Tietenkin on positiivista ja suloistakin, jos joku rakastaa jota kuta, mutta kuinka kaameat voivatkaan olla onnettoman rakkauden seuraukset rakastajalle?
Minä itse olin puoli vuotta sitten rakastunut yhteen tyttöön, joka kuitenkin halusi olla vain kaveri. Noh, eihän sille voi mitään elleivät omat tunteet saa vastausta, joten tyydyin kaveruuteen, vaikka rankkaa olikin aluksi lakata ajattelemasta ihastustaan omana kultana.
Piehtaroidessani omissa sydänsuruissani päätyi sitten veljeni seurustelemaan yhden tytön kanssa. Ymmärrettävästi olin tuolloin hivenen kateellinenkin, vaikka eihän tässä nyt vielä mitään kiirettä ole seurusteluun (olen 16v ja veljeni 19v).
Veljeni suhde tämän tyttöystävään päättyi kuitenkin pahemmalla tavalla kuin olisin osannut kuvitella. Tietysti veljeni tuli jätetyksi, mutta vain muutama päivä sen jälkeen ilmeni vielä, että tällä huijariprinsessalla oli koko veljeni seurustelun ajan ollut samanaikaisesti suhde toiseen poikaan.
Nyt heidän erostaan on pari kuukautta, mutta veljeni ei edelleen näytä toipuvan tapauksesta. Yhtenä lauantaiyönä hän jopa joi kokonaisen rommipullon päästäkseen kärsimyksistään, jolloin jouduimme koko perhe suorittamaan pikaisia ensiaputoimia (hiilipillereitä naamariin, nipistelyä, oman nimen kyselyä yms.). Puhuessaan asiasta minulle viimeksi hän väitti edelleen rakastavansa tätä tyttöä, vaikka tietää tällä olevan toinen poika. Muutenkin hän tuntuu nyt vain vajoavan yhä syvemmälle itsetuhoisuuden uumeniin kohti itsemurhaa, enkä tiedä mitä tekisin.
Tavallaan kuitenkin ymmärrän henkilökohtaisesti hänen pointtinsa: Yhä harvempi ihminen välittää tulevaisuudessa kilteistä tai vähänkin muotia noudattamatta jättävistä sukupuolikumppaneista, jonka lisäksi he ovat yhä vähemmän valmiita sitoutumaan turvallisiin luottamussuhteisiin (ainahan voi tuosta vain vaihtaa kumppania nykyisensä tunteista piittaamatta). Miksi siis yrittää uudelleen ja ryhdistäytyä, kun uuden suhteen ¨yrittäminen¨ on menossa koko ajan yhä enemmän kannattamattomaksi ja vaaralliseksi itsensä kannalta?
Tämän uskomuksen vallassa hän sitten jättää yrittämättä. Olen kyllä hänen kanssaan melko samaa mieltä parisuhdeasioista yleensä, mutta en nyt sentään ihan noin toivoton ole. Epäsuoralla tasolla veljeni siis on jo itsetuhoinen (kas kun ei viiltele itseään).
Eli annanpa kunnon varoituksen ensirakastajille: Rakastuminen on vuosi vuodelta yhä kannattamattomanpaa ja yhä todennäköisemmin vain itsensä huijaamista. Se ei kannata. Ja jos syntyvyys sitten pysähtyy kokonaan, niin perustetaan spermapankkeja ja tehdään lapsia syöttämällä siittiöitä munasoluun. Rakkauselämä on siis tulevaisuudessa huuhaata. Ei turvallisia suhteita enää 50 vuoden kuluttua synny kenellekään.
Minä itse olin puoli vuotta sitten rakastunut yhteen tyttöön, joka kuitenkin halusi olla vain kaveri. Noh, eihän sille voi mitään elleivät omat tunteet saa vastausta, joten tyydyin kaveruuteen, vaikka rankkaa olikin aluksi lakata ajattelemasta ihastustaan omana kultana.
Piehtaroidessani omissa sydänsuruissani päätyi sitten veljeni seurustelemaan yhden tytön kanssa. Ymmärrettävästi olin tuolloin hivenen kateellinenkin, vaikka eihän tässä nyt vielä mitään kiirettä ole seurusteluun (olen 16v ja veljeni 19v).
Veljeni suhde tämän tyttöystävään päättyi kuitenkin pahemmalla tavalla kuin olisin osannut kuvitella. Tietysti veljeni tuli jätetyksi, mutta vain muutama päivä sen jälkeen ilmeni vielä, että tällä huijariprinsessalla oli koko veljeni seurustelun ajan ollut samanaikaisesti suhde toiseen poikaan.
