- Miksi koomikot ovat tosikkoja, Milja mietti Saralle miehen käveltyä pöydän ohi.
- Suutarin lapsella ei ole kenkiä, näyttelijät ovat ujoja ja kirjailijat änkyttävät, luonnollinen valinta luulen.
- Mitä yhteistä noilla millään on? Milja tuhahti ja upotti haarukkansa lohkoperunakasaan.
- Koomikko on tosikko, ehkä koomikko oli hauska joskus, mutta vuosia ihmisiä naurattaneen on varmaan vaikea keksiä asioita jotka aidosti huvittavat.
- Silti, vaikkei hauska olisi, olisi edes inhimillinen, Milja supisi miehen palatessa salaattipöydän ääreen. – Katso nyt tuota yrmyilyä.
- Minusta miehessä ei ole mitään erityistä, ehkä kehittelet teorioita vain koska mies ei katsonut sinuun ihaillen.
- Että olisin nirppanokka joka suuttuu huomionpuutteesta? Milja hymähti ja maistoi leivitettyä kalaa.
- Entä jos noin on?
- Tarkoitatko? Sara, oletko tosissasi? Olenko kakkiainen?
- Sen jälkeen kun sinkkusi soi radiolistalla, olet ollut hiukan…
- Miksi et sanonut mitään? Milja älähti ja laski haarukan kädestään.
- Ei ystävälle sanota että tämä on pissipää.
- Eikö juuri ystävän pitäisi sanoa jos noin on?
- En tiennyt olenko vain kade, vai muutuitko todella, Sara selitti tuijottaen lautastaan.
- Pitäisikö kysyä mikä eniten viittaa urean nousuun, vai tutkinko itsekseni? Milja siirsi lautasen syrjään. Ruokahalu oli kadonnut.
- Täytyy mennä, Sara pyyhki suunsa lautasliinaan.
- Eikö pomosi voisi hiukan luistaa lounaalla? Milja nurisi.
- Ei ole kyse pomosta, vaan siitä että haluan olla täsmällinen, Sara hymyili, poimi takkinsa ja laukkunsa ja astui Miljan ohi. – Nähdään.
- Nähdään, Milja mutisi ja maistoi vesilasistaan.
Tuntui kurjalta kuulla Saran sanat. Poimien laukun käteensä Milja tarttui vesilasiin ja astui pöytään jota mustamielinen koomikko hallitsi olemuksellaan.
- Päivää, Milja hymyili, istui alas ja odotti että mies nostaisi katseensa.
- Kutsuitte itsenne siihen, mies murahti.
- Mietin vain, miksi koomikot ovat vakavia?
- Miksi kauniin naiset luulevat voivansa häiritä ketä tahansa, milloin tahansa.
- En minä niin paljoa häiritse.
- Saisiko lähestymiskiellon ensitapaamisen jälkeen? Mies mietti, jätti haarukan lautaselle ja pyyhkäisi kätensä lautasliinaan ennen kuin ojensi sen pöydän yli Miljan eteen.
- Markku Juola.
- Milja Waris.
- Se selittää paljon, mies jatkoi huvittuneena ateriaa.
Milja mulkoili hetken miestä ja tuhahti.
- Älä turhaan nouse, mies hörähti Miljan kolauttaessa tuolia. – Tuskin sait vielä asiaasi esitettyä.
- Ei minulla mitään asiaa ollut, Milja mutisi. Mitä enemmän mies vältteli kohti katsomista, sen tyhmemmäksi Milja itsensä tunsi.
- Kysyit jotain, mies neuvoi tietä takaisin.
- Kysyinkö? Niin kysyinkin, Milja hymähti. Poimi hammastikun telineestä ja aukaisi kääreen aikomattakaan nostaa tikkua huulilleen. – Miksi koomikot ovat tosikkoja? Milja kysyi katkaisten ohuen tikun.
- Tosikkoja? En usko, sarkastisia ehkä.
- Vakavia, mikä naurattamisessa on niin raskasta ettei jaksa nauraa?
- Elämä on raskasta, naurattaessa näkee ihmisten sisään.
- Eikö se ole kiva, saada ihmiset hyvälle tuulelle?
- Ei se aivan noin yksinkertaista ole. Aina on vaara ettei ketään huvita. Ensimmäisten minuuttien aikana jos et saa yhtään ihmistä nauramaan, ne hymyt jotka jatkossa saat kuvastavat pelkkää sääliä.
- Pelottavaa, Milja värähti.
- Opit kyllä tunteen, mies keskittyi pyydystämään hernettä haarukalla.
- Opinko?
