Miten ihmeessä te kanssasisaret jaksatte tätä ainaista odottamista, ja pettymistä pettymisen perään?
Meillä lapsettomuutta takana "vasta" 1,5 vuotta ja olen jo melko hajalla. Lapsettomuushoitoihin / lisätutkimuksiin odotetaan pääsyä...
Onko joillain jotain hyvä keinoja antaa?
T. Epätoivoinen
Meillä lapsettomuutta takana "vasta" 1,5 vuotta ja olen jo melko hajalla. Lapsettomuushoitoihin / lisätutkimuksiin odotetaan pääsyä...
Onko joillain jotain hyvä keinoja antaa?
T. Epätoivoinen
Vastaukset 13
Vanhimmat
Meillä lapsettomuutta takana kolme ja puoli vuotta..Kaksi inseminaatiota tehty. Ilman tuloksia. Syy on selittämätön.Nyt IVF-jonossa ollaan.Menee syksyyn. Välillä tuntuu ettei tätä jaksa! Pahimmalta minusta tuntui ehkä juuri noin vuoden yrittämisen jälkeen , kun alkoi tajuta ettei niitä lapsia niin vain tehdä.Kun tutkimuksiin lähdettiin (vasta kylläkin reilun kahden vuoden yrittämisen jälkeen) tuntui,että taas olisi toivoa. Ja varsinkin ensimmäisestä inseminaatiosta oli suuret odotukset. Toisesta en sitten odottanutkaan mitään. Ja nyt tuntuu, että ollaan taas aallon pohjalla. Mutta kyllä täältä noustaan..Yritän nyt kesän olla ajattelematta koko asiaa!!Kun me vielä nuoria ollaan. ( Minä 24 ja mies 26) Olen tässä jo niin pitkään ollut vain kotona ja "odottanut" sitä olematonta vauvaa, mitä ei ole ollut tulossakaan. Melkein kaikilla ystävilläni on jo lapsi ja jotenkin tuntuu, että ei nekään jaksa minua loputtomiin kuunnella. Ja luulenpa , että sellaiset jotka tätä ei ole kokenut, ei ymmärräkkään. Tämmöinen meidän tarina sitten on ja luulen , että tämä on sellainen asia jota ei lopeta murehtimasta ennen kuin sen lapsen on joskus saanut, jos sitä nyt tulee koskaan saamaankaan. Älyttömästi tsemppiä teille! Ja tietenkin koskaanhan ei sais luovuttaa!! =)
takana pari vuotta ja tosiaan välillä tuntuu, ettei jaksaisi enää ollenkaan. Mutta kyllä ihminen on sillä tavalla kummallinen, että aina sitä vaan jotenkin saa itsensä nousemaan sieltä sängynpohjalta ja jatkamaan elämää. Tai näin ainakin meillä on mennyt. Tuntuu, että vaikein aika on jo oikeastaan takana, enää ei pety niin kovin joka kerta kun kuukautiset alkaa. Varsinkin nyt viimeisen puolen vuoden aikana olen ihan oikeasti alkanut taas nauttia elämästä ja jopa innostua joistain jutuista, joihin vauvat ja lapset ei millään tavalla liity.
Me emme ole vielä halunneet hoitoihin, juuri siksi, että tuntuu, ettei niitä millään jaksa käydä läpi. Kai se on kohta mentävä. Tsemppiä vaan kaikille muillekin, jotka ovat samassa veneessä.:)
meillä yrittämistä takana kohta neljä vuotta..Kyllä se pännii ja ahdistaa etenkin alussa. Nyt on jo helpompaa, mutta aina sitä masentuu muutamaksi päiväksi kun tulee nega vastaus. Tulee itkettyä silloin ja toisen kerran sinä päivänä kun menkat alkaa. Mulla on onneksi ihana tukijoukko potkimassa persiille ja mä puhun mieheni kanssa joka kerta samat asiat ja joka kerta se helpottaa. Mä aloitin Autokoulun joka on pitänyt ajatukset hyvin muissa maailmoissa. Neuvoni on että hanki jokin uusi harrastus, sellainen joka oikeasti vie mietteet pois noista lapsi jutuista ainakin pari kertaa viikossa. Mulla se on nyt toi Autokoulu. Kun se loppuu niin sitten pitääkin keksiä jotain muuta. :)
Hei, lapsettomuutta, yritystä ja hoitoja jaksaa, kun ei tee niistä elämän pääsisältöä. Elämässä pitää olla muutakin, ajatukset ei saa pyöriä koko ajan lapsettomuudessa.
