haukku

on varmasti ensin pelästynyt jotakin muuta ääntä, johon kotiväki on suhtautunut pelokkaasti, vihaisesti tai jotenkin äännellen. Esim. postiluukku kolahtaa, juokset luukulle ja harmistelet epätavallisen äänekkäänä "pahus, taas tuli lasku!!!"
Sheltti on niin äänille viisas koira, että kun on todennut sinun suutahtaneen laskulle, koira yhdistää jutun postiluukun ääneen, alkaen puolustella sinua tuolta ääneltä ja tekee sen omalla äänellään. Sitten alkaa haukkuminen. Jos kerrankin sanot (ilman muuta olet sanonut) ei saa haukkua, koira luultavasti kääntää: "Hyvä, kun haukun". Kaiketi se kuitenkin pelkää, että torut sitä ja lähdet omiin oloihisi lehden lukuun. Onko yhtään tuttua?
Sheltti on niin ihmiseen leimautunut koira, ymmärtää ja tulkitsee kaikkia ääniä kymmenen kertaa paremmin kuin me ihmiset. Sen paimentamisvietti tekee sitten näitä "kuperkeikkoja" ja ihminen ihmettelee, miksi?
Siis, mitä teet.
Jos luotat koiraasti täysin, luota siihenkin, että se ei kohta enää hauku, kuullessaan postilootan äänen.
Sheltille voi kertoa kuin ihmiselle kaikki asiat. Tee postinodotuksesta kiva juttu. Jos koiralla on jokin erityisherkku (tällä en kyllä itse leikkisi), jota se hamuaa, ota yhteys postinkantajaan. Sopikaa parin päivän "pikapostista" sheltillesi.Tee jonkinlainen "reijitetty paketti" josta lähtee herkun haju. Istutte ja odotatte postinkantajaa. Tiedät, miten sille puhut: Nyt tulee kiva postinkantajasetä/täti, se tuo äidille/minulle postia ja SINÄ SAAT OMAN PAKETIN, MITÄHÄN SIELLÄ ONKAAN? Istutte ja odotatte, posti saapuu. Koira haukkuu. Sinä hermostut, mutta sitten kerrot sheltillesi: Nyt mennään yhdessä katsomaan, mitä siellä on. Katos, sullekin on paketti. Kivaa! Ja minulle lehti, kivaa!
Yht äkkiä postintulo onkin mukava asia. Kaksi kokeilua riittää, sheltti on viisas ja tajuaa, ei mitään varaa emännälle, ei siis minullekaan.
Päälle paljon haleja ja kehumista. Varmasti onnistut!
Tajusit kait, että koira ei hauku kiukusta, eikä muutenkaan mistään vihasta, sen vietti haukkua on ainoastaan sinua suojelevaa. Jos asutte kerrostalossa, koira jo kaukaa kuulee, koska postinkantaja pudottelee muihin lootiin postia, se kiihtyy jo ajatuksesta, että sinä joudut ottamaan LASKUN vastaan ja varautuu haukkumiseen. Jos posti käy hyvin säännöllisesti, koiran sisäinen kello osaa odottaa hetkeä jolloin posti tulee. Vaikka koira olisi parvekkeella ja ovi olisi kiinni, se virittyy odottamaan ensin askelia, sitten kopautusta luukulta, haukunta ja sen päivän "hyvä teko" on tehty.

Miksi koirasi ei saa haukkua? Sehän on koirasi virka. Ala suhtautua asiaan ihan leikillisesti. Kun H-hetki lähestyy, et ole kuulevinasikaan koiran ääntä. Istuudu tuolille. Pane kätesi polviin ja pää käsien väliin. Ole vaikka itkevinäsi. Sheltti toteaa: surullinen, tulee ja heiluttaa häntäänsä, tässä minä, minä' lohdutan sinua. Ota sheltti kaulailuihin ja kehu, kun se kaiken sinusta tuntee. Postikin tulee, sheltti jähmettyy syleilyssäsi ja tahtoo lähteä haukkupaikkaansa. Älä kiirehdi itse postin hakua, ehdit näyttää, että posti ei sinua kiinnosta, nyt vain halitaan.
Yksi "kikka" voisi olla sellainen, että alhaalta asti kulkisitte koiran ja posteljoonin kanssa ja opettelisitte kuuntelemaan sen postiluukun äänen turvalliseksi.
Kerrostalojen rappukäytävissä kaikuu, jos sheltti on tottunut vain hissiin, siitä on varmasti ikävää kuulla rappusissa liikkuvan ääniä.

Katsos: asumme omakotitalossa ja vierailuni eräässä kerrostalossa on sheltilleni kauhukokemus. Siellä ei ole hissiä Niinpä tuo ylisuuri sheltti piti aina kantaa rappuset kolmanteen kerrokseen. Mies kantoi, minä kävelin edellä tai perässä. Koira oli tuosta "palvelusta" hyvin iloinen. Kerran sitten päätin, että tämä loppuu tähän. Alhaalla sanoin, nyt kävellään yhdessä. Työnsin sitä pepusta ja se meni askelen kerrallaan. Tultiin tasanteelle. Koira juoksi pian ne kahdeksan askelta alas, jotka juuri olimme yhdessä opetelleet kiipeämään. Menin vauhdilla perässä ja sanoin rauhallisesti, mutta päättäväisesti: "Nyt ei temppuilla, nyt mennään omin jaloin kolmanteen kerrokseen". Työnsin koiraa taas askel askeleelta ja toiseen kerrokseen tullessamme, olimme jo tulleet 24 askelmaa, sitten loput 16 ja olimme määränpäässä. Kehuin kehumasta päästyäni ja koira oli niin iloinen tästä rohkeudestaan tulla omin jaloin, että meni ja söi heti talon kissanruuan, mitä se ei koskaan ennen ollut tehnyt, oli vain nähnyt, miten kissa uskalsi mennä yksin ylöspäin. Muuta opettamista ei tarvittu, kerta riitti.

Tsemppiä sinulle, omistat maailman ihanimman koiran