Hei! Olen itse vasta 38-vuotias mies, mutta aina tuntenut itseni vanhaksi ikäisteni joukossa. Mutta oikeastaan positiivisella tavalla. Joku sanoi että "vanhana syntynyt". Olen aina miettinyt asioita paljon aikaperspektiivillä...mitä sitten, kun...
Vaikka nyt vasta lähestyn keski-ikää, tulee usein ajateltua tyyliin: Voi kun olisi ollut 20v sitten se kokemus kuin nyt on, niin olisi tehnyt sitä ja tätä toisin. Olen mm hukannut fantastisia mahdollisuuksia tehdä tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen edustavimpien yksilöiden kanssa, mahtavia työtarjouksia jne. On vain tuntunut, että aika ei ole ollut kypsä. Vaikka olisi pitänyt vain olla rohkea ja tarttua tilaisuuksiin!
Onneksi olen tiedostanut asiaa jo nyt, siinä mielessä ajoissa, että vielä ehtii paljon tehdä, varmaan aivan tarpeeksi.
Mutta onko teillä ikäihmisillä samantyyppistä ajattelua, että on monesti kävellyt onnensa ohi? Että voi kun olisi uskaltanut... Onko jäänyt harmittamaan asioita? Muisteletteko haikeana poikaa/tyttöä nuoruudesta, jonka kanssa olisi ollut mahdollisesti hyvä elämä? Muistaako 80-vuotiaana tuollaisia asioita 60v takaa?
Mielestäni nykyaikaa vaivaa tietynlainen valekiire-syndrooma: pitäisi tehdä kauheasti asioita, mutta sitten ei tulekaan tartuttua hommaan kun tuntuu liian suurelta urakka. Tavallaan alkaa taantua. Monesti olen ajatellut että itselleni olisi ollut hyvä syntyä 100 tai 200 vuotta sitten, niin elämänrytmi olisi ollut sopivampi. Mutta toisaalta on elämä ollut varmasti kovaa ennen. Sota-aikaa en ole onneksi joutunut kokemaan.
Miten kun ihminen vanhenee, alkaako biologisesti vääjäämättömästi lähestyvä kuolema pelottaa?? Itse en ole koskaan pelännyt kuolemaa, koska uskon jälleensyntymään intuitiivisesti hyvin vanhasti ja tiedän, että vaikka olisi täällä maallisen taivalluksen aikana kuinka ahdistavaa ja vaikeata välillä, niin lopulta kaikki on hyvin. Olen täällä kehittymässä ja valinnut ennen kutakin jälleensyntymää itselleni elämän, varsinkin sen vaikeudet, joiden kautta jalostuu. Kun "kuolen", siirryn onnelliseen välitilaan, jolloin elämäni käsitellään kehittyneiden olentojen kanssa ja katsotaan missä on parantamisen varaa. Välitilaan siirryttäessä (=biologinen kuolema) kysytään:"Mitä olet oppinut elämäsi aikana?" Sitten välitilassa levätään, ja valitaan seuraavan elämän aihio, jota sitten lähden taas elämään syntyen johonkin aikaan, paikkaan, ympäristöön. Välitilassa saa tavata tärkeät sielut/olennot, joiden kanssa on saattanut olla tekemisissä useiden elämien aikana mm lapsena, vanhempana, puolisona, ystävänä. Jälleensyntymään lähtö välitilasta on vastenmielistä koska välitila on onnellinen paikka. Mutta kehityksen takia on taas pakko syntyä koettelemuksiin maan päälle. Kun on jalostunut viimein täydelliseksi, ei tarvitse enää syntyä vaan voi jäädä toiseen ulottuvuuteen. Minulla siihen menee vielä monta elämää. Välitilassa muistaa edelliset elämänsä, mutta maan päällä ei.
Tämä on minun käsitykseni tästä kaikesta. En ole sitä mistään "oppinut", vaan "tiennyt" aina asian olevan näin. En tiedä miksi tämän kirjoitin, ehkä on tarkoitus että joku sen lukee. Tämä on vain minun henkilökohtainen näkemykseni asioista. En halua loukata kenenkään uskoa ja vakaumusta väittämällä olevani oikeassa.
Hyvää viikonloppua ja keväänjatkoa, JK.
Vaikka nyt vasta lähestyn keski-ikää, tulee usein ajateltua tyyliin: Voi kun olisi ollut 20v sitten se kokemus kuin nyt on, niin olisi tehnyt sitä ja tätä toisin. Olen mm hukannut fantastisia mahdollisuuksia tehdä tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen edustavimpien yksilöiden kanssa, mahtavia työtarjouksia jne. On vain tuntunut, että aika ei ole ollut kypsä. Vaikka olisi pitänyt vain olla rohkea ja tarttua tilaisuuksiin!
Onneksi olen tiedostanut asiaa jo nyt, siinä mielessä ajoissa, että vielä ehtii paljon tehdä, varmaan aivan tarpeeksi.