Itse lähdin yrittämään vauvaa asenteella "tulee jos on tullakseen". Kun ei vuodessa kuulunut, mentiin tutkimuksiin. Hoitoihin lähdettäessä ymmärsin täysin, etten välttämättä tule hoitojenkaan avulla koskaan saamaan lasta (meillä kyseessä selittämätön lapsettomuus). Ajattelin kuitekin, että käydään hoidot läpi, jotta tietää sitten yrittäneensä kaikkensa eikä tarvitse katua myöhemmin.
Lapsettomuutta takana 4 vuotta, hoitoja 3 inssiä, 3 IVF:ää. Nyt raskaana kolmannen IVF:n tuoresiirrosta rv 14 4.
Sain noin 22-vuotiaana lääkäriltä ymmärtää, että tuskin saan lapsia. Silloin oli yritetty exän kanssa 1½ vuotta. Ei natsannut.
Nykyisen kanssa yritettiin 5 vuotta. Takana järkyttävä määrä hoitoja, IVF:t täynnä, mitä voi tehdä, ja viimeisen PAS onnistui.
Minulla vaikeinta oli se, kun oli yritetty siinä pari vuotta ja oli takana toinen keskenmeno. Siinä meni noin vuosi, mikä oli kyllä ihan järkyttävää. Sitä ennen mielialat olivat olleet sisukkaat, pettymyksistä huolimatta. Olen aina ollut sisupussi, ja pettymyksistä noustaan aina. Jonkin aikaa surraan, mutta aina noustaan takaisin. Se luonteenpiirre pätee lapsettomuudessakin. Ystävistä osa on ihmetellyt miten jaksan vielä yrittää, mutta toisaalta minut tuntien ymmärtävät, että jaksan.
Minulle on tehty 10 siirtoa. Endoa on leikattu 2 kertaa viimeisen 4 vuoden aikana, avoleikkauksella, eikä tähystyksellä. Olen ollut vaihdevuosilla endosta ainakin 4 otteeseen. Ehkä enemmänkin, en enää edes muista.
Jossain vaiheessa siinä, kun oli vajaa 4 vuotta takana yrittämistä alkoi oikeasti vaan tuntua siltä, että nyt ei enää jaksa miettiä ja olla masentunut. Päätin yrittää olla onnellinen ja hyväksyä lapsettomuuden. Helppoa se ei ollut. Ei, mutta onnistuin. Viime vuosi oli ensimmäinen vuosi sitten vuosikausiin, kun nautin elämästä. Aloitin juoksemisen, tehtiin päätös, että adoptio ei ole meille sopiva, ja että lähdetään katsomaan elämää kahdestaan.
Meillä oli pakkasessa vielä soluja. Loppuvuodesta ajattelin, etten halua niitä enempää pitää siellä, vaan saada pisteen tälle touhulle. Marraskuun siirron tulos oli sama kuin viimeiset 2 vuotta. Tammikuussa mietimme, että jos sattuu nappaamaan, niin helmikuun reissu menee vähän vaikeaksi. Sanoin kuitenkin, että tehdään silti, kun ei se ole ennenkään onnistunut, on ollut tulossa mitä tahansa tapahtumaa tai muuta. Sillä kertaa olin sitten väärässä, ja nyt mennään 5 vuoden lapsettomuuden jäkeen 16 0. Siirtyminen raskausmoodiin ei ole ollut helppo, vaikka siitä olenkin suunnattoman kiitollinen. 1 alkio olisi tämän jälkeen vielä pakkasessa, ja sitten se on siinä.
Toivottavasti tämä antoi uskoa siihen, että onnistua voi pitkänkin ajan jälkeen ja monien hoitojen jälkeen. Ja toivotan kaikille hyvää kevättä, ja pidän peukkuja..
Kiitos kaikille vastanneille! J ISO KIITOS positiivisista sanoista. Täällä kun aina saa pelätä, että joku tulee ja teilaa sut kuitenkin...
Oli ihana lukea muiden kokemukisia, ja lisää otetaan vastaan! Meillä miehen kanssa varmaan se on ongelma, kun hän ei oikein osaa puhua. Ja sitten mäkin vain mietin yksikseni näitä asioita. Tämän 1,5 vuoden aikana on kyllä tullut koko ajan kyseisessä asiassa edistystä, hiljaa hyvää tulee.