- Ihan varmasti, alkuun renkutat hittibiisiä ja yleisö on hurmiossa, mutta kun toinen kierros alkaa ja kohtaat odottavat katseet, tiedät miten vaikea on antaa yleisölle sitä mitä nämä sillä hetkellä kaipaavat.
- Luulen että tiedän mitä yleisö kaipaa, Milja sanoi. – Kirjoitin kappaleen ihan itselleni, tuottaja sanoi että jos yleisö pitää siitä mitä tekisin ilmankin yleisöä, ei ole juuri pelkoa mahalaskusta kun levy julkaistaan.
- Ja sinä luotat tuottajaan? Markku puuskahti ja virnisti kuin lapselle.
- Enkö saisi? Kai Tapio tietää kun on vuosia työtä tehnyt.
- Kunhan muokkaa sinuun varmuutta, jotta selviät ensimmäisen julkisuuskynnyksen yli hengissä.
- Suutarin lapsella ei ole kenkiä, näyttelijät ovat ujoja ja kirjailijat änkyttävät, luonnollinen valinta luulen.
- Mitä yhteistä noilla millään on? Milja tuhahti ja upotti haarukkansa lohkoperunakasaan.
- Koomikko on tosikko, ehkä koomikko oli hauska joskus, mutta vuosia ihmisiä naurattaneen on varmaan vaikea keksiä asioita jotka aidosti huvittavat.
- Silti, vaikkei hauska olisi, olisi edes inhimillinen, Milja supisi miehen palatessa salaattipöydän ääreen. – Katso nyt tuota yrmyilyä.
- Minusta miehessä ei ole mitään erityistä, ehkä kehittelet teorioita vain koska mies ei katsonut sinuun ihaillen.
- Että olisin nirppanokka joka suuttuu huomionpuutteesta? Milja hymähti ja maistoi leivitettyä kalaa.
- Entä jos noin on?
- Tarkoitatko? Sara, oletko tosissasi? Olenko kakkiainen?
- Sen jälkeen kun sinkkusi soi radiolistalla, olet ollut hiukan…
- Miksi et sanonut mitään? Milja älähti ja laski haarukan kädestään.
- Ei ystävälle sanota että tämä on pissipää.
- Eikö juuri ystävän pitäisi sanoa jos noin on?
- En tiennyt olenko vain kade, vai muutuitko todella, Sara selitti tuijottaen lautastaan.
- Pitäisikö kysyä mikä eniten viittaa urean nousuun, vai tutkinko itsekseni? Milja siirsi lautasen syrjään. Ruokahalu oli kadonnut.
- Täytyy mennä, Sara pyyhki suunsa lautasliinaan.
- Eikö pomosi voisi hiukan luistaa lounaalla? Milja nurisi.
- Ei ole kyse pomosta, vaan siitä että haluan olla täsmällinen, Sara hymyili, poimi takkinsa ja laukkunsa ja astui Miljan ohi. – Nähdään.
- Nähdään, Milja mutisi ja maistoi vesilasistaan.
Tuntui kurjalta kuulla Saran sanat. Poimien laukun käteensä Milja tarttui vesilasiin ja astui pöytään jota mustamielinen koomikko hallitsi olemuksellaan.
- Päivää, Milja hymyili, istui alas ja odotti että mies nostaisi katseensa.
- Kutsuitte itsenne siihen, mies murahti.
- Mietin vain, miksi koomikot ovat vakavia?
- Miksi kauniin naiset luulevat voivansa häiritä ketä tahansa, milloin tahansa.
- En minä niin paljoa häiritse.
- Saisiko lähestymiskiellon ensitapaamisen jälkeen? Mies mietti, jätti haarukan lautaselle ja pyyhkäisi kätensä lautasliinaan ennen kuin ojensi sen pöydän yli Miljan eteen.
- Markku Juola.
- Milja Waris.
- Se selittää paljon, mies jatkoi huvittuneena ateriaa.
Milja mulkoili hetken miestä ja tuhahti.
- Älä turhaan nouse, mies hörähti Miljan kolauttaessa tuolia. – Tuskin sait vielä asiaasi esitettyä.
- Ei minulla mitään asiaa ollut, Milja mutisi. Mitä enemmän mies vältteli kohti katsomista, sen tyhmemmäksi Milja itsensä tunsi.
- Kysyit jotain, mies neuvoi tietä takaisin.
- Kysyinkö? Niin kysyinkin, Milja hymähti. Poimi hammastikun telineestä ja aukaisi kääreen aikomattakaan nostaa tikkua huulilleen. – Miksi koomikot ovat tosikkoja? Milja kysyi katkaisten ohuen tikun.
- Tosikkoja? En usko, sarkastisia ehkä.
- Vakavia, mikä naurattamisessa on niin raskasta ettei jaksa nauraa?
