Olin kuudentoista, oloni oli kurja olin juonut ennenkin, mutten niin paljon kuin tuona yönä. Oksensin hartaasti ja kaaduin sohvalle, toivoin että jaksaisin riisua sohjon kastelemat pillifarkkuni ennen kuin äiti heräisi. En muista heräsikö äiti ennen minua, en muista sanoiko mitään vai joiko aamusta saakka.
Kolmekymmenvuotiaana katsoin lapsiani ja mietin että tiedän heidän ajatuksensa. Olin kulkenut samat polut lävitse omassa lapsuudessa. Kun olin selvä, he eivät moittineet, päin vastoin pitivät minua hyvänä äitinä. Kun olin humalassa, jokainen tietää miten lapsi kohtelee humalaista äitiä, uskaltamatta uhmata todella, mutta halveksien hyisesti.
Nelikymppisenä olin surrut elämäni kurjaa alkua vuosia, raitistuin ja kasvoin viimein aikuiseksi. Elämä pahalainen ei muuttunut paremmaksi. Eron jälkeen oli liuta suhteita jotka rymisivät nurin, liiskasivat olemattoman itsetuntoni olemattomiin.
Sitten, en sano että oli synkkä ja myrskyinen yö. Sanon että oli vihreän kirkas kevätaamu. Niitä aamuja että oven avattuaan puristaa silmät tiukasti kiinni, koska talven jälkeen valon määrä sokaisee.
Märehdittyäni puolielämää kurjaa elämän alkua, palasin ajatuksissani takaisin alkuun, kapaloon, valkeuteen ja lämpöön. Kuka sanoo että lapsuuteni oli surkea, että liittoni oli karmea ja elämäni epäonnistunut?
Yhtäkkiä tuossa kirkkaudessa ymmärsin ettei kukaan tule minua moittimaan, kukaan ei edes tiedä, jos tänään, tänä kevät aamuna päätänkin syntyä uudelleen. Uuteen lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen.
Jos terapiamärehtimisen sijasta päättäisinkin että elämäni oli onnistujan elämä. Kaikki mitä osaan uneksia on minulle tarkoitettu. Enää en olekaan kolmannen luokan kansalainen, vaan ensimmäisen luokan. Olen ansainnut parempaa, elämässä, työssä ja ihmissuhteissa. Olen ansainnut kaiken sen mitä haluan elämäni olevan, valkeat seinät, valoisat huoneet, lämmintä naurua ja hyvää mieltä.
Kuka minulta voi menneisyyttäni viedä. Se on minun, salainen maailmani ilman takaovia, vain minä päätän millainen se on. Minun sisälläni, minun muistoissani, minun tulevaisuudessani.
Olen täydellinen.
Kolmekymmenvuotiaana katsoin lapsiani ja mietin että tiedän heidän ajatuksensa. Olin kulkenut samat polut lävitse omassa lapsuudessa. Kun olin selvä, he eivät moittineet, päin vastoin pitivät minua hyvänä äitinä. Kun olin humalassa, jokainen tietää miten lapsi kohtelee humalaista äitiä, uskaltamatta uhmata todella, mutta halveksien hyisesti.
Nelikymppisenä olin surrut elämäni kurjaa alkua vuosia, raitistuin ja kasvoin viimein aikuiseksi. Elämä pahalainen ei muuttunut paremmaksi. Eron jälkeen oli liuta suhteita jotka rymisivät nurin, liiskasivat olemattoman itsetuntoni olemattomiin.
Sitten, en sano että oli synkkä ja myrskyinen yö. Sanon että oli vihreän kirkas kevätaamu. Niitä aamuja että oven avattuaan puristaa silmät tiukasti kiinni, koska talven jälkeen valon määrä sokaisee.
Märehdittyäni puolielämää kurjaa elämän alkua, palasin ajatuksissani takaisin alkuun, kapaloon, valkeuteen ja lämpöön. Kuka sanoo että lapsuuteni oli surkea, että liittoni oli karmea ja elämäni epäonnistunut?
Yhtäkkiä tuossa kirkkaudessa ymmärsin ettei kukaan tule minua moittimaan, kukaan ei edes tiedä, jos tänään, tänä kevät aamuna päätänkin syntyä uudelleen. Uuteen lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen.
