Miten teillä miehet on mukana hoitohommissa, siis henkisellä puolella.
Tuntuu, että oma mies ei piittaa suoraan sanoen paskaakaan. Hoitoihin lähtö oli yhteinen päätös ja mieskin haluaa lapsen. Lapsettomuus johtuu vain minusta ja tuntuu, että miehen mielestä "vaiva" on vain minun. Hänelle ei kuuluu muu kuin käydä punktiopäivänä sperma luovuttamassa ja muusta viis.
Minulle oli iso asia esim. pistää itseäni, kun pelkään neuloja ihan pyörtymiseen asti. Ja myös punktio pelottaa, kun tiedän että laitetaan kanyyli ja pitkällä piikillähän ne munasolutkin kerätään. Mies ei aio tulla mukaan, kun punktioidaan, istuu odotushuoneessa. Mies vain tuumii joka asiaan, että no eihän se nyt mikään homma ole, ei kai se nyt tunnu missään, eihän siinä ny kauan mene. Haluaisin enemmän tukea, mutta onko miehet nyt vain tuollaisia vai omani vähän poikkeavaa sorttia?
Tuntuu, että oma mies ei piittaa suoraan sanoen paskaakaan. Hoitoihin lähtö oli yhteinen päätös ja mieskin haluaa lapsen. Lapsettomuus johtuu vain minusta ja tuntuu, että miehen mielestä "vaiva" on vain minun. Hänelle ei kuuluu muu kuin käydä punktiopäivänä sperma luovuttamassa ja muusta viis.
Minulle oli iso asia esim. pistää itseäni, kun pelkään neuloja ihan pyörtymiseen asti. Ja myös punktio pelottaa, kun tiedän että laitetaan kanyyli ja pitkällä piikillähän ne munasolutkin kerätään. Mies ei aio tulla mukaan, kun punktioidaan, istuu odotushuoneessa. Mies vain tuumii joka asiaan, että no eihän se nyt mikään homma ole, ei kai se nyt tunnu missään, eihän siinä ny kauan mene. Haluaisin enemmän tukea, mutta onko miehet nyt vain tuollaisia vai omani vähän poikkeavaa sorttia?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei meilläkään mies ensin innostunut millään koko hoitohommasta. Monta kuukautta, ellei lähemmäs vuosi puhuttu asiasta, ennen kuin mies suostui hoitoihin. Vika on minussa. Miehelle teki pahaa katsoa, kun piikittelin itseäni, mutta oli silti kaverina. Samoin punktiossa hän silitteli päätäni koko ajan ja oli tukena, vaikka senkin katsominen teki hänelle pahaa. Luulen, että jos hän olisi ollut yhtään herkempi, ei hän olisi halunnut nähdä kaikkea tuota.
Ehkä miehellesi tekee pahaa nähdä, kun sinuun sattuu, eikä sen vuoksi pysty olemaan paikalla.
Kyllä minun mieheni on aivan alusta asti ollut hoidoissa täysillä mukana, onhan lapsettomuus meidän yhteinen ongelma. Meillä selittämätön lapsettomuus.
Tosin itse kaipaan aivan erilaista tukea, kuin kädestä pitelyä punktiossa tai apua pistoksissa. Se riittää, että mies on hengessä mukana. Olisin antanut hänen tulla punktioon, jos olisi halunnut, mutta en painostanut/pakottanut, kun ei hän halunnut tulla. Minä pidän punktiota mihin tahansa leikkaukseen verrattavana toimenpiteenä eikä mies toki olisi missään muussakaan leikkauksessa mukana.
Mutta kyllä siis meillä hoidot on miehelle ihan yhtä tärkeä asia kuin minullekin.
Jos miehesi ei ymmärrä, millaista tukea kaipaat, kerro se hänelle!
Nuukkiksen kanssa jos mies ei olisi lähtenyt täysillä hoitoihin mukaan koko asia olis saanut jäädä, sillä tää on sellanen juttu jossa molempien täytyy olla mukana 100%
Huh huh! ei kateeksi käy sinua. meillä sama ruljanssi takana ja mies on ollut kuin enkeli- tukenut ja ollut punktiossa pitämässä kädestä koko ajan.
Onkohan mies valmis edes isäksi jos ei ole valmis tukemaan sinua tässä alussa.. Voimia sinulle!
