tanka

Runo on kirjoittamisen tarkastelua, viimeiset rivit "tässä kiroukseni / että vielä yritän" viittaa runoon itseensä, sanojen "mitä sanoisin / sydänten vaiettua, / oksat mykkinä" putoilemiseen paperille ja/tai näyttöruudulle.

Kyseisessä runossa pyrkimykseni on kuvata sellaista tilannetta tai ehkä paremmin sanottuna tilaa, että sanat on esimerkiksi parisuhteessa, tai muuten käyneet tyhjiksi, mitäänsanomattomiksi; kun sydämen kieli on vaiennut ei sanoillakaan enää ole sisältöä; silloin olisi hyvä puhumisen sijasta pysähtyä kuuntelemaan, kuuntelemaan sitä hiljaisuutta, ehkä jopa mykkyyttä, kohdata oma raadollisuus, tilanteen kipeys ja siitä käsin eheytyä itsensä kohtaamisen, nöyrtymisen kautta uudelleen ja uudella tavalla toivottavasti myös toisen kohtaamiseen, kasvaa ja löytää taas kieli; mutta "kirous" siis on siinä että henkilö edelleen ulkokohtaisesti, sanoilla yrittää luoda tai pitää yllä sellaista (suhdetta, tilannetta, oivaltamista, myötäelämistä) mikä sisäisesti, sydämissä on jo vaiennut; tässä tapauksessa yrittäminen on hedelmätöntä koska se on todellisuuden pakenemista, kouristuksenomaista tarrautumista informaatioon, sanoihin, selittämiseen, kuvailemiseen sen sijaan että hän (runon fiktiivinen puhujahenkilö) pysähtyisi kipeästi kohtaamaan itsensä ja löytäisi jotakin, mikä nyt hukkuu sanojen alle. :)

Liian monimutkaisesti yksinkertaisesta asiasta, mutta tulipa seliteltyä...

Onko runosi
äänenavaus iltapäiväiseen korsettiin
ja talitintit,
pihan asfaltilla
pelkkä kirjoitettu maailma

entä sitten kun pitäisi
oikeasti laulaa ja
jos onkin
ei muuta kuin pihinää,
nauhat

liian tiukalla?

Runostasi tulee mulle vaikutelma, että taustalla aivan selvästi on jonkinlainen idea, mutta se idea on selkiytymätön, ei loppuun asti kohdattu ja ulkoasu varsinkin, tai sitten en vain saa siitä kiinni.

Esimerkiksi aloitus.
Ymmärtäisin kyllä "sanattomat oksat", mutta "sanomattomat". Sanattomat oksat kuvaa hiljaa olevia oksia, mutta sanomattomat oksien ulkopuolista todellisuutta, meitä, jotka emme puhu oksia olemaan.
Tarkoitatko siis, että vain sellaiset "oksat" - todellisuus jota emme selittele ja jossa emme pidä kiinni hahmottamistamme muodoista, ehdollistumistamme - ja tarkoitan nyt ihmistä yleensä, en äitipartaa ja sanelma suuta - voi puhua; silloin voimme sydämissämme kuulla? Sitäkö on nimenomaan sanomattomat oksat? Ahaa, sain juonesta kiinni... Tai sitten tarkoitit jotain muuta. Nyt ei ole aikaa miettiä, tunnustella, aistia - kiireesti kirjoitan, pitänee kohta mennä.
Vielä lopuksi.

"Tämän siunaukseni?"
Ensin tulee mieleen että tää on vain uskonnollista liirumlaarumia, tunnelmointia tai jotain. Mutta. "Siunaukseni". Kirjoittaja - fiktiivinen puhujahenkilö tai jos kyse on tosipohjaisesta kokemusrunosta, sanelma suu omassa persoonassaan - siunaa jotakin, siis toivottaa hyvää jollekin: asialle, tilanteelle, henkilölle?
Tai ehkä: sanomattomien oksien läsnäolo - henkilökohtaisista vaatimuksista ja ehdollistumista, selityskierteestä ja kouristuksenomaisesta tarrautumisesta luopuminen! - on todellisuuden siunaus, jonka ja jossa henkilö luovuttautuu Luojan käsiin: kaiken minkä saan, annan takaisin Hänelle pysyäkseni, edelleen, siinä levossa mikä on.

Mutta nyt tulkitsin runoa omasta ajattelusta ja mielikuvista käsin, sorry jos en yltänyt tarkoitukseesi, mikä se sitten olikin.
Nopsasti kengät jalkaan, kops kops - heippa.

