- Sen pituinen se.
Lopetin tarinan ja katsoin nukkuvia kasvoja, sipaisin hiukset lapsen otsalta ja nousin. Jätin kirjan sängyn viereen odottamaan seuraavaa iltaa. Keittiön kirkas kattolamppu sai huoneen tuntumaan kuulustelutilalta, mieheni istui suuren tyhjän pöydän ääressä paperi edessään.
Istuin tyhjälle tuolille miestä vastapäätä. Olin valmis.
Olin käynyt kuulustelun läpi usein, tiesin miten mielenvikaista harhautetaan ja tein sen taas. Puolessa tunnissa olin puhunut hullun ulos talosta ja keitin kuumaa kaakaota. Tällä kertaa edes lapsi ei herännyt keskusteluun. Siitä palkinnoksi annoin itselleni kymmenenpistettä ja piparminttukarkin kaakaokupin pohjalle.
Valitsin puhelimesta ystäväni numeron.
- Hei, hyvää iltaa, aloitin.
- Hei, kuinka teillä? lauantai? ystävän ääni oli varautunut.
- Tällä kertaa hän luovutti helposti.
- Voinko onnitella?
- Miksi jatkan tätä? Kysyin enemmän itseltäni kuin ihmiseltä linjan toisessa päässä.
- Minua kiinnostaa enemmän se, miksi et lopeta. Tuo mikään ei pääty kauniisti ja sinä jos kuka tiedät sen.
- Tiedän, mutten ole vielä päättänyt...
- Päätit asian kuusi vuotta sitten, täytäntöönpano vain tökkii.
- Niin, niin kai se on. Oletko kotona?
- Olen, joko poika nukkuu?
- Nukkuu, mutta voin kantaa hänet autoon.
- Oletko varma ettei sinua odoteta autotallissa?
- En. On tämä kuin elinkautinen.
- Elämän- vai kuolemantuomio?
- Sitä ei kukaan vielä voi tietää. Olisiko tämä yö hyvä?
- Yhtä hyvä kuin kaikki yöt ennen ja jälkeen tämän. Tulenko avuksi?
- Älä turhaan. Olen pakannut kaiken tarvitsemani.
- Kuusi vuotta sitten, ystäväni totesi lakonisesti.
- Niin, kuusi vuotta sitten. Jos en ole siellä puolessa tunnissa soita poliisit.
Olin kokeillut pakoa pariin kertaan, molemmilla kerroilla jäin henkiin. Tosin ison osan hampaitani ja itsetuntoani menettäneenä. Jokainen sota tarvitsee uhrauksensa. Nuo yritykset olivat harjoitusta tätä yötä varten.
Kiedoin lapsen peitteeseensä ja astuin pimeään pihaan. Irvistelin kivien rahistessa tennareiden alla. Sydämeni hakkasi vasten kylkiluita ja suuta kuivasi. Autotalliin päästyäni en uskaltanut katsoa ympärilleni, jos isku tulisi, se tulisi. En voisi väistää, en juosta karkuun.
Auton ovi avautui narahtaen, lapsi heräsi. Annoin pusun pojan poskelle ja laskin tämän toiselle etupenkille. Vedin oven hiljaa kiinni ja käsi täristen työnsin virta-avaimen lukkoon. Hyrähdys tuntui korvia vihlovalta räjähdykseltä. Peruutin tielle, katsomatta näkyikö valokeilassa ketään.
Käännyin tielle ja tunsin jonkun osuvan autoon, painoin lisää kaasua vaikka tiesin että tiessä oli routavaurio. Auto otti vauhtia vauriosta ja tipahti pohjapanssari kolisten takaisin asfalttiin.
- Ihan kuin elokuvissa, sanoin lapselle ja nauroin hermostuneesti.
Päätielle päästyäni kiskoin lapsen turvavyön kiinni ja suljin oman lukkoni. Ajoin tuttua tietä ystäväni pihaan ja huokaisin. Nojasin vasten rattia ja annoin kyynelten tulla.
Lopetin tarinan ja katsoin nukkuvia kasvoja, sipaisin hiukset lapsen otsalta ja nousin. Jätin kirjan sängyn viereen odottamaan seuraavaa iltaa. Keittiön kirkas kattolamppu sai huoneen tuntumaan kuulustelutilalta, mieheni istui suuren tyhjän pöydän ääressä paperi edessään.
Istuin tyhjälle tuolille miestä vastapäätä. Olin valmis.
Olin käynyt kuulustelun läpi usein, tiesin miten mielenvikaista harhautetaan ja tein sen taas. Puolessa tunnissa olin puhunut hullun ulos talosta ja keitin kuumaa kaakaota. Tällä kertaa edes lapsi ei herännyt keskusteluun. Siitä palkinnoksi annoin itselleni kymmenenpistettä ja piparminttukarkin kaakaokupin pohjalle.
