N:o 462

Minä olin numero 462.

Minulla oli tavattomia vaikeuksia saada yritykseni nimi kaupparekisteriin. Virkailijalle ei kelvannut alkuunkaan esittämäni kaino ehdotus "ÖY". Virkailijan mielestä minulla oli enemmän intoa kuin älyä päässä siinä tiskillä inttäessäni: En tahdo mitään virallista "Oy" lyhennettä enää jatkoksi yritykseni nimeen. Minusta oli päivänselvää että oma lyhenteeni kertoi jo kaiken tarpeellisen pakoon ajavalle bandiitille: Edustin vartiointiliikke Yö:n takaa-ajajaa. Sehän selviäisi vilkaisulla peiliin. Mutta jos sen perään liittäisi vielä kirjainyhdistelmän "Oy", niin silloin siinä lukisi hämärässä "yO Oy", eikä siinä olis sitten enää kepillisenkään vertaa järkeä. Kaiketi bandiitit ajattelisivat saaneensa perään autolastillisen opiskelijoita.

Virkailijan kopissa oli selvästikin kuuma. Minä en ymmärrä miten niiden toimistoissa ei ole ilmastointia, vaan sellainen ropeli huuhattamassa häkissään väärään suuntaan. Olinkin ehdottaa sen vapauttamista, mutta säästin sanani ja haluni työntää rautalankojen välistä jäätelötikkuni potkuriin. Minä en kehdannut ehdottaa virkailijalle hänen roskapönttönsä lainaamista, vaan piilottelin jäätelotikkua kädessäni peläten hetkeä, jolloin joutuisimme taas kättelemään. Minä en ollut löytänyt tuolle puutikulle oikein paikkaa tästä maailmasta, se oli liian iso, ja minä liian siisti, heittääkseni sen lattialle. Sitä ei voinut laittaa paidan rintataskuun, koska se näkyisi sieltä. Minä en myöskään voinut laittaa sitä housujeni taskuun, koska siellä oli seteleitä, ja toisessa reikä. Joten olin jäänyt sen vangiksi. Jäätelön ja suklaan jäämät tahmasi minun käteni ilkkuen: että varmaan olisi jokin kolo minulle löytynyt, mutta etpäs sitä älynnyt.

Virkailija oli löytänyt uuden kansion jonka sisältä kuului rapinaa, en tosin ollut varma rapisivatko hänen papyrystoituneet sormensa vai minun kiristävä market-kravattini, kaikki äänet tässä paperiviidakossa ahdistivat minua, ja pelkäsin, että nenäni on joutunut kyseenalaiseen tilaan - siinä taisi olla hikipisara. Kauhistuneena ajattelin millainen kavojenmenetys se olisikaan tällaisessa tilanteessa, näin suuren hetken äärellä, oman toimeentulon ja arvostuksen kliimaksissa...minun nenäni pettää minut.

Virkailija sai jotain valmiiksi. Hän katsoi minun nenääni ja hikipisaraani, minä yritin olla kuin eilisen poika - vakuuttavana arvelin hänen olevan piittaamatta siitä.
Mutta tauko hänen työssään oli liian pitkä. Silmälasien takana minua katsoivat tyhjät ja kylmät silmät kai arvuutellen, miten kauan menee, että hikipisara tipahtaa sylissäni olevan sinisen tärkeiden papereiden kansion päälle. Mieleni kääriytyi itseensä piiloon. Minä jouduin aikamatkailuun ja aikapoimuun ja kaikki ympärilläni pysähtyi. Tuuletin lakkasi hurisemasta, virkailijan silmälasien kiilto kimmelsi valkoisista papereista elottomana ja kuivana, kello ei kertonut mitään linnulle joka oli liimaantuneena poutaiselle paperitaivaalle. Käsitin ettei partani enää kasvanut enkä vanhentunut ollenkaan. Minä istuin ikuisuudessa ja ajattomuudessa yksinäni ja tuijotin kolmiulotteista laajakangaskuvaa kuin jotain abstraktiota jolla on olemus, mutta jota ei voi hillitä tai siihen vaikuttaa. Valkoisuus toi minulle mieleen sydänkohtauksen. Kohta tulee loppu...aavistelin.

Kohahduttava tuntemus syntyi ensimmäisenä merkkinä ulkoisesta elämästä, jostakin minun ulkopuoleltani, joka todisti itsellään että en ollut tulossa sairaalaan vaan virastoon takaisin, nenäni rekisteröi liikkeen, Hikipisara liikahti mikrometrin ja sitten toisen. Näin itseni ulkopuoleltani, vikailijan vierestä samalta puolelta pöytää. Katsoimme yhdessä kuinka tuolilla istuvan miehen nenänpäähän ilmestyi kimaltavan vetinen timantti alkumeren suolaa ja yksinkertaista vettä. Sydämmemme jyskyttivät kuin kaksi sykemittaria samassa vyötärössä. Timantti kasvoi sirkuksena edessämme ja me kuristuimme omaan jännitykseemme unohtaen kaiken muun todellisuudeksi kelpaamattoman. Oli vain tuo alaspäin kipuava, kimaltava piste inhimillisyyttä.

Se valui...kasvoi.