äitiparta kirjoitti:

Runo on kirjoittamisen tarkastelua, viimeiset rivit "tässä kiroukseni / että vielä yritän" viittaa runoon itseensä, sanojen "mitä sanoisin / sydänten vaiettua, / oksat mykkinä" putoilemiseen paperille ja/tai näyttöruudulle.

Kyseisessä runossa pyrkimykseni on kuvata sellaista tilannetta tai ehkä paremmin sanottuna tilaa, että sanat on esimerkiksi parisuhteessa, tai muuten käyneet tyhjiksi, mitäänsanomattomiksi; kun sydämen kieli on vaiennut ei sanoillakaan enää ole sisältöä; silloin olisi hyvä puhumisen sijasta pysähtyä kuuntelemaan, kuuntelemaan sitä hiljaisuutta, ehkä jopa mykkyyttä, kohdata oma raadollisuus, tilanteen kipeys ja siitä käsin eheytyä itsensä kohtaamisen, nöyrtymisen kautta uudelleen ja uudella tavalla toivottavasti myös toisen kohtaamiseen, kasvaa ja löytää taas kieli; mutta "kirous" siis on siinä että henkilö edelleen ulkokohtaisesti, sanoilla yrittää luoda tai pitää yllä sellaista (suhdetta, tilannetta, oivaltamista, myötäelämistä) mikä sisäisesti, sydämissä on jo vaiennut; tässä tapauksessa yrittäminen on hedelmätöntä koska se on todellisuuden pakenemista, kouristuksenomaista tarrautumista informaatioon, sanoihin, selittämiseen, kuvailemiseen sen sijaan että hän (runon fiktiivinen puhujahenkilö) pysähtyisi kipeästi kohtaamaan itsensä ja löytäisi jotakin, mikä nyt hukkuu sanojen alle. :)

Liian monimutkaisesti yksinkertaisesta asiasta, mutta tulipa seliteltyä...

Onko runosi
äänenavaus iltapäiväiseen korsettiin
ja talitintit,
pihan asfaltilla
pelkkä kirjoitettu maailma

entä sitten kun pitäisi
oikeasti laulaa ja
jos onkin
ei muuta kuin pihinää,
nauhat

liian tiukalla?

Runostasi tulee mulle vaikutelma, että taustalla aivan selvästi on jonkinlainen idea, mutta se idea on selkiytymätön, ei loppuun asti kohdattu ja ulkoasu varsinkin, tai sitten en vain saa siitä kiinni.

Esimerkiksi aloitus.
Ymmärtäisin kyllä "sanattomat oksat", mutta "sanomattomat". Sanattomat oksat kuvaa hiljaa olevia oksia, mutta sanomattomat oksien ulkopuolista todellisuutta, meitä, jotka emme puhu oksia olemaan.
Tarkoitatko siis, että vain sellaiset "oksat" - todellisuus jota emme selittele ja jossa emme pidä kiinni hahmottamistamme muodoista, ehdollistumistamme - ja tarkoitan nyt ihmistä yleensä, en äitipartaa ja sanelma suuta - voi puhua; silloin voimme sydämissämme kuulla? Sitäkö on nimenomaan sanomattomat oksat? Ahaa, sain juonesta kiinni... Tai sitten tarkoitit jotain muuta. Nyt ei ole aikaa miettiä, tunnustella, aistia - kiireesti kirjoitan, pitänee kohta mennä.
Vielä lopuksi.

"Tämän siunaukseni?"
Ensin tulee mieleen että tää on vain uskonnollista liirumlaarumia, tunnelmointia tai jotain. Mutta. "Siunaukseni". Kirjoittaja - fiktiivinen puhujahenkilö tai jos kyse on tosipohjaisesta kokemusrunosta, sanelma suu omassa persoonassaan - siunaa jotakin, siis toivottaa hyvää jollekin: asialle, tilanteelle, henkilölle?
Tai ehkä: sanomattomien oksien läsnäolo - henkilökohtaisista vaatimuksista ja ehdollistumista, selityskierteestä ja kouristuksenomaisesta tarrautumisesta luopuminen! - on todellisuuden siunaus, jonka ja jossa henkilö luovuttautuu Luojan käsiin: kaiken minkä saan, annan takaisin Hänelle pysyäkseni, edelleen, siinä levossa mikä on.

