Onko kenelläkään käynyt samanalaista tilennetta:
Kaikki kyselivät, voitaisko olla, tehtäiskö jotain yhdessä, mennäänkö leffaan ja vastaavaa. Eli aina löytyi menoa ja tekemistä ja koskaan ei tarvinnut olla yksin. Ei tullut kyseeseenkään olla viikonloppuisin kotona ja vastaavaa. Mutta nyt parin vuoden päästä ei kysellekään tuletko sä, et jaksa enää lähteä mihinkään ja viettää viikonloppuja kotona perheensä tai yhden kaverinsa kanssa. Nyt en osaa sanoa, onko tämä parempi näin vai onko minusta tullu yksinäinen tai vastaavaa... Miksi istun lauantain kotona?
Kaikki kyselivät, voitaisko olla, tehtäiskö jotain yhdessä, mennäänkö leffaan ja vastaavaa. Eli aina löytyi menoa ja tekemistä ja koskaan ei tarvinnut olla yksin. Ei tullut kyseeseenkään olla viikonloppuisin kotona ja vastaavaa. Mutta nyt parin vuoden päästä ei kysellekään tuletko sä, et jaksa enää lähteä mihinkään ja viettää viikonloppuja kotona perheensä tai yhden kaverinsa kanssa. Nyt en osaa sanoa, onko tämä parempi näin vai onko minusta tullu yksinäinen tai vastaavaa... Miksi istun lauantain kotona?
Vastaukset 2
Vanhimmat
kyseistä ilmiötä kutsutaan kypsymiseksi. teinibiletysvaihe jää jossain vaiheessa taakse ja ihminen kypsyy henkisesti, jolloin tärkeämmät asiat kuin dorkateinibiletys nousee pinnalle (mm. juuri perhe ja työ)
Siis, pystyn samaistumaan tohon niin täysin, että ihan ihmettelen. Olin ns. "suosittu" omissa piireissä ja kyllä muutkin ihmiset oli aika paljon tuttavuutta hieromassa. Jotenkin kuitenkin sairastuin masennukseen ja parantumisen jälkeen oonkin ollu aika lailla toinen ihminen. En sillä että olisin onneton, oon vaan niin erillainen kun mitä aiemmin olin. Persoonallisuus muuttuu hankaluuksien jälkeen ja se tuo ihmiselle tietyn laista viisautta. Se että oppii vastoinkäymisten kautta tuntemaan kuka on, on parempaa kun mikään muu.
Kyllä ne kaverit on siellä langan päässä. Sen kun soittaa jos tulee tarvetta juttuseuralle.