- Elämä on raskasta, naurattaessa näkee ihmisten sisään.
- Eikö se ole kiva, saada ihmiset hyvälle tuulelle?
- Ei se aivan noin yksinkertaista ole. Aina on vaara ettei ketään huvita. Ensimmäisten minuuttien aikana jos et saa yhtään ihmistä nauramaan, ne hymyt jotka jatkossa saat kuvastavat pelkkää sääliä.
- Pelottavaa, Milja värähti.
- Opit kyllä tunteen, mies keskittyi pyydystämään hernettä haarukalla.
- Opinko?
- Ihan varmasti, alkuun renkutat hittibiisiä ja yleisö on hurmiossa, mutta kun toinen kierros alkaa ja kohtaat odottavat katseet, tiedät miten vaikea on antaa yleisölle sitä mitä nämä sillä hetkellä kaipaavat.
- Luulen että tiedän mitä yleisö kaipaa, Milja sanoi. – Kirjoitin kappaleen ihan itselleni, tuottaja sanoi että jos yleisö pitää siitä mitä tekisin ilmankin yleisöä, ei ole juuri pelkoa mahalaskusta kun levy julkaistaan.
- Ja sinä luotat tuottajaan? Markku puuskahti ja virnisti kuin lapselle.
- Enkö saisi? Kai Tapio tietää kun on vuosia työtä tehnyt.
- Kunhan muokkaa sinuun varmuutta, jotta selviät ensimmäisen julkisuuskynnyksen yli hengissä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoitus, jota lukee mielellään. Hyvin kirjoitettu, kiinnostava. Haluaisin lukea lisää!
Ei liikaa sanoja. Ajatusta joka sanassa.
Hyvä, hyvä!!
Kolauttaen tuolin taakse Milja nousi. – Oli oikein hauska rupatella.
- Opit kyllä käyttäytymään, mies totesi.
Päästessään ulos Milja pihisi kiukusta ja mulkaisi ohikulkijaa, joka hymyili aurinkoisesti tunnistaessaan vastaan tulijan. Miljan kasvot olivat koreilleet lehdissä pitkin viikkoa. Aamu-tv:n haastattelun jälkeen jokainen taho tahtoi oman osansa.
Hän oli taistellut vuosia päästäkseen siihen missä oli, soittolistalla. Laulutunteja,
bändiharjoituksia, loputtomia tunteja riimitysten parissa parasta vaihtoehtoa etsien.
Vielä eilen elämä oli tuntunut ihmeeltä, julkisuus, hymyt joita ihmiset jakoivat niin auliisti, ystävälliset sanat, nimikirjoituspyynnöt. Kaikki tuo oli tuntunut ansaitulta ja nyt Saran ja koomikon sanat saivat naisen tuntemaan itsensä juuri niin typeräksi kuin ihminen voi olla.
Ehkä koomikko oli oikeassa, ehkei levyltä koskaan kuultaisi kuin avausraita. Milja tiesi satoja levyjä joissa oli yksi ainut hitti, loput olivat enemmän tai vähemmän väkisin väännettyä täytettä. Mitä pidempään asiaa ajatteli sen inhottavammalta olo tuntui. Haastatteluissa piti olla itsevarma, hymyillä kameroille kauniisti ja olla yhtä levyn kanteen painettujen kuvien kanssa.
- Haastattelu! Löydettyään viimein käsilaukun pohjalle pudonneen puhelimen Milja paineli managerin numeron ja odotti.
- Milja tässä, soitatko että myöhästyn seuraavasta haastattelusta muutaman minuutin.
- Mikäs haastattelu se oli, nainen hymisi rapistellen muistion sivuja. – Radio Linkki, se ei ole suora lähetys. Ei muutama minuutti mitään merkitse, naisen hymyilevä ääni kantautui Miljan korvaan.
- Hyvä juttu, Milja sulki puhelimen ja etsi taksin.
Radioasema sijaitsi nuhjuisessa teollisuushallissa, huone jossa ohjelmaa tuotettiin oli täynnä elektroniikkaa kuten asiaan kuului. Milja ohjattiin istumaan tuoliin, mikrofoni käännettiin Miljan eteen samaan aikaan kun joku ystävällinen poimi naisen takin ja ripusti sen ovessa roikkuvaan henkariin.
- Milja Waris, oikein hienoa torstai-iltapäivää, toimittaja aloitti.
Milja vilkaisi hädissään miestä, takana seisovaa naista ja kääntyi mikrofonin puoleen.
- Hei, Milja vastasi ja toivoi että olisi tiennyt edes miltä oma puhe radioaalloilla kuulosti.