Ja tuo yhteisen harrastuksen löytäminen olisi munkin mielestä hyvä idea. Ja yrittää hetkeksi siirtää lapsettomuus "roskikseen". ettei sitä niin paljon ajattelisi. Uusi työ on kyllä jo vähän auttanut tuossa, koska täytyy niin paljon tsempata töissä, mikään ei vielä mene rutiinilla. Mutta ei sitä joka väli viitti työpaikkaakaan vaihtaa! ;)
Tsemppiä kaikille! Ja onnea teille kahdelle odotukseen!
Uskomaton tuo tarinasi ja uskon, että raskausmoodiin saattaa olla tosiaan haastavaakin siirtyä tässä vaiheessa. Pitkän hoitohistorian ja asioiden hyväksymisenkin jälkeen.
Itselläni takana 3 vuotta yritystä, nyt ekaan ivf:ään endon siivouksen ja inssien jälkeen.
Vuosi sitten syksyllä oli ekan kerran rankkaa. Ekan inssin epäonnistuminen veti mielen matalaksi vaikka lähdin hommaan sillä asenteella että ivf:ään tässä tähdätään kuitenkin ja "nämä inssit on pakko hoitaa alta pois". Ja sitten petyin niin rankasti. Oli yllätys itsellekin se oma reaktioni. Joulukuun alussa joskus, olo jo helpottui ja on ollut ns. "helppoa" jo melkein puoli vuotta.
Nyt siis ensimmäinen ivf:ään ja jostain syystä mieli meni taas matalaksi (huomenna kp1). Olen kai niin kovin salaisesti toivonut että tulisin raskaaksi ennen kuin joudutaan ivf:ään...niin ristiriitaista: toisaalta tähtään määrätietoisesti ivf:ään ja olen sisukas - ja silti niin kovasti toivon, ettei tarvitsisi. Pelottaa niin kovasti ettei tämä hoito onnistu. Pelottaa todellakin.
Maru, kerrothan jossain vaiheessa miten raskautesi etenee.
Meillä takana nyt 2vuotta lapsettomuutta ja hoidoissa oltu jotain vuosi ja tekee todella tiukkaa. Hoitoja ollut tiheeseen tahtiin, takana 3 inssiä tuloksetta ja nyt ivf hoidot aloitettu. Ollaan selittämättömiä mikä eniten rassaa kun ei tiedetä missä syy.
Välillä tuntuu että kaikki kaatuu niskaan ja en tee muutakun itken..mies yrittää parhaansa mukaan auttaa ja helpottaa oloa mutta se ei ymmärrä miltä minusta tuntuu.
Meillä yritystä "vasta" 1v3kk (tai 4), eikä myöskään ole vielä mitään selitystä löytynyt. Olen kans ajatellut, että kaikista rankinta tulee olemaan, jos vauvaa ei ala kuulua, eikä selitystä kuitenkaan löydy. Jos ei löydy vikaa, niin miten sitä voisi korjata?! Ja luulen, että etenkin parisuhde on kovimmalla tossa tapauksessa, koska voi alkaa ajattelee, että on vaan niin epäsopiva pari, ettei keskenään onnistu saamaan lasta, mutta kenties jonkun muun kanssa. Onhan se looginen ajatus, jos fysiikka kerran pelaa niinkuin pitääkin molemmilla! Ja on pareja, jotka ei onnistu keskenään, mutta jonkun toisen kanssa kyllä. Jos taas selkeä vika löytyy, niin siihen osaisi ehkä paremmin asennoitua niin, että ongelmaa pystyy lähtee hoitamaan.
Mut ihanaa kun tulee taas kesä ja huolettomampi aika. Voi lähteä lenkille ja muutenkin nauttia raskaudettomasta olotilasta. =)
Meillä takana puolisentoista vuotta yrittämistä ja nyt sitten aletaan tutkimaan mitä vikaa löytyy ja mitä hoitoja tarvitaan. Minulla todettiin PCOS viime vuoden lopulla kun kävin lääkärissä ja silloin jo todettiin että voi olla ettei lasta "luomuna" tule..