Jos terapiamärehtimisen sijasta päättäisinkin että elämäni oli onnistujan elämä. Kaikki mitä osaan uneksia on minulle tarkoitettu. Enää en olekaan kolmannen luokan kansalainen, vaan ensimmäisen luokan. Olen ansainnut parempaa, elämässä, työssä ja ihmissuhteissa. Olen ansainnut kaiken sen mitä haluan elämäni olevan, valkeat seinät, valoisat huoneet, lämmintä naurua ja hyvää mieltä.
Kuka minulta voi menneisyyttäni viedä. Se on minun, salainen maailmani ilman takaovia, vain minä päätän millainen se on. Minun sisälläni, minun muistoissani, minun tulevaisuudessani.
Olen täydellinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
virkat. En viitsi sanoa, että "elämän makuista".
pitemmälle...
Aloitus on jutun tärkein kohta. Ilman hyvää aloitusta lukija ei lue. Loppu on toiseksi tärkein. Huono loppu jättää jutusta pahan maun suuhun.
Eipä voi mitään, jos ensimmäinen oksennus oksetti liikaa, et kokenut onnellista loppua. Olen pahoillani puolestasi, nyt sinulle jäi paha maku suuhun.
aloitus. Aloitus on jutun tärkein osa. Olen pahoillani puolestasi, jos et osaa. Se on vaikea taito. Kai sitä voinee oppia.
Koska tässäkin oli kaksi lukijaa, joista toinen pystyi pinnistelmään tylsän alun ohi (joka kuitenkin kertoi tarinasta olennaista) koen etten epäonnistunut.
Aloitus on tärkeä, totta, mutta alkuja on erilaisia, on Hemingwaymäisiä hitaan laahaavia alkuja ja Remesmäisiä "King kopio" alkuja.
Luultavasti sinä lukijana olet helppoja nalkittavia alkuja rakastava lukija. Etten sanoisi romantiikan lukija, dekkareissa kun oksennus on veren kanssa yksi ensimmäisiin lauseisiin ujutetuista asioista.
Näin me voimme päätellä paljon sekä lukijasta että kirjoittajasta. Sitä pitävätkö päätelmät paikkansa voinemme pohtia kukin kohdallamme.
Puolusta sitä henkeen ja vereen. Sinulla on oikeus kirjoittaa huono alku, huono loppu ja huono keskimössökin. Kustantajalla on oikeus olla ottamatta sitä tuotantoonsa. Lukijalla on oikeus olla lukematta sitä.
Sääli, jos kyvyttömyys hioa tekstiään tyssää hyvät ajatukset alkuunsa. Ei kenenkään kirjoitus ole valmis ensi huitaisulla.
Eikai tätä herranähköön kustantamoon ollut aikomustakaan lähettää. Kunhan kaksi minuuttia irrottelin.
Enkä minä puolustellut, sanoinpahan vain, että meistä kustakin voi tehdä osuvia johtopäätöksiä ulosannin perusteella. Sinä taisit pitää romantiikasta ;)
Sohjon kastelemat, ei oikein stemmaa. Sohjoisen lumen..tai..äh olkoon.
Puolielämää? Jos nuoresta alkaen hapottaa, nelikymppisenä ei ole puolimatkassa, vaan aika ehtoo puolella. Sinänsä ihan ajatusta, mutta loppupäättelyn maailma murskaa aika nopeasti.
Mutta ihan luettava tarina ja jopa sisältöä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä täydellistä sivuava 7½
T. ®Sherlokki © 2008
oli aiheesta "housuun kuseminen rohkeuden osoituksena".
Arviointisi jääköön arvoonsa.
Mielenkiintoinen virittelyteksti, jonka asenteesta pidän - sen raamatullisuudesta huolimatta.
Jokainen meistä on täydellinen. Tavalla tai toisella. Tärkeintä on osata olla sopivasti ylpeä itsestään ja kokemuksistaan (ja oppimastaan). Sitä kautta voi ehkä arvostaa muitakin ihmisiä. Myös toisia kirjoittajia.
Nyt kun tämän asian olen kääntänyt, vääntänyt ja nurin katsonut, huomaan että vaikka se aluksi näytti hyvältä idealta, se ei ole riittävä ajatus tarinan pohjaksi. Ehkei edes sivujuonteeksi.