- Tulitte hiukan myöhässä, onko se aina ollut paheenne, vai tuliko elämästä kiirettä vasta kun ”Ei enää eiliseen” pongahti soittolistan kärkeen? miestoimittajan hymyillen lausumat sanat saivat Miljan olon omituiseksi.
Mies näytti ystävälliseltä, mutta sanojen takaa kuulsi jotain pahansuopaa.
- Pyysin ilmoittamaan myöhästymisestäni, mutta yhteyshenkilöni taisi unohtaa asian, Milja vastasi.
- Joten se ei kuulu tapoihinne. Mikä on paheenne? Kuulijat tahtovat kuulla mitä yhteistä teillä ja heillä on.
- Paheita, Milja mietti läpi kaiken suihkulaulannasta ylinopeuteen ja palasi lähtöpisteeseen. – Syön liikaa suklaata.
- Onko teillä ollut ongelmia painon kanssa, mies jatkoi.
- Juuri nyt tunnen valtavaa halua oksentaa aamulla syömäni suklaatorttu syliinne, Milja puuskahti ja nousi.
Toimittaja sulki mikrofonin, siirsi levyn soimaan ja mulkaisi Miljaa. – Että ollaan hankalaa?
- Minäkö olin hankala? Milja puuskahti. – Kysykää jotain asiallista.
- Kysymykset on laadittu kauan ennen nirppanokan aikaa, toimittaja mutisi.
- Sille sama, mutten näe tarvetta vastata tuollaisiin, luulin että haastattelu nauhoitetaan?
- Se oli alkuperäinen suunnitelma, mutta kun aikaa jäi päätin livauttaa sen suorana ulos.
- Kertomatta minulle?
- Mitä sinä sillä tiedolla olisit tehnyt? mies menetti mielenkiintonsa. – Tämä oli tässä, mies totesi ja hymyili kuten aiemmin, enää hymy ei ulottunut ylähuulta ylemmäs silmistä puhumattakaan.
kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Älä kerro kaikkea täällä ilmaiseksi. Tekstisi on mielestäni hyvin julkaistavaa kamaa. Onnea sinulle.
Yksi pikku juttu tuli mieleeni. Jos työstät tästä pitempää tarinaa, olisi mielenkiintoista saada hiukan ympäristön kuvausta. Ihmiset tietysti ovat tärkeintä, mutta auttaisi mielikuvissa, jos tietäisi hiukan, missä nämä jutut tapahtuvat.
mielestäni. Mutta miksi niin kyynisesti? Vihaatko naisia jostain syystä? Ärsyttääkö sinua se, jos joku on ylpeä taidoistaan? Kirjoituksesi sävy on pilkallinen. Olisi raskasta elää tuollaisessa maailmassa. Onko se sinun maailmasi?
En usko, että kukaan nimittäisi itseään tai ystäväänsä kakkiaiseksi tai pissipääksi. Vai onko tuo sitä suomalaista tökeryyttä? (Ei sinussa, vaan henkilöissäsi.)
Mutta teknisesti kirjoitat todella hyvin.
Ei varmasti olisi Ari Koivusellekaan paha, jos joku sanoisi, että vaikka tyyppi osaa laulaa, se ei tarkoita että hän olisi maailman napa.
Minusta nainen esiintyy sellaisena kuin on, innostunut ensisinkun julkaisija, joka on unohtanut hyvät käytöstavat.
Ystävä ei nimittele ystäväänsä, vaan ilmaisee mielipiteensä asiallisesti. Koomikko olisi voinut jättää sarkasminsa piiloon ja olla kohtelias. Se avustaja olisi voinut olla kohtelias ja soittaa radiolle myöhästymisestä. Haastattelija oli törkeä.
Mistä moinen liuta epämiellyttävästi käyttäytyviä ihmisiä? Eikö kirjoittajan maailmassa ole yhtään normaalia ihmistä? Masentavaa..
Jotta tarinan henkilöllä on tilaa kehittyä jutun edessä, kuten tällä pikku laululintusella, on hänen ensin oltava ihmisenä keskeneräinen.
Ystävä oli aika kiltti, pohtiessaan onko hän väärässä?! onko vain kateellinen?
Mutta koska joudun nuo asiat selittämäään juttu oli eittämättä täyttä sontaa.
En vain ymmärrä miten kivojen, täydellisten ihmisten kesken saisi riittävästi jännitteitä, joita lähteä seuraamaan?
että aiot parantaa henkilöitä myöhemmin. Omaa typeryyttäni arvostelin. Pidin kyllä kirjoituksestasi. Olet ilmeisesti kirjoitellut paljonkin. Lukisin mielelläni kirjasi, kun se valmistuu.
Ihan makoisa pätkä. Hyvin tehty, asiallinen.