Mutta nyt tulkitsin runoa omasta ajattelusta ja mielikuvista käsin, sorry jos en yltänyt tarkoitukseesi, mikä se sitten olikin.
Nopsasti kengät jalkaan, kops kops - heippa.

Kiitos. Ihan hyvää kuuluu :)
Miten itse voit?

*

Niin, paljosta olen samaa mieltä kanssasi.
Se että puhuu, tuottaa joskus vain turhia
sanoja/ lauseita, jos jauhaa vain samaa samaa samaa
Niin puhuttelevampaa, on hiljaisuus silloin
kun sydän tarvitsee tilaa muotoutuakseen
uudeksi puhekuplaksi, johon uudet sanat voivat
asettaa rakkaudelliset rajat, ilman että
toinen "puhkaisisi" kirjaimet päin näköä.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä.
Ja lankeaminen tarkoittaa myös
sanoja, joita holtittomasti ympärilleen viskelee.
Ja tragikoomisinta siinä on se, että yleensä
ne tulevat bumerangina takaisin
eli mitä ihminen kylvää, sitä myös niittää.

Nöyrtyminen Luojan ja myös toisten ja itsensäkin edessä, tuo nämä SANOMATTOMAT oksat (mistä sait kiinni) ulkopuolisesti katseltuna, sisäisen ihmisyyden muodon. Jos "oksat" ovat irrallaan
puusta, silloin itsekkyys kuivattaa ne, mutta jos
oksat joissa elää sanoma/ myös sanat, ovat kiinni puussa, ne ELÄVÄT ja luovuttavat kaiken oman yrittämisen ja pinnallisuudesta irrallisuuden,
kokonaan Puuhun kiinnittyen. Niin silloin,
TOTISESTI vasta silloin, alkaa virtaava eheyttävä
voima, koska kaikki neste mikä Puusta kulkeutuu oksiin, antaa oikeat sanat, silloin kun aika on.
Kasvattaakseen hedelmää, joka kypsyy turvallisessa
ja Rikkaassa Puussa. Myös sen latvoilla
viihtyvät laulaen koko maailmankaikkeuden satakielet sirkuttaen ylistystä taivaisiin.

Trips sirps tittyytii piipip..

*

Siunaus edelleen,

T: selma sulosuu

sanelma suu kirjoitti:

Kiitos. Ihan hyvää kuuluu :)
Miten itse voit?

*

Niin, paljosta olen samaa mieltä kanssasi.
Se että puhuu, tuottaa joskus vain turhia
sanoja/ lauseita, jos jauhaa vain samaa samaa samaa
Niin puhuttelevampaa, on hiljaisuus silloin
kun sydän tarvitsee tilaa muotoutuakseen
uudeksi puhekuplaksi, johon uudet sanat voivat
asettaa rakkaudelliset rajat, ilman että
toinen "puhkaisisi" kirjaimet päin näköä.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä.
Ja lankeaminen tarkoittaa myös
sanoja, joita holtittomasti ympärilleen viskelee.
Ja tragikoomisinta siinä on se, että yleensä
ne tulevat bumerangina takaisin
eli mitä ihminen kylvää, sitä myös niittää.

Nöyrtyminen Luojan ja myös toisten ja itsensäkin edessä, tuo nämä SANOMATTOMAT oksat (mistä sait kiinni) ulkopuolisesti katseltuna, sisäisen ihmisyyden muodon. Jos "oksat" ovat irrallaan
puusta, silloin itsekkyys kuivattaa ne, mutta jos
oksat joissa elää sanoma/ myös sanat, ovat kiinni puussa, ne ELÄVÄT ja luovuttavat kaiken oman yrittämisen ja pinnallisuudesta irrallisuuden,
kokonaan Puuhun kiinnittyen. Niin silloin,
TOTISESTI vasta silloin, alkaa virtaava eheyttävä
voima, koska kaikki neste mikä Puusta kulkeutuu oksiin, antaa oikeat sanat, silloin kun aika on.
Kasvattaakseen hedelmää, joka kypsyy turvallisessa
ja Rikkaassa Puussa. Myös sen latvoilla
viihtyvät laulaen koko maailmankaikkeuden satakielet sirkuttaen ylistystä taivaisiin.

Trips sirps tittyytii piipip..

