Miksi en jaksa hyväksyä?
Mulle on tullut turvotuksia ja ja painonousua, kuivuutta ja riipparintaisuutta.
Suren ylimääräisen paljon jotain iäksi mennyttä.
Miten te kestätte luopumista?
En ole mielestäni ollut turhamainen, mutta nyt olen.
Olen yksin.
Mulle on tullut turvotuksia ja ja painonousua, kuivuutta ja riipparintaisuutta.
Suren ylimääräisen paljon jotain iäksi mennyttä.
Miten te kestätte luopumista?
En ole mielestäni ollut turhamainen, mutta nyt olen.
Olen yksin.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Onko tämä tunne tullut vasta vanhenemisen myötä, vai etkö koskaan ole hyväksynyt itseäsi? Jälkimmäisessä tapauksessa lienee kyse yleisestä itsetunnon heikkoudesta.
Minulla ei ole tuota ongelmaa, koska minun itsetuntoni ei ole koskaan perustunut ulkonäköön. Olen kotoani saanut sellaiset eväät, että minut on hyväksytty juuri sellaisena kuin olen, ja pidän itseäni täsmälleen yhtä hyvänä (en parempana enkä huonompana) kuin kaikkia muitakin ihmisiä.
En myöskään tunne luopuvani mistään, vanheneminen kuuluu elämään. En ole koskaan halunnut lapsia, joten se pakokauhu, joka joillekin tulee, kun tajuaa, ettei se enää koskaan ole mahdollista, vaikka kuinka haluaisi, on minulle myös vierasta. Kun ei ole lapsia, ei ole lasten kotoa lähtemisen tuomia murheitakaan.
Miksi murehtia sitä, mikä on mennyt, kun elämää on edessä hyvässä tapauksessa vielä toinen mokoma?
Minulla oli talvella elämänvaihe, jolloin tunsin itseni yhtäkkiä ihan vanhaksi. Tukka harmaantuu ja on jotenkin ohutta, tulee mummokiharaa ihan ilman permanenttia. Ympärilläni on läskivanteet, joita ei saa pinnistettyä enää sisään edes valokuvanoton ajaksi. Tissit on aina ollu pienet, nyt alkaa muistuttaa lapasia.Yks pahimmista on iho, joka on samanlaista kuin 75 v.äitini, jotenkin roikkuvaa ja ryynimäistä ja olen vasta 50. Sängyssäkin tunsin olevani ihan vanha kun piti salaa käydä sipasemassa liukastetta. Siinä sitä ukolle itkin monenakin iltana ja tuo lohdutti, että vanhetaan yhdessä. Se ei lohduttanu silloin yhtään.Mutta ajan myötä aloin katsomaan häntä uusin silmin. Hän on menettänyt tukkansa jo aikaa, vähän harmaata kranssia reunoilla. Mutta en ole huomannut kaivata sitä mustaa ja taipuisaa tukkaa, joka ennen oli. Vyötärö on häneltäkin hukkunut ja sellainen urheilija kun oli ennen. Kun valitan huonounisuuttani, kertoo hänkin käyneen yöllä vessassa kaksi kertaa ja seuranneen aurinnousua neljältä. Minä hikoilen silloin tällöin, mutta muistan jo vuosia vaihtaneeni hänelle uuden tyynyliinan puolen viikon maissa kun jokin saa tyynyn litimäräksi joka yö. Ennen peiton alle vaeltava käsi riitti vaikka mihin, mutta nyt toteamme yhdessä, ettei tänään taida jaksaa. Oikeasti tajusin, että hänellä olis ihan yhtä suuri syy itkeä vanhenemistaan ja riittämättömyyttään kuin minulla. Mua alkoi helpottaa, jos mun vanheneva mies kelpaa ja riittää mulle näin hyvin ja on yhä näin rakas, toimii sama toisinkin päin. (Sitä se on yrittäny jo kauan vakuuttaa...)
juuri tuo on asian ydin: sitä kelpaa kaikesta huolimatta jollekin, sille tärkeälle ihmiselle!
