Ei elämää raiskauksen jälkeen

minä olen samassa tilanteessa kanssasi; olin lapsena pedofiilin uhri, parikymppisenä minut raiskattiin ja vaikka siitäkin on jo kymmenisen vuotta aikaa, vihaan/pelkään miehiä yli kaiken ja näen laillasi jokaisen vastaantulijan potentiaalisena raiskaajana tai pedofiilina; mutta tiedätkö,kyllä siitä pääsee yli, ei ihan ennalleen,mitä oli ennen tapahtunutta, mutta uskon että sille tasolle kuitenkin,että uskaltaa taas normaalisti liikkua ja jonakin päivänä taas edes vähän luottaa ihmisiin. Sinä käyt terapiassa,se on hyvä, joten uskon sinun pääsevän "ylitse" asiasta ja taas itsesi herraksi nopeammin kuin minä,sillä minä tein sen virheen,että hain ammattiapua liian myöhään. Nyt teen vapaaehtoistyötä muiden, vastaavaa kokeneiden parissa, ja siellä olen onnekseni huomannut,että juuri terapian ja ystävien avulla tuosta olotilasta pääsee pois,toiset ennemmin,toiset vähän myöhemmin.Minä olen päässyt jo sille tasolle,että ymmärrän negatiivisen ja agressiivisenkin käytöksen olevan väärin kaikkia niitä miehiä kohtaan,jotka ovat syyttömiä. Täytyy vain koittaa muistaa koko ajan,että onneksi kilttejä miehiä on kuitenkin paaaaljon enemmän kuin raiskaajia ja pedofiilejä.. Voimia,et ole yksin asiasi kanssa ja koko ajan menet parempaan päin!

..vain että tsemppiä, selviät kyllä sen yli, vaikka se vaatii aikaa ja työtä sen eteen.

Terveisin: Jussi, ei raiskaaja vaan naisen kunnioittaja.

Kyllä se jossain vaiheessa helpottaa. Vuosi on kuitenkin niin lyhyt aika "parantua" siitä. Minullakin oli tosi vaikeaa suhtauta vieraisiin miehiin. Ja sanoinkin aina äidilleni että isäni oli ainut kunnon mies koko maailmassa. Anna itsellesi aikaa huomata että täällä on vielä hyviäkin ihmisiä. Sillä täällä on. Tsemppiä sinulle!

Joku päivä huomaat että aurinko paistaa ja hymyilee sinulle. Ihmiset ovat ihmisiä ja jokaisella heillä on oma tarinansa sinulle kerrottavana.
Pelolle ei silloin ole enään sijaa..

Tsemppiä!