Viimeiset 6 kuukautta on olleet mulle henkisesti rankkoja. Miehen veljen tyttöystävä tuli raskaaksi "kerrasta" ja nyt miehen sisko saa lapsen syksyllä. Ja sitten miehen vanhemmat ostaa vauvanvaatteita ja kyselee että "koskas niitä aletaan teitä varten varastoimaan?" Hymyile siinä sitten..
Kai sitä jaksaa päivästä toiseen kun on pakko, onhan se uskottava tulevaisuuteen. Nyt ainakin kevään ja kesän odotus tuo mukavaa vaihtelua ainaiseen kotona istumiseen ja asioiden murehtimiseen.. Ja myös se miehen kanssa asioiden puhuminen on ollut mulle tärkeää, joskin hyvin vaikeaakin kun sitä tulee niin helposti syytettyä itseään ja ajatelleeksi että tämä on vaan mun oma henkilökohtainen ongelma. Ja sitten kun mieskin ajattelee täysin samalla tavalla niin vaikeaahan se on yrittää toista lohduttaa.
Niin monet kerrat on kuullu tarinoita että kun on lopettanut stressaamisen ja lapsettomuuden ajattelemisen ja alkanut nauttia elämästä uudella tarmolla niin pieni ihme saa alkunsa!! Siihen on hyvä meidän kaikkien luottaa ja uskoa! Voimia kaikille!!
Meillä reilu 1,5v yritystä takana. Pco mulla, hoitoihin menossa nyt.
Meillä on talon rakennus tässä just päällä, se on auttanu kyllä, vaikka toisaalta sekin painaa mieltä välillä kun ei ole yhteistä aikaa.
Kuitenkin varmasti eniten on auttanu uuden elämänkatsomuksen löytäminen, Jumalan löytäminen. Molemmat jaksamme uskoa, että vielä me saamme sen vanhemmuuden kokea. Uskomme, että kaikella on tarkoituksensa, lapsettomuudellakin. Tämä on meidän ristimme, ja se on kannettava. Positiivisuus kantaa pitkälle, siihen luotamme ja yritämme olla positiivisia ja luottavaisia kaikesta huolimatta.
Mies ei juuri kärsi lapsettomuudesta, hänen aika ja ajatukset menee rakentamiseen, kuitenkin hän osaa ihanasti tukea.
Välillä on rankempaa, nyt on ollu helpompaa jonkin aikaa vaikka ei olla voitu edes varsinaisesti yrittää muutamaan kuukauteen. :)
Toisinaan tosi lohdutonta, menee itkien jopa useita iltoja kuukaudessa, erityisesti, kun ne menkat TAAS JÄLLEEN KERRAN ilmestyvät. Meillä takana reilu vuosi lapsettomuutta ja odotellaan mekin pääsyä tutkimuksiin elokuulla. Minnepäin olette hoitoihin hakeutuneet? Onko pitkä jono? Me mennään KYS:aan ja jonoa n. 6kk, siis odottavalle tosi pitkä aika. :( Miekin voisin ottaa vastaan mielelläni niitä keinoja, joilla vähän piristäisi tätä arkista aherrusta ja toivotun pienokaisen odotusta. Itse asiassa pistää vihaksi ne ihmiset, joiden elämä ei muuten ole kunnossa ja heille tulee luomuvauva, vaikka eivät voisi huolehtiakaan vauvasta. :(
Lohdutuspalkinto
ostan koiran
minusta tulee se höperö täti
joka luulee että koira on sama kuin lapsi
olen aina se täti
joka ostaa lapsille lahjoja
joka toivoo että lapset eivät unohda minua
en ole äiti
äitienpäivänä menen lounaalle
mutta minua ei ikinä sinä päivänä juhlita
juhlin toisten naisten saavutuksia
heidän hellyyttään, heidän rakkauttaan
minä olen vain vieras kutsuilla
toivon että koiran lämpö ja rakkaus
tuovat minulle tunteen että minullakin on jotain
mitä rakastaa, mitä helliä
vaikka toiset naiset tietävät, säälivät,
etten tiedä mitään siitä
miltä tuntuu olla äiti.
En voi jutella heille lapsista,
en voi jakaa
olen ulkopuolinen
jouluna kuulen kun olen jo sängyssä
kuinka suvun naiset puhuvat
raskauksistaan ja lapsistaan
toisessa huoneessa.
Yritän olla välittämättä
ja elää vaikka
minulla ei ole.