Pyöreä viiva

Nekalan kellot soittivat lehmusten ylitse palvelustaan ihmiskunnalle kenenkään sitä kuulematta. Harhaileva sade tanssi kevyesti lehtein yllä, kiikutti itsessään talven kehtoa ja katsoi minuun, vaitonaiseen puistonpenkillä istujaan, harhailijaan. Tuijotin kenkänkärkiäni, enkä ymmärtänyt yhteyttäni sinuun. Poloiset kenkäni, samaa olette paria, vainen päinvastaiset kuin peilikuva. On suorastaan törkeää pilaa solmia teidät yhteen ja odottaa, että kaatuisin noustessani seisomaan, askeltamaan aikoisin.
Mutta suuri on kaikkeuden laajuus, pilat pieniä.

Minun olisi kylmä jos en olisi juonut sinusta rakkauteni valokiilaa pimeyteeni. Kuin laiva rannikolla, aivan vieressä maata, karikkoja kaarrellen, silmät pelosta pimeänä myrskynsilmiä välttäen, taistellen henkensä edestä.
On niin paljon puolustettavaa, että minun on jo voipunut käteni raskaasta säilästä, pitkästä ja julmasta taistosta.
Rajani häämöttää. Kääriydyn viittaan ja muistelen, kun minun täytyisi ottaa nuorat käteeni ja ohjata laivaa, olla järkähtämätön ja vääntää viimeiseen asti. Satamaan. Laita kolahtaa laituriin ja köydet lentävät ottaen yhteyden, kiinnityskohdan itselleen emästään. Lapsi on palannut.

Vainen ei. Satamaa ei ole. Kuulen kellojen kaiun ja sateen tutun ropinan. Viiva kääntyy minua kohden tehden suuren ympyrän, palaa lähtijään ja osuu itseensä. Suora viiva. Aika.

Jumalalla on kova pää, kaunis vartalo. Kaikesta päätellen iäisyys on yhtä kuin voima raahata muistoja mukanansa.

--------------------------------------------------

Jos mä laittaisin tähän alle vähän kysymyksiä, niin kommentteja varmaan tulisi; mutta kun en keksi yhtäkään.

Voisiko jokin taho kommentoida omilla kysymyksillään, puuttumatta niinkään tekstin synkkään ulkoasuun - vai sisäasuun... voihan siitäkin nyt sitten jotain hablata.:)