Joku ajatuksessa mättää, ihan tosi. Tuossa onnellisuudessa, täydellisyydessä, kyllä se tasapaino pitää jotain muuta kautta kuin haltijakummin taikasauvasta elämäänsä löytää.
Näin voi arvottaa oman "ideansa" ja antaa aivoille pari päivää tilaa käsitellä juttua. Ei tarvitse kirjoittaa kaikesta, mitä päähän poksahtaa, ei edes käyttää koskaan.
Silti tällä kirjoituksella oli tarkoituksensa. Jos en olisi kirjoittanut sitä tähän, olisin kantanut sitä aivoissani mukana ties miten kauan, muka fiksuna ajatuksena, joka pitäisi joskus työstää joksikin. Nyt säästyn suurelta vaivalta.
Kiitos kaikille osallistuneille ja minulle.
Joskus aluksi fiksulta tuntuvat ideat, eivät osoittaudu riittävän vahvoiksi että niitä kannattaisi lähteä työstämään. Tästä näen että tulisi ruikutus ja onnenpoksaus. Amerikkalainen unelma.
Taidan nauttia enemmän eurooppalaisesta taidekäsityksestä, jossa ihmiselle ei anneta vastauksia, vaan tämä herätetään tutkimaan kysymyksiä.
toi mitä tossa kirjoitit oli totta. Itse oon miettinyt viime aikoina amerikkalaista positiivistä tapaa suhtautua, että on siinä hyvää. Tää ankeus ei välttämättä ole ainoa tosi tapa nähdä elämää. Eikö muka kaikilla ole toivoa? Jotkut sanoo, että ei, mutta amerikkalainen unelma on kyllä aika tärkeä jos ei haluu tappaa itseään kun kaikki menee huonosti. Ja mikset olisi hyvä just sellasena kuin olet? Tai tekstin minä-kertoja.
Nyt kun asian hautaan... voin kertoa ajatukseni teksti minän taustalla. On paljon ihmisiä, jotka huonon elämänalun jälkeen kantavat "huonommuutta" raskaana taakkana mukanaan. Ei ole kyse niinkään itsen hyväksymisestä, vaan siitä että, huonosta alusta saa heittää irti. Sieltä voi etsiä tähdet, kuin mustalta taivaalta, mutta koko taivasta ei tarvitse mukana raahata, sitä mustaa määrätöntä ahdistusta.
Jotenkin noin mietin tuota aluksi. Itsen hyväksyminen on jotenkin niin pinnalla oleva asia, että siitä on tullut pinnallinen. Ajattelin keikauttaa venettä noin, että jos ei edes yrittäisi hyväksyä kurjaa taustaansa. Siis eihän itsen hyväksyminen ja menneisyytensä hyväksyminen ole edes sama asia. Tässä nainen halusi heittää irti menneestä, ei minuudestaan. Huonoista muistoista.
Nainen hyväksyi viimeinkin itsensä, tunsi olevansa paras sellaisena kuin oli. Miettimättä miten tuollaiseksi tuli.
Ehkä tämä on liian vaikea aihe ymmärtää ellei ole sattunut saamaan rumaa alkua elämälle ja helvetillistä välitilaa. Kaiken ryönän mukana raahaaminen todella kuluttaa kantajansa voimia, siksi tässä ei yritettykään hyväksyä olevaa, vaan heittää irti menneestä.
Mutta näin paljon selitettyäni, on pakko myöntää etten saanut tarinaan murto-osaa siitä mitä ajattelin. Ehken edes yrittänyt saada, ehkä saisin jos yrittäisin, mutten taida haluta yrittää...
ehkä käytän jotain näistä pohdinnoista joskus jossain.
Minusta amerikan unelma usein maistuu kreemikakulta, näyttäen komeammalta kuin todellisuudessa on, eurooppalainen taas on kermakakku mansikoilla, mansikat voivat joskus olla hiukan kitkeriä, mutta kerman ja sokerin kera ne kyllä ovat voittamaton yhdistelmä.
Amerikan sadut ovat niin helppoja, en nyt tarkoita että kaikkien Kaurismäkisiksi pitäisi alkaa, molempi parempi.