niin sairas? Vaikkapa syöpään? Uskallatko tutustua silti häneen sairaudesta huolimatta?
Miten suhtaudut ihmiseen
joka kertoo olevansa
17823
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tuskin tartuntaa pelkäät???
Jokainen vakavasti sairas käy läpi omia tuntojaan ja joko päätyy sinuiksi tilanteensa kanssa tai sitten ei...
Oletko ihastunut "sairaasti"? ;D
Tutustu ihmeessä - saatat olla hänelle arvokkaampi ystävä kuin ymmärrätkään - ja tie on kaksisuuntainen!
ja pitäisin itseäni etuoikeutettuna. Kaikki eivät halua kaikkien tietävän vakavasta sairaudestaan.
Minusta on kamalaa, että niin monet pakenevat vakavasti sairastuneen ystävänsä lähipiiristä, kun eivät tiedä kuinka kohdata vaikean asian. Ihminen tuntee itsensä hylätyksi, kun ystävät kaikkoavat. On niin helppo juosta karkuun. Miksi me niin usein mietimme: "En tiedä, mitä sanoisin", sen sijaan että keskittyisimme kuuntelemaan toista. Ei kuolemaa tekeväkään aina kuolemasta halua jutella. Ystävien kanssa on varmaan paljon mukavaa muisteltavaa, mutta kyllä toiselle pitäisi antaa tilaisuus puhua myös itseään askarruttavista asioista.
Olen aina yrittänyt olla ihminen ihmiselle ja olen ehtinyt kulkea pätkän matkaa muutamien kuolemaa tekevien rinnalla.
Mieleeni on jäänyt erityisesti yhden läheisen työtoverin viimeiset kuukaudet työpaikalla. Kävimme joka päivä yhdessä lounaalla - useimmiten kahdestaan. Hän meni "terveenä" lääkäriin valittamaan suolentoiminnasta ja palasi sairaalareissun jälkeen vakavasti sairaana, tietäen, että oli vain muutamia kuukausia elinaikaa jäljellä. Ne hän halusi elää mahdollisimman "normaalisti".
Hän kertoi raskainta olleen sen, ettei saanut "rauhassa tehdä kuolemaa", vaan aikuiset lapset ja erityisesti vaimo heittäytyivät lähes hysteeriseksi aina kun hän osoitti heikkoutta. Hänestä oli kurjaa, että piti koko ajan olla vahva, lohduttaa perhettä ja ajatella muita. Taisin olla ainoa ihminen, jolle hän sai kertoa omista tunteistaan, tuntemuksistaan ja kuolemaan liittyvistä omista ajatuksistaan.
Tuntuu kurjalta, ellei tietoisesti kuolemaa tekevällä ole ketään, jonka kanssa voi keskustella avoimesti suuresta edessään olevasta tuntemattomasta. Usein ihmiset kieltävät kuoleman läsnäolon ja tekevät kaikenlaisia höpöhöpö-suunnitelmia muka tulevaisuutta varten.
Kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin syntymäkin. Miksei siitä voitaisi keskustella - Ihmisten kesken?
seurustelumielessä tutustumista?
Mielestäni kukaan meistä ei voi tietää, olemmeko jo vaikka huomenna esim. syöpää sairastavia, siinä mielessä seurustelun voi aloittaa muka terveen kanssa..
Yksi hyvä ystäväni (neljän lapsen äiti) sairasti mahalaukun syöpää ja kuoli siihen 1995. Hän 'kielsi'sairautensa ihan loppuun asti ja 'odotti pääsevänsä työhön takaisin'. Tietenkin on hyvä jos säilyttää toivon näköalan ja monet syöpäsairaudet saadaan paranemaankin.
Uskallan kulkea lähimmäiseni rinnalla myös silloin, kun hänellä on vaikeaa. Kulje sinäkin tuon ystäväsi rinnalla ja tutustu häneen. Ole vain oma itsesi ja kuuntele häntä. Kyllä sinä osaat.
Hyvää kevättä sinulle ja ystävällesi !
...tutustua.
Ei sairaus ole mikään leima otsassa jonka perusteella valikoisin rinnalla kulkijoitani.
Ihmisenä haluan toki tutustua ihmiseen.
Sairaus saattaa asettaa rajoituksia ja vaatimuksia, mutta silti voi elää rikasta elämää.
Miksen kuuntelisi kun sairas kertoo omasta sairaudestaa.
Tuskin siinä tarvitaan mitään viisasta kommentoijaa, vaan läsnäolevaa ihmistä.
Niin monenlaisia vaikeuksia me ihmiset tänä päivänä kannamme mukanamme.
Tämä elämä on kahdensuuntaista vuorovaikutusta - onneksi.
Kukaan, joka sairastaa vaikeaa sairautta ei saisi käpertyä yksinäisyyteensä sairautensa kanssa.
On etsittävä kuuntelijaa.
samoin kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin. Jokainen yksilönä ja omana kokonaisuutenaan. Sairaus tietenkin on eräänlaisena puskurina välissä, koska on hyvin ratkaisevaa, miten po henkilö itse asennoituu sairauteensa ja sen myötä elämään. Jos henkilö on ennestään tuttu vuorovaikutuksellinen keskustelu onnistuu ehkä paremmin. Jos hän ei ole ennestään tuttu ja aikaa on niin voin kuunnella ja näin olla tukena. Kaikki mitä elämässä on ja tapahtuu kuulunee ihmisten elämään ja arkeen, myös sairaudet ja katastrofit. Jokaisen päivän anti ja haasteet ovat sen päivän kohtaamisemme ympäristömme ja itsemme kanssa.
