terve,
en tiedä onko tämä nyt oikea palsta mutta kirjoitan kuitenkin.
meillä on sellainen tilanne että lapsia löytyypi 5 kpl:tta 2 minun ja 3 miehen,ovat etälapsia meillä mutta niin rakkaita silti..
suhteen alusta alkaen olemme olleet yhtämieltä siitä että lapsiluku n meillä täynnä ja olen vahvasti ollut sitä jo enne tätä suhdetta.Omat on jo niin ihanan isoja että pärjäävät omatoimisesti.
Mutta...
nyt minulla on alkanut orastava??? vauvakuume puskeen päälle,en todellakaan tiedä miten suhtautua asiaan...
ystäväperheeseen odotetaan ensimmäistä elokuuksi ja he ovat niiiiin ihanan positiivisia asian kanssa.Heitä ei hirvitä yöheräämiset,ei vaipanvaihdot,ei parisuhteen kiemurat uuden tulokkaan kanssa, ei mikään vauva-aikaan kuuluva ja se on mielestäni niin ihanaa,ainakin seurata vierestä=)
Itse en ole koskaan saanut viettää lasten kanssa kotona aikaa,kotiäiti vaihe jäi kokonaan pois molempien kanssa(tyttö oli 7kk kun läksin opiskelemaan ja iltatöihin,poika 5 kk kun läksin 2 vuoroon tehtaaseen töihin,no mammalle iso kiitos lasten hoidosta siltä ajalta mutta...)
Välillä harmittaa kun en oikeasti muista omien lasten vauva ja pikkus iästä mitään,kaikki on ihan harmaata,oli vaan pakko pärjätä ja jaksaa.
Mitenköhän sitä jaksaisi nousta?mitäs jos tuleekin kammottavia mustasukkaisuus draamoja isompien kanssa?miten sitä yleisesti ottaen käy parisuhteen?
Meillä on mieheni kanssa aivan ihana suhde,naimisissa ollaan oltu reilu puoli vuotta.Meillä puhutaan kaikki asiat heti halkipoikkijapinoon ja muutenkin meillä on aikas mukava elämä,kiva koti yms.
Mutta muuttuuko ne kaikki,luovunko kaikesta ns vapaudesta mistä saan nauttia nyt kun omat jo isoja vai saataisiinko pienen myötä lisää sisältöä elämään..vaikka vähän jouduttaisiin luopumaankin jostain
Ehkä tyhmiä tänne palstalle mutta jos joku osaa jonkun rohkaisevan/lohduttavan sanan sanoa,otan ne mielelläni vastaan =)
en tiedä onko tämä nyt oikea palsta mutta kirjoitan kuitenkin.
meillä on sellainen tilanne että lapsia löytyypi 5 kpl:tta 2 minun ja 3 miehen,ovat etälapsia meillä mutta niin rakkaita silti..
suhteen alusta alkaen olemme olleet yhtämieltä siitä että lapsiluku n meillä täynnä ja olen vahvasti ollut sitä jo enne tätä suhdetta.Omat on jo niin ihanan isoja että pärjäävät omatoimisesti.
Mutta...
nyt minulla on alkanut orastava??? vauvakuume puskeen päälle,en todellakaan tiedä miten suhtautua asiaan...
ystäväperheeseen odotetaan ensimmäistä elokuuksi ja he ovat niiiiin ihanan positiivisia asian kanssa.Heitä ei hirvitä yöheräämiset,ei vaipanvaihdot,ei parisuhteen kiemurat uuden tulokkaan kanssa, ei mikään vauva-aikaan kuuluva ja se on mielestäni niin ihanaa,ainakin seurata vierestä=)
Itse en ole koskaan saanut viettää lasten kanssa kotona aikaa,kotiäiti vaihe jäi kokonaan pois molempien kanssa(tyttö oli 7kk kun läksin opiskelemaan ja iltatöihin,poika 5 kk kun läksin 2 vuoroon tehtaaseen töihin,no mammalle iso kiitos lasten hoidosta siltä ajalta mutta...)