Valitsin puhelimesta ystäväni numeron.
- Hei, hyvää iltaa, aloitin.
- Hei, kuinka teillä? lauantai? ystävän ääni oli varautunut.
- Tällä kertaa hän luovutti helposti.
- Voinko onnitella?
- Miksi jatkan tätä? Kysyin enemmän itseltäni kuin ihmiseltä linjan toisessa päässä.
- Minua kiinnostaa enemmän se, miksi et lopeta. Tuo mikään ei pääty kauniisti ja sinä jos kuka tiedät sen.
- Tiedän, mutten ole vielä päättänyt...
- Päätit asian kuusi vuotta sitten, täytäntöönpano vain tökkii.
- Niin, niin kai se on. Oletko kotona?
- Olen, joko poika nukkuu?
- Nukkuu, mutta voin kantaa hänet autoon.
- Oletko varma ettei sinua odoteta autotallissa?
- En. On tämä kuin elinkautinen.
- Elämän- vai kuolemantuomio?
- Sitä ei kukaan vielä voi tietää. Olisiko tämä yö hyvä?
- Yhtä hyvä kuin kaikki yöt ennen ja jälkeen tämän. Tulenko avuksi?
- Älä turhaan. Olen pakannut kaiken tarvitsemani.
- Kuusi vuotta sitten, ystäväni totesi lakonisesti.
- Niin, kuusi vuotta sitten. Jos en ole siellä puolessa tunnissa soita poliisit.
Olin kokeillut pakoa pariin kertaan, molemmilla kerroilla jäin henkiin. Tosin ison osan hampaitani ja itsetuntoani menettäneenä. Jokainen sota tarvitsee uhrauksensa. Nuo yritykset olivat harjoitusta tätä yötä varten.
Kiedoin lapsen peitteeseensä ja astuin pimeään pihaan. Irvistelin kivien rahistessa tennareiden alla. Sydämeni hakkasi vasten kylkiluita ja suuta kuivasi. Autotalliin päästyäni en uskaltanut katsoa ympärilleni, jos isku tulisi, se tulisi. En voisi väistää, en juosta karkuun.
Auton ovi avautui narahtaen, lapsi heräsi. Annoin pusun pojan poskelle ja laskin tämän toiselle etupenkille. Vedin oven hiljaa kiinni ja käsi täristen työnsin virta-avaimen lukkoon. Hyrähdys tuntui korvia vihlovalta räjähdykseltä. Peruutin tielle, katsomatta näkyikö valokeilassa ketään.
Käännyin tielle ja tunsin jonkun osuvan autoon, painoin lisää kaasua vaikka tiesin että tiessä oli routavaurio. Auto otti vauhtia vauriosta ja tipahti pohjapanssari kolisten takaisin asfalttiin.
- Ihan kuin elokuvissa, sanoin lapselle ja nauroin hermostuneesti.
Päätielle päästyäni kiskoin lapsen turvavyön kiinni ja suljin oman lukkoni. Ajoin tuttua tietä ystäväni pihaan ja huokaisin. Nojasin vasten rattia ja annoin kyynelten tulla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
toimintaa. Miksi pahoinpitelyn uhrit lähtevät pakoon juuri silloin, kun pahoinpitelijä on nurkan takana? Miksei ennen? Tai seuraavana päivänä? Miksei soita poliisia avuksi? Uhrit tekevät niin hulluja asioita, ainakin kirjoissa. he kertovat kelmille, että he tietävät heistä jotakin, tai aikovat tehdä jotakin, josta pahantekijä sitten suuttuu. No, ehkä muuten ei tarinaa syntyisikään.
Kirjoitat hyvin, mielestäni.
Uhrit käyttäytyvät aina epäloogisesti, koska heidän elämänsä on rakennettu pelon ja uhkausten ja mukavan hellimisen kautta täysin ennalta arvaamattomaksi.
Juuri sekavuus, juonettomuus tekee väkivallasta niin arvaamatonta ja pahaa. Kun odotat hyvää saat nyrkistä, kun odotat nyrkkiä saat hellyyttä. Koskaan omat tunteesi eivät ehdi tukeutua mihinkään oloon, mikään ei ole pysyvää.
Nimenomaan tuo että uhri ei toimi järkevästi, tekee väkivallasta niin pahaa. Uhri yleensä rakastaa pahantekijää, tahtomattaan paljastaa asioita, joita ei missään tapauksessa saisi paljastaa.
Siksi väkivallan uhrit sekä kirjoissa että elämässä tuntuvat tyhmiltä. Sitä he eivät ole, heiltä vain on viety normaali reaktiokyky epävarmuudessa ja holtittomassa elämässä.