Mutta onko teillä ikäihmisillä samantyyppistä ajattelua, että on monesti kävellyt onnensa ohi? Että voi kun olisi uskaltanut... Onko jäänyt harmittamaan asioita? Muisteletteko haikeana poikaa/tyttöä nuoruudesta, jonka kanssa olisi ollut mahdollisesti hyvä elämä? Muistaako 80-vuotiaana tuollaisia asioita 60v takaa?
Mielestäni nykyaikaa vaivaa tietynlainen valekiire-syndrooma: pitäisi tehdä kauheasti asioita, mutta sitten ei tulekaan tartuttua hommaan kun tuntuu liian suurelta urakka. Tavallaan alkaa taantua. Monesti olen ajatellut että itselleni olisi ollut hyvä syntyä 100 tai 200 vuotta sitten, niin elämänrytmi olisi ollut sopivampi. Mutta toisaalta on elämä ollut varmasti kovaa ennen. Sota-aikaa en ole onneksi joutunut kokemaan.
Miten kun ihminen vanhenee, alkaako biologisesti vääjäämättömästi lähestyvä kuolema pelottaa?? Itse en ole koskaan pelännyt kuolemaa, koska uskon jälleensyntymään intuitiivisesti hyvin vanhasti ja tiedän, että vaikka olisi täällä maallisen taivalluksen aikana kuinka ahdistavaa ja vaikeata välillä, niin lopulta kaikki on hyvin. Olen täällä kehittymässä ja valinnut ennen kutakin jälleensyntymää itselleni elämän, varsinkin sen vaikeudet, joiden kautta jalostuu. Kun "kuolen", siirryn onnelliseen välitilaan, jolloin elämäni käsitellään kehittyneiden olentojen kanssa ja katsotaan missä on parantamisen varaa. Välitilaan siirryttäessä (=biologinen kuolema) kysytään:"Mitä olet oppinut elämäsi aikana?" Sitten välitilassa levätään, ja valitaan seuraavan elämän aihio, jota sitten lähden taas elämään syntyen johonkin aikaan, paikkaan, ympäristöön. Välitilassa saa tavata tärkeät sielut/olennot, joiden kanssa on saattanut olla tekemisissä useiden elämien aikana mm lapsena, vanhempana, puolisona, ystävänä. Jälleensyntymään lähtö välitilasta on vastenmielistä koska välitila on onnellinen paikka. Mutta kehityksen takia on taas pakko syntyä koettelemuksiin maan päälle. Kun on jalostunut viimein täydelliseksi, ei tarvitse enää syntyä vaan voi jäädä toiseen ulottuvuuteen. Minulla siihen menee vielä monta elämää. Välitilassa muistaa edelliset elämänsä, mutta maan päällä ei.
Tämä on minun käsitykseni tästä kaikesta. En ole sitä mistään "oppinut", vaan "tiennyt" aina asian olevan näin. En tiedä miksi tämän kirjoitin, ehkä on tarkoitus että joku sen lukee. Tämä on vain minun henkilökohtainen näkemykseni asioista. En halua loukata kenenkään uskoa ja vakaumusta väittämällä olevani oikeassa.
Hyvää viikonloppua ja keväänjatkoa, JK.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pysettelethän omiesi joukoissa, -jatkossa?
PYSYTTELETHÄN? ? ?
Saanko kysyä mitä tarkoitatte? "Omiesi joukossa"? Tarkoitatteko jälleensyntymisen uskovien joukossa? Vai lääkärien. Vai reservin upseerien (olen ilmavoimien res.ups.)? Vai kv-tason urheilijoiden? Vai pianistien?????
Vastatkaa, olkaa hyvä. Jos keskustelu jatkuu tällä tasolla, en voi minäkään jatkaa asialinjalla. Mitä keskustelusta sitten tulisi? Minä kirjoitin rehellisesti, syvimmistä ajatuksistani. Se on haaste myös Teille. Onko munaa osallistua keskusteluun näin syvällä tasolla?
Viittailet titteleihisi ja "syvätasoiseen" keskusteluun. Onhan näitä "kuninkaallisista polveutuneita", kolmatta, tai kuudetta elämää eläviä nähty, jotkut jopa vaativat "loordille" kuuluvia palveluksia, koska uskovat olevansa sitä.
Kyllähän se on "syvätasoista" totisena näistä keskustella, mutta on sinunkin hyvä ajatella,että joillakin on jalat maassa.
Jos et tätä huomaa, olet todella syvätasoinen.
Joka palstalle riittää noita ihmeiden tekijöitä ja mahan pohjasta puhujia, vain heidän sanansa ja mielipiteensä ovat *oikeita*.
Viinako vie liiallisena annoksina itsekontrollin, kaikki kun emme ole samasta puusta veistettyjä.
jkjk....aloituksesi tuntuu jotenkin tutulta, koska on minunkin elämässäni ollut käänteitä puoleen jos toiseen. Kokemukset ne antaa sen mausteen jolla pysyy ihmisenä ihmisten joukossa, älä lannistu!
Kuulut ilmeisesti Kellokosken Kuninkaallisiin ilmavoimiin. Koneesi on saanut osuman,pelastaudu tässä vaiheessa heittoistuimella,ja laskeudu todellisuuteen,lääkärinä voit kirjoittaa lievemmät ropit mitä tällä hetkellä on.