Luo ihmisille sinänsä jo epämiellyttävän ja pelottavan tuntemuksen.
Itse käytän pääsääntöisestisana ...kasvain.... joko hyvän tai pahanlaatuinen.
Ehkä aikoinaan tunsi pelkoa tai kammoa kun kuuli
jonkun tuttavan sairastuneen tähän pelottavaan
tautiin.Varsinkin kun nuorena näin miten oma
setäni kuihtui pieneksi kääpiöksi, taistellessaan
kaksi vuotta näitä syöpäsoluja vastaan.
Tämä sairaus on kulkenut suvussa ja tuttavapiirissä
jo niin ahkerasti, että olen tullut tutuksi tämän
kanssa ja tiedän miten hyvin siitä MYÖS voi parantua.
Suhtautumiseni on aivan samaa luokkaa kuin
muihinkin "terveisiin" henkilöihin, eli ei yhtään
sen kummempaa.Annan ymmärtää että olen
käytettävissä taustatukena arkisten asioitten
hoitamisessa jos vain sitä pyydetään.
Väkisin tuputtamaan en sitä apuni mene.
muutetaan muitakin sanoja, pelkuruudesta.
Suomenkielikin on pakotettu muuttumaan ja karamellien nimet.
Tuossahan tuo rakas äiti kuoli, vähän aikaa sitten, syöpään.
Hän olisi ollut huvittunut jos olisin alkanut neitolemaan suomenkielellä.
Ja kyllä minä olin hänen kanssaan kaveri, loppuun saakka, ja olen ollut parin muunkin kanssa. Siinä menee vain aikaa, turhaan, hukkaan.
Vaikka tuo kuoleva hoputtaa että "älä täällä roiku" niin oma omatunto jotenkin pakottaa, vaikka sisällä tietää että ruumis on oikeassa.
hänhän tarvii juuri tukea ja ymmärtämistä!
ja toivoisin että osaisin tukeakin.
Toivoisin etteivät mieheni ystävät ja entiset työtoverit unohtaisi häntä hänen sairastuttuaan, - onneksi joitakin on vielä jäljellä.
ja kuin uhrautuminen sairastuneen "hyväksi" on pisteiden keruuta, näinä "kollektiivisten" surujen aikana.
Kun sairastuu vakavasti / parantumattomasti shokki vie oman aikansa eikä tukea voi ottaa vastaan. Sen vaiheen jokainen käy tavallaan.
Kuolema ei ole "kuin normaali asia elämässä"
se on lopullinen luopuminen ainutkertaisesta elämästä ja kaikesta mikä siihen liittyy.
Mutta ihminen pystyy sopeutumaan tulevaan kuolemaan, kestämään tiedon siitä. Tukea saava ihminen voi elää loppuaikansa keskittyen läheisiinsä ja hyvästien jättämiseen.
Kliseisesti "kuolla arvokkaasti", näin läheisille surutyö on helpompaa........
ei kuole sairauteensa, voi olla että minä lähden ennen häntä.
Hänen sairautensa vain kiduttaa kauan, se eristää ja erakoittaa, - siksikin entisten työkavereiden yhteydenpito olisi hänelle kultaakin kalliimpaa.
Kerroin vain tämän ettei tule sellaista käsitystä, että olisin n i i n pahassa tilanteessa, kuin mitä esim. parantumatonta syöpää sairastavan lähiomainen on.
minäkin saisin kuolla arvokkaasti ilman kipuja ja vuosikausien kasvina oloa!
Sen toivon läheisteni puolesta ja itsenikin.
että voit saada tukea / apua käytännön asioissa.
Se antaa sinulle voimaa jaksaa ja olla puoliso miehellesi, samoin hänelle. Hän ei tuntisi esim. surua tai syyllisyyttä. Ihmisarvo on kaiketi termi, sitähän me kaikki tarvitsemme.
Anteeksi että teen omia johtopäätöksiä.....
Uskon että tiedät mitä tarkoitan.
(toivottavasti en ole tahditon)
olen kyllä vältellyt turhia tapaamisia ja puhunut vain hänen aloittamista asioista ja vanhoista muistoistamme ja ilmoista.
en yhtään nykytilanteesta, olen ajatellut että siitä kyllä puhutaan kotioloissa tarpeeksi.
on olut pari haimasyöpää, jolla on saanut elinaika 4 kk, siitä kun tuli kesälomaressultaan ja ekana työpäivänä meni lääkäriin.
Peräsuolensyöpiä, yms.
Niin tuskin sairaus /sairaudet tulee kriteereiksi tutustumisvaiheessa.
Nojaa miksi otan tähän kantaa : olen kokenut tilanteen , emme kukaan tienneet erään läheisen sairatumisesta ennenkuin hän kuoli.
Minulla meni ptkään kunnes tajusin, miksi hän niin teki.
Vain perhe tiesi ja se riitti hänelle , kyseessä oli alle 40 vuotias perheenäiti.
...vasta Pitääkin Tutustua...jos Toinen (sairas) sitä Haluaa=D