rakas toisella puolen maapalloa..

Itsellä on omakohtaista kokemusta ja olen läheltä seurannut monia vastaavia tilanteita. Näiden kautta olen tullut siihen tulokseen, että etäsuhteessa asioiden tulee edetä paljon nopeammin tai homma kaatuu. Näin homma eteni itsellä ja hyvin samantyyppisesti myös muilla vastaavassa tilanteessa olevilla tutuillani.

Tapasin tämän tytön ollessani työharjoittelussa ulkomailla 4 kuukautta. Harjoittelun loputtua palasin kotimaahan, mutta olin alustanut itselleni jo uuden 4 kk pestin ja palasinkin tähän maahan muutaman kuukauden jälkeen uuden harjoittelun merkeissä, jolloin asuin hänen kanssaan yhdessä harjoittelujakson ajan. Palattuani jälleen kotiin oli tytön vuoro tulla Suomeen; hän tulikin muutaman kuukauden päästä ja asui kanssani 3 kuukautta. Sitten seurasi puolen vuoden tauko; tälläiset matkustelut olivat taloudellisesti erittäin raskaita ja toisaalta opiskeluissani ja työssäni olin sellaisessa vaiheessa että oli vaikea matkustella. Olimme kuitenkin päättäneet, että on pakko tehdä päätös avioliitosta mikäli mielimme jatkaa yhdessä. Niinpä matkustinkin jälleen kerran hänen luokseen viikoksi ja solmimme avioliiton vajaa kaksi vuotta ensitapaamisestamme.

Puoli vuotta oli kuitenkin valtavan pitkä aika näkemättä ja epäilytti hieman, mutta koska olimme avioliitosta päättäneet niin sen myös teimme. Tämän jälkeen kävin seuraavan 5 kuukauden aikana kahdesti noin 10 päivän vierailuilla vaimoni luona. Tuona aikana virallistin liittomme myös Suomessa ja vaimoni laittoi oleskelulupahakemuksen vetämään. Sen saannissa kesti puoli vuotta ja samalla hän alkoi valmistelemaan muuttoa Suomeen. Loppujen lopuksi hän muutti Suomeen lähes vuoden avioliittomme solmimisen jälkeen ja puoli vuotta siitä kun olimme viimeksi nähneet. Onnellinen loppu. Vai oliko?

Havaitsimme että puoli vuotta kestänyt aika jolloin emme olleet nähneet on liikaa suhteelle, muutenkin tapaamisemme olivat olleet 1-2 vkon pikatapaamisia pitkän aikaa. Tunteet olivat kylmenneet ehkä molemmin puolin ja olimme taas nollapohjalla aloittamassa käytännössä ihan alusta. Ensimmäinen puoli vuotta oli yhtä helvettiä ja lopulta paljastui, että vaimoni oli sen aikana ehtinyt jo ajautua salasuhteeseen. Järkytys oli hirveä, mutta toisaalta olin itse omaksi ihmeeksenikin pettänyt vaimoani hieman ennen hänen Suomeen muuttoansa ja olimme samalla viivalla. Tämä yhteensattuma avasi molempien silmät ja pystyimme puhumaan asiat halki, tajuamaan että tarvitsemme toisiamme ja aloittamaan taas puhtaalta pohjalta. Tilanteesta on nyt melkein 2 vuotta ja rakkautemme kukoistaa jälleen; vuosi sitten "menimme uudelleen naimisiin" eli juhlimme avioliittoamme nyt myös Suomessa. Pelko kuitenkin kytee: jo parinkin päivän erossaolo toisistamme työmatkan yms. takia on sietämätön ja tulee mieleen etäsuhdehelvetti ja sen tuoma tuska.

Samantyyppistä olen kuullut tuttavapiiristämme, jossa on vastaavia tapauksia. Puoli vuotta näkemättä on suhteen kestämisen kannalta kriittinen aika ja kun vihdoin pääsee aloittamaan yhdessä, on tunteet taas löydettävä jostain kolosta minne ne ovat hävinneet.