Se on enemmän kuin juhlittu nuoruus. Ja sit on elettyä elämää ja muistoja...
mutta yhä voi tehdä itselle jotain, ei kannata jäädä rupistumaan vaan liikkeelle! Kauniita vaatteita jne. Nyt jos koskaan voi panostaa ulkonäköönsä. Nuorihan on kaunis ilman sen kummempaa, vanha tarvii jo vähän apua, ei liikaa mut silleen sopivasti!
et ole pelkkä ulkonäkö. Se tärkein olet henkinen sinä!
helpompaa ikääntyminen.
Itselleni olisi kauhistus lähteä jonnekin parisuhdemarkkinoille.
Joskus surettaa kulahtanut ulkonäkö, vaikka ei olekaan ollut se tärkein asia elämässäni. Kukapa ei oilisi mielellään nuori ja nätti ja vielä tällä elämänkokemuksella?
Kyllä nämä ongelmat kestäisi varmaankin paremmin sen oman tutun parinsa kanssa. Mutta kun hän lähti joitakin vuosia sitten vuosikymmenten yhdessäelon jälkeen. Olen nyt opetellut sinkkuelämään, mutta tässä iässä se ei enää olekaan mitään herkkua. Yritän edes pitää itseäni kunnossa, ettei ihan repsahda. Ero oli sen verran rankka tilanne ettei suinpäin halunnut syöksyä uuteen parisuhteeseen. En halua olla myöskään tyrkyllä jossain parisuhdemarkkinoilla. Jos vielä joku sopiva mies sattuisi löytymään, antaa sen löytyä luonnonmenetelmällä itsekseen. Nyt yritän vain selvitä menopaussin yli omin voimin, vaikka välillä se tuntuukin raskaalta.
Vaihdevuosivaivoihin useasti kuuluu myös tuo henkinen puoli. Välillä tulee sellaisia päiviä, ettei haluttais muuta, kuin jäädä kotiin lepäämään ja pois muitten silmistä. Mulla tulee välillä sellaisia kausia, että harmittaa kaikki tehty ja tekemättä jätetty ym.
Tällä hetkellä olen päässyt pahimman yli ainakin toistaiseksi. Olen käyttänyt kalaöljyä, sekä B-vitamiineja ja uskon niiden myös auttavan vaihtari aikaiseen alavireeseen.. Kiitos kuuluu ihanalle miehelleni, joka osaa arvostaa vaimoaan. Kannustaa ja kehuu mukavasti ja pitää minua hyvin nuorekkaana, vaikka aina ei itse siltä tunnu.
Kyllä se sullakin vielä alkaa helpottamaan ja päivä alkaa paistamaan risukasaankin:)
on totta, että tulee surullinen olo, kun katsoo kasvojaan aamun peilistä ja on jo väsyneen näköinen, mitä ei ollut vielä jonkin aikaa sitten.
Ei kehtais katsoa toisia silmiin, kun kaikki näkee saman, vanhenneet kasvot.
Oma itse on se sama henkilö, mutta kasvot jotenkin vieraat...
On kivaa, jos on mies, joka hyväksyy ja kehuu ja sanoo jopa nätiksi, vaikka itse tietää, että puhuu vähän palturia.
Yksi juttu lohdutukseksi siis: sekä miehet että naiset olemme kaikki ajan hampaiden kourissa ja me kaikki samaa ikäluokkaa tiedämme, miltä meistä voi tuntua. Hakeudu siis ihmisten seuraan. Kyllä sinut hyväksytään. Nuoremmat pitää kalkkiksena, mutta vanhat tietää enemmän...
....Et todellakaan ole yksin ! Mulla ainaskin on nää kaikki samat ja viä lisäks riippuvat silmäluomet, joista sais pari hyvää vyälaukkua jos ylimääräiset leikattais pois !