Välillä harmittaa kun en oikeasti muista omien lasten vauva ja pikkus iästä mitään,kaikki on ihan harmaata,oli vaan pakko pärjätä ja jaksaa.
Mitenköhän sitä jaksaisi nousta?mitäs jos tuleekin kammottavia mustasukkaisuus draamoja isompien kanssa?miten sitä yleisesti ottaen käy parisuhteen?
Meillä on mieheni kanssa aivan ihana suhde,naimisissa ollaan oltu reilu puoli vuotta.Meillä puhutaan kaikki asiat heti halkipoikkijapinoon ja muutenkin meillä on aikas mukava elämä,kiva koti yms.
Mutta muuttuuko ne kaikki,luovunko kaikesta ns vapaudesta mistä saan nauttia nyt kun omat jo isoja vai saataisiinko pienen myötä lisää sisältöä elämään..vaikka vähän jouduttaisiin luopumaankin jostain
Ehkä tyhmiä tänne palstalle mutta jos joku osaa jonkun rohkaisevan/lohduttavan sanan sanoa,otan ne mielelläni vastaan =)
Vastaukset 1
Vanhimmat
No ihan luonnollistahan tää kuumeilu on varmaan meille kaikille hedelmällisessä iässä oleville naisille! :) Kai se on se sisäinen vietti, joka patistaa meitä tekemään sitä tärkeintä: lisääntymään! :D No ei ehkä nykyään enää pelkästään niin, mutta biologisesti ajateltuna kyllä.
Sullahan on hommat mainiosti pulkassa: lapsia, mies, koti, asiat kaikin puolin reilassa. Voit laittaa haaveilulle pisteen ja jatkaa elämää onnellisesti noin tai sairastua todelliseen vauvaflunssaan!
Jos mies sittenkin lämpee ajatukselle, niin miksi ette vielä kokeilisi? Isommat lapset saattaisivat innostua aiheesta ja heistä voisi tulla hyviä isosisaruksia ja apureita. Sinulla saattaisi olla paljon enemmän aikaa ja voimia keskittyä vauvaan ja perheeseen.
Mutta:
"ystäväperheeseen odotetaan ensimmäistä elokuuksi ja he ovat niiiiin ihanan positiivisia asian kanssa.Heitä ei hirvitä yöheräämiset,ei vaipanvaihdot,ei parisuhteen kiemurat uuden tulokkaan kanssa, ei mikään vauva-aikaan kuuluva ja se on mielestäni niin ihanaa,ainakin seurata vierestä=)"
Hmm. Ehkä kuumeiletkin vain muiden mukana, seuraten toisten ihanaa odotusta vierestä? Kun mietit tarkemmin tuota kirjoittamaasi pätkää, niin varmaan tajuat jujun: "odottavat ensimmäistään", "ovat ihanan positiivisia", "ei hirvitä yöheräämiset"....
Eipä ole esikoista vielä minullakaan, mutta sen verran läheltä on tullut hommaa katseltua, että vaaleanpunainen tylliharso on kadonnut jo ajat sitten vauva-ajatusten päältä! :D Nyt toivon vain, että jos meille joskus haikaran tuliainen (tai useampi) suodaan, niin pääni kestäisi kasassa edes jotenkin lapsiperheen pyöritystä! Että minuunkin joskus heräisi se pitkäpinnainen, uskomattoman järjestelykykyinen, joka paikkaan venyvä, yhdellä kädellä vaippoja vaihtava ja toisella kädellä niistävä ja miestäkin jotenkin kestävä superäidin ja unelmavaimon risteytys.
Suosittelen ainakin sitä, että katsotte rauhassa hetken aikaa kuinka ystäväperheenne esikoisensa kanssa jakselee ja tarjoudutte vaikka hoitoavuksi välillä. Jos vieläkin tuntuu ihanalta ja tunne vaan vahvistuu, niin ei siihen auta kuin yksi juttu: ajatuksista tekoihin! :)