Itse soittelimme toisillemme puhelimella erittäin usein (laskut olivat valtavat) ja päivittäin lähettelimme sähköpostia tai chattailimme. Joskus tiukan paikan ja epäuskon vallattua toisen osapuolen, lähetin paketin tai netissä kansainvälisesti toimivan kukkafirman kautta kukkapuskan kotiinkuljetuksena hänelle. Kaikki keinot ovat sallittuja ja suositeltavia suhteen yhdessäpitämiseksi, mutta tärkein on ottaa huomioon ajan kulu: pitää tavata riittävän usein ihan oikeasti kasvoista kasvoihin, pelkkä ääni puhelimen toisessa päässä ei riitä.

jos on onnistuakseen. Mulla on ollut toimiva suhde jo kaksi vuotta Amerikan länsirannikolle. Aluksi näimme vain lomamatkoillamme toisten luo, sitten lähdin vaihtoon vuodeksi ja nyt on hänen vuoronsa tulla Suomeen vuodeksi. Vuoden jälkeen katsotaan taas uudestaan, mitä tehdään.

Kaukosuhde vaatii molemmilta tahtoa, sitä aitoa rakkautta, itseluottamusta ja toiseen luottamista. Välimatkaan tottuu aina uudestaan, mutta kyllä se kipeää tekee eronhetkellä. Pari viikkoa tapaamisen jälkeen eletään sellasta surkeeta aikaa ja ikävöidään. Sitten juttu tasaantuu ja jaksaa olla onnellinen siitä, että se toinen on olemassa.

Onnea teillekin. Kyllä ne elämiemme ihmiset vierellämme pysyy, vaikka ovatkin joskus kaukana.

Ensin oltiin yli vuosi yhdessä. Sitten viisi kuukautta erossa, minä Suomessa hän siellä. Soitettiin suunnilleen joka toinen päivä. Järkytyin silti, miten vaikea suhdetta oli pitkän tauon jälkeen uudelleen jatkaa. Siitäkin huolimatta, että molemmat sitä tahtoivat. Kuitenkin siitä huolimatta siis olemme selvinneet. Edessä on taas kolmen kuukauden ero.

vaatii todella luontoo, sort of mission impossible, onnea matkaan!

itselläni on parasta aikaa käynnissä kaukosuhde. Tätä on kestänyt jo sen aikaa, että kuukauden kuluttua olen päättänyt muuttaa lopullisesti saksaan. Tapasimme kun olimme 15 ja 16, (tämä miespuolinen on siis minua nuorempi) kun olin koulun matkalla Saksassa(viikon) ja he ns. "ystävyyskoululaisia". Silloin meistä tuli hyviä ystäviä ja mailikavereita. Puoli vuotta sen jälkeen he tulivat Suomeen 2 viikoksi ja lempi alkoi leiskumaan. Kun he lähtivät Suomesta luulin etten näkisi häntä enää koskaan. Meni 4kk ja sain joululahjaksi isosiskolta ja veljeltä lentoliput Saksaan. Olin jälleen viikon Saksassa. Meni puoli vuotta, hän tuli kesäkuuksi Suomeen, minä heinäkuuksi Saksaan. Lukioaikana erot saattoivat kestää kuukausia, mutta sähköpostilla ja puhelimella olimme koko ajan yhteydessä. 2 lukiovuoden jälkeen menin puolen vuoden vaihtariksi Saksaan. Lukion jälkeen näimme taas koko kesän. Nyt olen 21v. pääsin kouluun Saksassa ja aion muuttaa. En olisi koskaan uskonut tämän tarinan kestävän, mutta niinkuin sanotaan... Se tapahtuu kun sitä vähiten odottaa... ja minä rakastan häntä eniten maailmassa... pitäkää kiinni rakkaistanne.

Kyllä varmasti onnistuu jos niin päätätte! Itse tapasin poikakaverini 2,5 sitten, hän slovakialainen, nyt asumme yhdessä Irlannissa. toimii!!