Nyt on ainakin myöhäistä yrittää vampata miestä itselleen, kaikki vähänkään siedettävät juoksee - ymmärrettävästi - nuorten naisten perässä.
Inhoan itseäni nyt niin paljon, että aloitin tarkkailemaan mitä syön. Ehkä siitäkin on apua, että hikoilut vähenee. Tosin sitten kaikki roikkuu vaan enemmän....Onneksi mulla on tisseissä varaa pienentyä...=) Nyt vaan ei mikään lonhuta, kun ei voi syödä hyvää.Turha tulla sanomaan, että liikunta antaa nautintoa. Ei se anna, paitsi sitten kun on liikkunut "kovaa" ja saavuttaa sen endorfiini-puuskan. Kyllä suklaa ja hyvä kahvipulla....noh...en mene tänään kauppaan niin ei tule ostettua niitä, parasta on kai pitää kaapissa vaan näkkäriä.
kahvinjuonnin(juon pelkkää kuumaa vettä) ja tammikuussa jätin kaikki makeat pois. Syön kyllä ruokaa normaalisti. Olen saanut tällä tavalla 5kg pois ilman paikkojen repsahtamista.
Kahvin jätin pois vatsavaivojen takia( närästys, happovika, reflux ja tyrä) Sitä ennen join tosi paljon kahvia pullan kera, että se oli oikeastaan mun pääelinkeinoni. Otan päivittäin kromia makean nälkään ja on kyllä auttanut. Käytän myös Antisaltia. Mielestäni ulkonäköni on kohentunut selvästi. Lisäksi käytän Duo E-epa ja B-vitamiinia, sekä Efamol helokkiöljyä lisänä. Liikun kohtuullisesti ja hieman punttaan kotioloissa. Mielikin on virkeämpi, kun alkaa kelpaamaan itselleen:)
On selviö että pullan mussutuksella turpoaa syömistensä näköiseksi.
Edellinen kirjoittaja on tehnyt fiksusti ja saa siitä näkyvän palkinnon.
Ruokavalion merkitystä ei voi liikaa korostaa! Jos on vuosikymmeniä syönyt väärin, ei se voi olla näkymättä, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa parempaan.
Itse kilvoittelen kasvisten ja kalan syönnissä. Ikävä kyllä välillä linja lipsuu, mutta ehkäpä tänään paistan muikkuja...
Kasviksia olen kyllä ikäni syönyt, koska opin esimerkiksi luonnon marjojen ystäväksi jo lapsuuskodissa.
Halpa vitamiiniannos: marjoja, kermaviiliä, vaniljasokerilla maustettuna.
Joku tietysti jo jurputtaa että kermaviilissä sitä rasvaa. Iho ja hormonitoiminta tarvitsee rasvaa! Nimenomaan luonnollista, ei teollisesti käsiteltyä!
Itse koen että onnistuu vielä miehen pyydystyskin!
Hei, ihan kun mäkin en tuota TIETÄISI! Että turha viisastella. Syöminen on monella korviketta jollekin, huolimatta siitä, että tietää sen tekevän pahaa itselleen. Masennus, syöpä jne koettelee kyllä, joten ei ole jaksanut olla tiukkana.Mutta yritän.
No hyvän vinkin toki annoit, joten annan anteeksi besserwisseriytesi =) Aion kokeilla tuota kermaviilijuttua...
on todettu että sokeri ruokkiii syöpäsoluja. Minusta on käsittämätöntä miksei syöpäsairaita ohjeisteta välttämään sokeria. Keinomakeutteet toimivat sokerin tapaan, joten niihin vaihtaminen ei auta.
Sokeririipuuvaisuutta voisi kokeilla vaihtaa johonkin terveellisempään riippuvaisuuteen: vaikkapa alkaa herkutella jollain kalliilla, mutta terveellisellä jota ei usein tule ostettua.
