Pliis, joku...

Voisiko joku kertoa, jos edes jaksaa tätä lukea, oman mielipiteensä. Vähän on pikaisesti laadittu tuotos...

Pakene, kun vielä voit

   

Käsi tarrasi mun käsivarteen. Silmät leiskuivat vihaa, suu vääntyi julmaan hymyyn. Melkein kuulin yhteen puristettujen hampaiden narinan, aivojen kuohunnan, veren kohinan suonissa. Pelkäsin, ei, se ei ollut enää pelkoa, kauhua. Tunsin suunnatonta kipua oikeassa kyljessäni, yritin riuhtoa itseäni vapaaksi, yritin taistella, vaikka tiesin hävinneeni. Taas kerran. Tunsin päänahassani tulen leiskuntaa, pitkiä hiuksiani leijui sakeassa ilmassa. Yritin huutaa, mutta paksu käsi suuni edessä riisti ääneni. Kyyneleet silmissäni yritin tähyillä vasemmalle, vaatekaappiini. Hoin mielessäni vain yhtä lausetta. Yritin keskittyä ajattelemaan loppua, yritin pysyä tajuissani, kun kipu kävi sietämättömäksi.

Kangas repesi. Pääni riuhtaistiin taakse päin, kuin räsynukelta. Kurkkuni tuntui menevän tukkoon, yritin vetää keuhkot vinkuen viimeisiä hengenvetoja. Pidin silmäni auki ja tuijotin kaappia. Poskeni olivat märät kyynelistä. Vihan ja häpeän kyynelistä. Yritin potkia ja kiemurrella irti, mutta kädet, jotka kahlitsivat minut, olivat liian vahvat. Tunsin taas sen hajun, se tunkeutui nenääni jokaisella sisäänhengityksellä. Uusi potku alaselkään sai minut lopulta kaatumaan sängylle, jossa olin valvonut niin monet yöt. Jatkoin vastaanpanemista. Puristin jalkojani yhteen, yritin purra kättä. Kääntyilin ja katsoin koko ajan tiiviisti kaapinovea. Lopuksi en enää jaksanut. Uusi nyrkin upottaminen kylkeeni sai minut vapisemaan kivusta, yskin ja henkeni pihisi hädin tuskin ollenkaan. Annoin periksi. Odotin vain loppua, odotin aamuyötä. Koko ajan tuijotin ovea, en sulkenut silmiäni puoleksi sekunniksikaan. Päiväpeitto kastui kyynelistäni.

Lopulta sain kiitokseksi antautumisestani ja taas palan itseni luovuttamisesta potkuja ja lyöntejä. Kasvojani kuumotti ja nenäni vuosi verta. Pidättelin itkua ja rukoilin, että viina ja lääkkeet olisivat tehneet tehtävänsä. Jäin makaamaan vatsalleni päiväpeitolle. Vapisin pelosta ja tunsin suurta vihaa. Olin monta kertaa päättänyt lähteä, mutta en voinut jättää maailman tärkeintä ihmistä, pikkusiskoani. Puristin käteni nyrkkiin ja kuuntelin hiljaa ääniä olohuoneesta. Televisio huusi, tavaroita särkyi ja örinä tunkeutui korviini tuhat kertaa kovempana, kuin mitä se oikeasti oli. Odotin ja keskityin sisään ja ulos hengittämiseen. Itkin surua, vihasin kaikkea.

Lopuksi tuli hiljaista, vain television vaimea melu kuului enää törkyisessä kerrostaloasunnossa. Yritin nousta varovasti istumaan, mutta kylkeeni sattui liikaa. Veri oli kuivunut nenän alle ja silmäkulma oli turvonnut. Yritin hinautua kohti vaatekaappia. Raotin ovea ja vedin itseni toista ovea vasten istumaan. Otin lattialta paidan ja yritin saada sen kalpean ja ruhjotun ylävartaloni päälle. En voinut liikuttaa toista kättäni, kylkeen pisti ja nenäni alkoi vuotaa uudestaan. Ähkyin ja itkin. Pidättelin sisäistä huutoani ja katkeraa kirkumista. Taistelin meidän kummankin puolesta. Vain minä. Olin ahdistunut ja yksin omien mustelmieni ja katkenneiden luitteni kanssa. Minulle oli jätetty liian suuri taakka, äiti oli jättänyt liikaa. Neljä vuotta kannettava pieni lapsi, koti ja sirpaleiksi murskattu sydän.

Avasin kaapin oven auki ja tönäisin kevyesti pientä ja vielä niin viatonta ruumista. Nostin sormeni suuni eteen ja yritin rauhoitella pientä siskoani. Vihasin itseäni ja elämää, että pieni lapsi joutui nähdä niin paljon pahaa. Pieni siskoni auttoi päälleni housut. Makasin liikkumatta selälläni lattialla. Olin päättänyt. Nyt tai ei koskaan. Halusin suojella siskoani. Tällä kertaa he eivät enää pakottaisi meitä takaisin, tällä kertaa joku uskoisi. Minulla olisi tarpeeksi todisteita, tarpeeksi uskallusta vaatia elämäni takaisin.

Pysyin hädin tuskin pystyssä ja silmiini kihosi joka askeleella uusia kyyneleitä. Puristin pikkusiskoni kättä tiukasti ja yritin olla vahva. Halusin olla rohkea ja itseluottamusta täynnä. Olin jo tehnyt oman osani, halusin menetetyn nuoruuteni takaisin. Hiivimme käsi kädessä hitaasti ja peloissamme kohti ovea. Televisio oli edelleen päällä, sohvalla retkotti turpea ja suuri vartalo, kaljamaha ja törkyiset vaatteet. Vihasin sitä, vihasin kaikkea tässä läävässä. Ainut ajatukseni oli pois lähteminen.

Olin kokonaiset neljä kuukautta kerännyt rahaa, säästänyt, ollut syömättä ja varastanut sen huomaamatta. Olin saanut vihdoin tarpeeksi kokoon, junaliput Rovaniemelle. Se ei osaisi etsiä sieltä, se ei tiennyt, että mummo asui siellä. Mä en ollut kertonut kellekään aikomuksista häipyä ja jättää elämäni Helsinkiin. Aloittaa uudelleen kaukana ahdistuksesta. Tavallisesti parin minuutin kävelymatka bussipysäkille venähti vartiksi. Missasimme ensimmäisen bussin ja rojahdin maahan odottamaan seuraavaa. Pikkusiskoni oli väsynyt, nälkäinen, likainen ja peloissaan. Se varmasti pelkäsi munkin puolesta, vaikka ei edes kunnolla tajunnut mitään. Mä rutistin sen heikon vartalon omaani vasten, kipu säteili kyljestä joka puolelle. Bussi tuli ja me noustiin sisään. Kuski varmasti ihmetteli mun ruhjeista naamaa ja vaikeaa liikkumista, mutta ei sanonut sanaakaan.

Juna lähti raiteelta neljä. Me istuttiin asemalla yli tunti. Mä yritin painaa silmäni kiinni ja antaa itselleni luvan nukahtaa, mutta jäin valveille. Katsoin tarkasti jokaista harvaa ohikulkijaa, ettei kukaan tuttu, sen tuttu olisi lähellä. Viimein juna oli lähdössä ja me siirryttiin viimeiseen vaunuun. Vasta Riihimäellä mä uskalsin laittaa silmäni kiinni, puristin kuitenkin koko ajan lujasti pikkusiskoni kättä. Rukoilin, ettei kukaan tiennyt, minne me oltiin menossa. Alkoi meidän matka vapauteen.