Nyt heidän erostaan on pari kuukautta, mutta veljeni ei edelleen näytä toipuvan tapauksesta. Yhtenä lauantaiyönä hän jopa joi kokonaisen rommipullon päästäkseen kärsimyksistään, jolloin jouduimme koko perhe suorittamaan pikaisia ensiaputoimia (hiilipillereitä naamariin, nipistelyä, oman nimen kyselyä yms.). Puhuessaan asiasta minulle viimeksi hän väitti edelleen rakastavansa tätä tyttöä, vaikka tietää tällä olevan toinen poika. Muutenkin hän tuntuu nyt vain vajoavan yhä syvemmälle itsetuhoisuuden uumeniin kohti itsemurhaa, enkä tiedä mitä tekisin.
Tavallaan kuitenkin ymmärrän henkilökohtaisesti hänen pointtinsa: Yhä harvempi ihminen välittää tulevaisuudessa kilteistä tai vähänkin muotia noudattamatta jättävistä sukupuolikumppaneista, jonka lisäksi he ovat yhä vähemmän valmiita sitoutumaan turvallisiin luottamussuhteisiin (ainahan voi tuosta vain vaihtaa kumppania nykyisensä tunteista piittaamatta). Miksi siis yrittää uudelleen ja ryhdistäytyä, kun uuden suhteen ¨yrittäminen¨ on menossa koko ajan yhä enemmän kannattamattomaksi ja vaaralliseksi itsensä kannalta?
Tämän uskomuksen vallassa hän sitten jättää yrittämättä. Olen kyllä hänen kanssaan melko samaa mieltä parisuhdeasioista yleensä, mutta en nyt sentään ihan noin toivoton ole. Epäsuoralla tasolla veljeni siis on jo itsetuhoinen (kas kun ei viiltele itseään).
Eli annanpa kunnon varoituksen ensirakastajille: Rakastuminen on vuosi vuodelta yhä kannattamattomanpaa ja yhä todennäköisemmin vain itsensä huijaamista. Se ei kannata. Ja jos syntyvyys sitten pysähtyy kokonaan, niin perustetaan spermapankkeja ja tehdään lapsia syöttämällä siittiöitä munasoluun. Rakkauselämä on siis tulevaisuudessa huuhaata. Ei turvallisia suhteita enää 50 vuoden kuluttua synny kenellekään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Juu, on koettu tuo kuinka turhaa on olla ihan lääpällään johonkin eikä saa vastakaikua.
Menikö usko rakkauteen? Kyllä joksikin aikaa, sitten tuli toinen nainen ja palautti uskoni.
Veljesi ongelma on henkilökohtainen eikä todellakaan millään tasolla yleistettävissä.
Jos hän ei pääse tuosta yli, niin ei se muiden ihmisten suhteisiin vaikuta.
Läheisiinsä paha olonsa vaikuttaa kyllä.
Ikäväähän se on, että veljesi on tuossa tilassa kuin on, mutta muuten juttusi on kyllä täyttä puutaheinää tuon suhteen, että rakkaus kuihtuu pois maailmasta.
Tälläkin hetkellä jossain päin maailmaa syntyy uusia ihmissuhteita kun kaksi rakastunutta ihmistä löytää toisensa.
Niin kauan kun ihmiskunta on olemassa, niin ei rakkaus tule koskaan tältä pallolta poistumaan.
"Eli annanpa kunnon varoituksen ensirakastajille: Rakastuminen on vuosi vuodelta yhä kannattamattomanpaa ja yhä todennäköisemmin vain itsensä huijaamista. Se ei kannata. Ja jos syntyvyys sitten pysähtyy kokonaan, niin perustetaan spermapankkeja ja tehdään lapsia syöttämällä siittiöitä munasoluun. Rakkauselämä on siis tulevaisuudessa huuhaata. Ei turvallisia suhteita enää 50 vuoden kuluttua synny kenellekään."
Oletko sattumoisin kuunnellut Radio Rockia?
Tuo viimeinen kappaleesi kun kuulostaa aivan siltä jantterilta joka paasaa milloin mistäkin ja lopputuloksena kaikki kuolee, näin:
http://www.radiorock.fi/podcast/radiorock_podcasts/Podcast_2be9098dfa62.mp3
Tuli itsellekin paha olo lukiessa tuota sinun juttua... Itselle ei tullut muuta mieleen, että hänet pitäisi saada ulkoilmaan, lenkille, rannalle, rullaluistelemaan, terassille, ihan mitä tahansa! Tutustumaan muihin tyttöihin. Pistäkää isoveljenne oikeasti liikkeelle. Jos ei hyvällä niin sitten pakolla..
Rakastuminen On upeaa..Olenkin mietiskellyt että Jos olisin aloittanut seurustelun 14-Vuotiaana.
Kihloihin 15-16 V ja Naimisiin 17-vuotiaana ja armeija 18-Vuotiaana ja sitten 6 lapsen isä 19 Vuotiaana ja 20 Vuotiaana Sitten Ylioppilaaksi niin mitä Olisi Käynyt