On tosi paljon yksinäisiä miehiä, jotka kaipaavat kaveria.
hankkia rakastetun! Mieluiten puolison!
Minusta on kaamea tuo kaveri-nimitys puhuttaessa nais-/miesystävästä tai jopa aviossa olevasta sitä käytetään.
Mieleen tulee kulahtanut lössykkä, jota ei saa edes pillerivoimalla virkistymään sängyssäkään. Tuijottelee vain telkkaria, raapii mahaansa ja hörppää kaljaa...
mikäs se sellainen tutkimus on, enpäs ole kuullutkaan. Sokeri on luonnontuotetta. Luulisi niiden keinomakeutusaineiden olevan enemmän syöpävaarallisia, kuin sokeri.
ei minusta ole mitään pahaa. Se vaan on, ehkä vähän nuorempien sanontatapa. Itsekkin voin kysäistä jostain henkilöstä, "et onks sil joku kaveri". Toi sun kuvaamas ns.kaveri on mun mielestä vanha kaljaukkeli.
Minua ei huvita iskeä tuollaista "kaljaukkelia" vaikka kuinka tekisi mieli miestä. En välittäisi örisevästä ja kaljoittelevasta miehestä joka makaisi kauniin kotini sohvalla telkkaria tuijottaen. En myöskään välittäisi lähteä hänen kotiinsa ilmaiseksi kotiapulaiseksi siivoamaan jälkiä, sain siitä ihan tarpeekseni pitkässä avioliitossani.
Väitetään että on paljon yksinäisiä miehiä. Mutta miten nämä löytyisi, kun en ole mikään viskisieppo joka istuu iltaisin baarissa kaljaa lipittämässä. Samoin tansseissa käydessäni haluan pitää hauskaa ja tanssia. Mutta kun ne miehet eivät uskalla tanssilattialle kuin melkoisessa tuiskeessa ja silloin taas minulla iskee päälle vastenmielisyys tällaista miestä kohtaan.
keinomakeutusaineita, jos minulla olisi syöpä.
En ole lääkäri, mutta todellakin luin sellaisesta tutkimuksesta.
Keinomakeutusaineita en käytä muutenkaan, koska ne, kärjessä aspartamiini ovat haitallisia ja sokerin käytön pyrin myös minimoimaan.
Siinä lähinnä mahikset ainakin minulle.
Netti pelottaa millainen roikale sieltä loppujen lopuksi tarttuisi liiviin, vaikka kuinka kauniisti kirjoittelisi.
Ehkä kannattaisi hakeutua itseä likellä oleviin aattellisiin tai harrastusjärjestöihin. Myös kirkollisista ympyröistä tai vapaaehtoistyöstä voinee hyvällä onnella bongailla jotain ihan täysjärkisiä yksilöitä.
Kapakat, etenkin pienissä paikoissa ovat ihan onneton mesta. Rupusia, kulahtaneita kaljasieppoja, no thanks.
Ei se noin yksioikoista ole. Omena päivässä estää syövän! Itse en tiedä yhtään syöpätapausta suvussani. Geenit, ruoka, suolistofloora?
Järjestötoiminnassa olen ollut jo kauan, mutta eipä ole sieltäkään sopivaa miestä löytynyt. En halua hypätä kolmanneksi pyöräksi houkuttelemaan jotain varattua miestä "paremmille laitumille", riitaa siitä syntyy. Samoin vapaaehtoistyössä olen mukana, mutta jotenkin tuntuu että sielläkin enemmistö on naisia.
miten kestän luopumista?
(Tästä on kehkeytynyt nyt näköjään tällainen seuranhakukeskustelu!)
Mulla oli tässä vielä hiljattain samanlaisia mietteitä, mutta olen käyttänyt vahvaa Duo kalaöljyä, Efamol helokkiöljyä, sekä vahvaa B-vitamiinia. Täytyy myöntää, että mieli on nyt valoisampi, eikä harmita enää oikein mikään.