*

Siunaus edelleen,

T: selma sulosuu

Hei, sinäpä hienosti osasit kirjoittaa; huomaa kyllä heti, mistä tuo viisautesi on peräisin. Ja sitähän saamme aina anoa lisää ja kannattaakin anoa; minä ainakin olen omalta kohdaltani sitä mieltä, ettei SITÄ viisautta ole kenelläkään koskaan liikaa... Ihmisten omaa viisauttahan on tämä nykyinen aika niin täynnänsä, että se kohta jo syrjäyttää hapen ja alkaa olla ahdistavaa ja vaikeata hengittää.

No, toisaalta viisauksia on itse kunkin helpompi ladella ja näpytellä nettiavaruuteen, mutta moniko osaa, itse elää niin kuin muille kirjoittaa ja pysyä oksana kiinni, siinä viisauden puussa, onkin jo toinen juttu.

Mutta, Siunausta teille-nne!

??!!?? kirjoitti:

Hei, sinäpä hienosti osasit kirjoittaa; huomaa kyllä heti, mistä tuo viisautesi on peräisin. Ja sitähän saamme aina anoa lisää ja kannattaakin anoa; minä ainakin olen omalta kohdaltani sitä mieltä, ettei SITÄ viisautta ole kenelläkään koskaan liikaa... Ihmisten omaa viisauttahan on tämä nykyinen aika niin täynnänsä, että se kohta jo syrjäyttää hapen ja alkaa olla ahdistavaa ja vaikeata hengittää.

No, toisaalta viisauksia on itse kunkin helpompi ladella ja näpytellä nettiavaruuteen, mutta moniko osaa, itse elää niin kuin muille kirjoittaa ja pysyä oksana kiinni, siinä viisauden puussa, onkin jo toinen juttu.

Mutta, Siunausta teille-nne!

No, hei vaan sullekin. Hienoudesta en tiedä
mutta rehellisesti ainakin pyrin tuon tekstini kirjoittamaan.

Oikeassa olet, että kuka-tahansa-mitä-vaan-milloinkin-kuin-niinkin
voi kirjoitella nettimaailmassa kirjoituksiaan.
Mutta pointti ei olekaan siinä, yrittääkö "näyttää rehelliseltä" tai "viisaalta" vaan uskon että meissä
jokaisessa on se totuus; "sydämen kyllyydestä suu puhuu".

Jos haluaa olla Luojalle ja itselleen rehellinen
ja sydän pyytää viisautta ylhäältä, niin silloin tahtoo myös olla rehellinen toisille.
Salaisuus oksana pysymisessä Viisauden puussa
on mielestäni siinä, ettemme pysy siinä omin voimin, emmekä edes itse yrittämällä "roikkua oksana" vaan ANTAUTUMALLA
joka päivä Rakkauden aurinkon paisteeseen (valoon) silloin
tuo ihana totinen Viinipuu kyllä pitää ITSE oksistaan huolen :)

*

Iloa ja Rauhaa sinun tiellesi!


T: suu sanelmassa

sydämellinen kiitos siitä, mikä totta. Sydäntentuntija sen tietää kaikkineen. ARMOLLISTA yötä ja kauniita unia. Jatketaan. Ei niinkään loputon pohdiskelu ja tutkiminen vaan Elämä yhteydessä. :)

--> tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.

palautetta jo päivällä, mutta kun tuli kiire kirkkoon ajattelin jättää huomiseen; voi olla jos vaikka huomenna ei tule käytyä palstalla että asia jää, laitan siis tämän verran.

Koskettavan hieno, henkilökohtaisen oloinen teksti... Jopa niin, etten oikein osaa sanoa mitään, huomaan...

Niin että mitä nyt sitten sanoisi? Syvää tuskaa saa kokea herkkä tunteva sydän, mutta kun ei katkeroidu ehkä elämän repussa sitten on pääomaa, joka pitää jalat kiinni maan kamarassa, toivottavasti kuitenkin niin, että sydän jaksaa vielä liidellä kauneuden ilmanalassa, niin kuin runon lopetus antaa ymmärtääkin, hienosti - erityisesti pidän tästä, hyvä lopetus

Kohti
tuskan vuoria
matkannut,

palaan kuitenkin
viheriöiviin
elämän laaksoihin.

Luen runoja harvakseltaan, mutta tuli semmoinen tuntuma että aion jossain vaiheessa lukea muitakin tekstejäsi. Jos vaikka ovat yhtä hienoja kuin tämä...

Kiitos, ja hyvää yötä runoystävä Ollukka. KAIKKEA hyvää elämääsi!