Onpa kurjaa, että miehesi suhtautuu niin väliinpitämättömästi hoitoihin. Yksi seikka saattaa olla se, jonka olen huomannut omalta kohdaltani, että mies on yhtä paniikissa ja harmissaan kuin minä. Puhuminen asiasta on vaikeaa, ihan kuin asia jotenkin tulisi todellisemmaksi kun sen sanoo ääneen. Itse puhuisin asiasta vaikka koko ajan, mutta kunnioitan myös mieheni asennetta. Ei se ole helppoa sillekään. Hoitoihin hän lähtee mukaan odotushuoneeseen. En halua häntä katselemaan, mutta kun housut oli taas jalassa ja lääkäri kertoo asioista, hän tulee sisälle.Tämä toimii meillä.Mieheni ei kestä nähdä kun minua operoidaan. Pysyköön siis poissa, kunhan vain mä tiedän että se on tukena kun tarvitsen.
...mies tuntuu pelkäävän asiasta puhumista, mutta selvästi pohtii samoja juttuja. Kun olimme ekaa kertaa yhdessä yksityisellä (mies)lääkärillä ja lääkäri selitteli asioita hyvin ja sovittiin ivf:stä, tuntui mieheni jotenkin pääsevän hommaan ekaa kertaa kunnolla mukaan. Hän on enemmän kiinnostunut hoidoista ja ymmärtää, miten isosta asiasta on kyse...pelkää tietysti puolestanikin, kaikki operaatiot ja piikit on sille kaameita. (p.s. ei niin että lääkärin sukupuolella olisi mitään merkitystä, kai, mutta julkisella puolella, kun olimme yhdessä, ei mieheni kysellyt naislääkäreiltä mitään - tosin ko. naislääkäri oli taas sarjastamme "ei empatiaa")
ollut hyvin mukana hoidoissa, punktioissakin oli turvana kun pelkäsin. Hoidot on ollut sen verran rankkoja mulle, että en usko, että olisin jaksanut mennä näitä läpi ellei mies olisi ollut tukena. Nyt yhdeksäs hoito tuossa helmikuussa onkin sitten tärpännyt, joten kannatti!
Meillä on tutkimukset vielä kesken, joten vaikea sanoa, miten mies suhtautuu, kun meille aletaan puhua hoidoista. Odotellaan siis aikaa keskussairaalaan ultraan jne, mut selvinny on, et miehellä liian vähän simppoja ja mulla mahdollisesti pco, joten jotain hoitoja ois edessä.
Mies suostu vuoden yrittämisen jälkeen lähtemään tutkimuksiin mun mielenrauhan takia, koska hän oli ajatellut, että ei meillä mitään erityistä ongelmaa ole. Mut toisinpa kävi... Ei me oikein vieläkään pystytä kunnolla puhumaan asioista, ku kaikki tutkimuksetkin on vielä kesken ja nyt vaan odotellaan, et asiat selviäis lopullisesti... Mut on me kuitenkin kaikki tarvittavat saatu juteltua ja mieskin on pikkuhiljaa alkanu ymmärtää, et mä en ainakaan voi pitää kaikkea sisällä vaan mun on pakko purkaa kaikki pettymykset ym. jos sellasia fiiliksiä tulee.
Me on kerrottu muutamalle lähimmälle ihmiselle meiän tilanteesta, koska mun on ollu pakko saada puhua jonkun muunkin kanssa ku miehen, koska välillä en tosiaan oo saanu tunteita kunnolla miehelle purettua. Mulla on välillä sellanen olo, et mies ei anna ittensä ruveta ajattelemaan mitään negatiivisia asioita ihan vaan sen takia, ku mä on meiän perheessä se heikkohermoinen... Kait se ajattelee, et sen on parempi pysyä optimistisena munkin puolesta. :) Toisaalta se on hyvä, mut kyl mä haluaisin kuulla, jos silläkin on paha mieli tai joku asia askarruttaa jne...
Joka tapauksessa, luulen ja uskon, et mun mies on kuitenkin täysillä tukena sit jos/kun hoidot alkaa. Ainakin tää tutkimusvaihe on menny loppuen lopuks ihan ok. Täytyy vaan yrittää itekin ymmärtää, et miehillä ei oo samanlaista tarvetta puida asioita yhtä tarkkaan ja syvällisesti ku naisilla. :)
Onks teiän tilanteessa tapahtunu mitään muutosta? Ootteko saanu juteltua enemmän kaikista asioista tms? Onks sulla ketään muuta kelle voit purkaa omia tunteitas?