana sanoo että tee elämälles jotain. Yritän sen mihin tällä hetkellä voimat riittää. Yksin ei aina jaksa, tiedättehän. Monta on asiaa tapahtunut minulle ihan riippumatta omasta tahdostani, paljoa en haluaisi. Vain sen "minimin" mikä muille tulee ilman ajatustakaan siitä, miten elämä sujuisi jos kaikki pohja tippuisi pois, eikä tukiverkkoa olisi. Jakselemista , meille kaikille!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tasan eivät todellakaan käy onnen lahjat.Joskus täällä "äidit ja isät" palstalla tarjotaan ilmaista lastenhoitoa. Tukiperheen voi saada sossusta. On olemassa ihmisiä, jotka antaisivat aikaansa, avaisivat kotinsa ja järkkäisivät jotain ekstraakin lapsille. Vaikka joskus tuntuu katkeralta, kun et voi tarjota lapsillesi mitä halaisit, heillä on kuitenkin sinut. Hae reilusti apua taloudellista ja sosiaalista. Ajattelen sinua ja lapsiasi lämmöllä.
Miten tällä yhärillä on omakotitalo ja auto jne, vaikka olenkin kahden lapsen totaali-yh?
Olen myöskin opiskellut aikanaan yksinhuoltajana. Ja kyllä silti oli varaa kesällä käydä huvipuistossa ja lapsilla on aina ollut terveellistä ruokaa, ehjät uutena ostetut vaatteet jne. Leluja on saatu jouluna ja synttärinä niinkuin nykyäänkin.
Käytkö töissä? Jos et, niin HAE TÖITÄ! Tai opiskele uusi ammatti ja lopeta itsesäälissä rypeminen! Älä anna lapsillesi perinnöksi samaa huonoa esimerkkiä, jonka olet itse aikoinaan saanut! Kaikista on johonkin, jos vaan tarpeeksi haluaa!
Niinkuin itse sanoit, köyhyys periytyy, epätoivo periytyy. Katkaise se kierre.
esimerkkiä kaivataan yksinhuoltajista. Mäkin olen köyhästä perheestä, nyt yh ja todella matalapalkka-alalla. Kuitenkin varaa vaatteisiin, omaan asuntoon ja välillä jopa niihin hurvittelureissuihin. Ei se köyhyys ole periytyvää, täällä hyvinvointivaltiossa on annettu esim. koulutuksen kautta aivan jokaiselle samanlaiset mahdollisuudet menestyä, loppu on sitten ihan itsestä kiinni!
Postauksesi pani ajattelemaan ja toi muistoja mieleen:
Lapsuudessani meillä oli varallisuutta, ympäristöön verraten yltäkylläisestikin. Tuolloin 30 vuotta sitten vanhempani kuitenkin panivat kulkemaan 2km koulumatkan itsenäisesti. Milloin polkupyörällä, milloin suksilla kulkien. Joka ainoa päivä. Vittu, että vitutti kun muita kuljetettiin. Faija vaan sanoi, että joskus vielä mua kiität. Ja niin totta vie olenkin kiittänyt. Sisu siinä vitutuksessa kasvoi ja pienen miehen ylpeys pärjätä itse. Ollut aika paljon apua siitä piirteestä aikuisena kun pullamössöä kaatuu kuin heinää kummaltakin puolelta elämän tuulessa.
Kirjoitit, että 2km matka eskariin ja päivässä siis sulle 8km matka. Ajat siis kotiin ja haet sitten lapsen takasin eskarin jälkeen? Yleensä töitä tekemällä tienaa rahaa ja jos ei halua tehdä, niin millaisen mallin annat lapsellesi?
Ajatuksia herätti perustellut pointtisi alemmuuden tunteesta ainasen puutteen vuoksi. Itselläni on kuitenkin ollut rikkaus saada varttua hyvin sekalaisessa sakissa. Siellä ei katsottu kenellä oli mitä kenellä ei. Yhteinen riemu oli tärkeintä ja kakarat "yhteistä" laumaa kaikkien komennettavaksi tai ruokittavaksi tuli sitten talosta tai torpasta. Vähäväkisistä lapsuuskavereista oikeastaan jokainen on paikkansa löydettyään ponnistanut hyvän elämän syrjään kiinni ja niin oli kuule juoppoa ja linnakundia niissäkin vanhemmissa. Mutta niin oli myös sisukasta yh-äitiäkin. Jotenkin tuolloin osattiin vielä terveellä tavalla käsite köyhän ylpeys. Se antoi terveen pohjan ponnistaa kohti parempaa jos sitä tunsi haluavansa. Arvostan niitä ihmisiä tosi korkealle. Katkeruudesta ei verso kuin katkeruutta ja turhasta alemmuudesta tallotuksi tulemisen halua tai tukahdutettua raivoa.
Lopuksi: jutut joita teet muksujen ilahduttamiseksi ovat niitä oikeimpia. Arjen pieniä iloja. Niiden osaaminen onkin sellainen taito, jota ei rahalla voi ostaa. Rahalla ei saa mitään muuta kuin perusturvaa ongelmien varalle. Kuten Beatles lauloi: Best things in life are free. Vaikeuksista ja omasta katkeruudesta huolimatta, pure hammasta ja anna kersoille mahdollisuus säilyttää mieli avoinna tehdä elämästää sellainen kuin he haluavat.
Tsemppiä ja opeta niille maailman paras tuoksu: tuore ruoho erilaisilla säillä :-)
Kiitoksia monenkirjavista kommenteista. Kuten aina, meitä on joka junaan. Masentuneelle on niin kovin helppoa sanoa että nosta itseäsi niskasta ja ryhdistäydy...Hmm hmm. No, kuitenkin. Yritys hyvä kymmenen, töitä haetaan. Karenssin sain koska jäin työstä yli vuosi sitten lapsen vaikean adhd:n takia kotiin, huusholli oli ns. remontissa joka päivä kun tulin kotiin. Olen siis valitettavasti toimeentulotuella. Sillä ei ainakaan juuri hurvitella. Käyn nyt onneksi mtt:ssa ja saan sieltä tukea. Halusin siis alunperin tuoda kirjoituksellani vain ajatuksiinne sen ...äsh. Miten minä jaksan antaa kauhalla jos olen itsekin saanut lusikalla ja varasto on tyhjä? Tätä tarkoitin sillä että nämä asiat opitaan ja peritään. Ei ole voimia niin pontevasti muuttua. Väsyttää yksin. Olemme kaikki niin erilaisia. Sinä jaksat, minä en.
Meitäkin oli pihassa iso porukka, erilaisia lapsia. Kenenkään vanhemmat eivät olleet juoppoja. Osa näistä ikätovereistani on nyt kuollut, juoppoja tai narkkareita, tämän sanon koska tiedän, olen nähnyt. Siihen nähden olen kai selvinnyt ihan hyvin. Onko se minun syyni että lapsilla ei ole kunnollisia isovanhempia? Olen lasten elämässä oikeastaan ainoa aikuinen joka jotain jaksaa enää ja minullakin voimat kovin ehtyneet. Eikö saa toivoa sitä mikä toisille on ihan itsestäänselvyys? Miettikää ennenkuin kirjoittelette. Love, peace and understanding....XXX
ymmärrä. Tai siis ymmärrän, että välillä mikään ei suju ja kaikki tuntuu menevän alamäkeen. Mutta mietipä sä, haluatko tosiaan sun elämänasentees periytyvän lapsellesi?
Ja olikos se lapsi yksin kotona kun sä olit töissä, jos kerran aina oli kämppä palasina kun tulit kotiin...?