Olen 12 vuotias tyttö,En tiedä mistä aloittaisin.
Menetin parhaat ystäväni yhden mukana, syynä oli että olin ihastunut bestiksen serkkuun joka oli myös nainen.Mukana oli myös muita ongelmia ja omat töppäilyni mutta välit uskalsin pistää poikki koska muuten en olisi voinut tapailla ihastustani kahden.
Kaikki meni päin persettä, En saanut välejä koskaan takaisin ja olen ollut nyt puolivuotta yksin.
Se ei ole pitkä aika kun ajatellaan pahempiakin kohtaloita mutta olen oppinut järkyttävästi nyöryyttä kun olen joutunut opettelemaan itsenäisesti, Lisäksi olen huomannut että olisin voinut jättää niin monesta asiasta valittamatta ja
että ihmistä ei voi menettää jos tämä ei ole koskaan ollutkaan oikeasti läsnä elämässäsi.
Minulle menee kaikesta huolimatta lähes hyvin.
Koulun ulkopuolella voin lähes paremmin kuin ennen
ellen ole erityisen maassa tai lyöty.
Minusta alkaa tuntua että minusta on tullut se
lapsesi luokkalainen outo tyttö jonka huhutaan polttavan tupakkaa, puhuvan paskaa ja on muutenkin
se ikävä tyyppi johon et toivo enää lapsesi sekaantuvan mitä nyt olen tältä itseltään kuullut.
Tätä tunnetta ei lievitä sekään että tapailen ihastustani, 14 vuotiasta tyttöä salaa ex bestikseltäni jonka luona tämä juuri käy kun sattuu paikkakunnalle (hän asuu siis kaukana)
Välimatka oikeastaan lähentää meitä.
Tytön äiti on alkanut epäilemään meitä lesboiksi
koska olemme julkisestikkin hyvin läheisiä ja tämä
heijastuu myös tytön kaveripiiristä.
Äiti ei sano sitä julkisesti mutta ei silti tunnu hyväksyvän minua koska olen ujo ja hieman epäsosiaalinen vanhempia ihmisiä kohtaan.
Olen koettanut olla reipas ja kohtelias mutta silti epäilen ettei se riitä.
Äiti on siitä huolimatta mahtava että antaa meidän
tapailla salaa, ystävinä tietenkin.
Kuolisin parini puolesta mutta silti pelkään että suhde kariutuu :
A) omaan töppäykseeni
B) suhteen kantaumisesta vanhempien korviin
En uskalla antaa lupausta etten koskaan jätä häntä
vaikka hän on sanonut sen minulle monesti.
En ole rakastanut ketään näin ja saatamme ehkä olla nuoria mutta minulla ei ole enää ketään muutakaan kenestä pitää kiinni.
Millään muulla ei ole näin paljon väliä eikä tulevaisuuskaan muuten näytä ruusuiselta jos häntä ei oteta lukuun, pelkään tulevaisuutta sillä tunnen kohtaavani kaiken työelämään tutustumisesta
opiskeluun liittyvät uudet jännittävät asiat yksin.
Tyttö-ystäväni syyttää surustani itseään
ja on valitettavasti hieman oikeassakin muttei se hänen päätöksensä ollut pistää välejä poikki.
Minulla on ollut paljon kivoja asioita tänäkin vuonna ennen ja jälkeen tämän kaiken mutta halusin nyt silti kuulla mitä mieltä te hyvät ihmiset olisitte moisesta elämäntyylistä tms..
Menetin parhaat ystäväni yhden mukana, syynä oli että olin ihastunut bestiksen serkkuun joka oli myös nainen.Mukana oli myös muita ongelmia ja omat töppäilyni mutta välit uskalsin pistää poikki koska muuten en olisi voinut tapailla ihastustani kahden.
Kaikki meni päin persettä, En saanut välejä koskaan takaisin ja olen ollut nyt puolivuotta yksin.
Se ei ole pitkä aika kun ajatellaan pahempiakin kohtaloita mutta olen oppinut järkyttävästi nyöryyttä kun olen joutunut opettelemaan itsenäisesti, Lisäksi olen huomannut että olisin voinut jättää niin monesta asiasta valittamatta ja
että ihmistä ei voi menettää jos tämä ei ole koskaan ollutkaan oikeasti läsnä elämässäsi.
Minulle menee kaikesta huolimatta lähes hyvin.
Koulun ulkopuolella voin lähes paremmin kuin ennen
ellen ole erityisen maassa tai lyöty.
Minusta alkaa tuntua että minusta on tullut se
lapsesi luokkalainen outo tyttö jonka huhutaan polttavan tupakkaa, puhuvan paskaa ja on muutenkin
se ikävä tyyppi johon et toivo enää lapsesi sekaantuvan mitä nyt olen tältä itseltään kuullut.
Tätä tunnetta ei lievitä sekään että tapailen ihastustani, 14 vuotiasta tyttöä salaa ex bestikseltäni jonka luona tämä juuri käy kun sattuu paikkakunnalle (hän asuu siis kaukana)
Välimatka oikeastaan lähentää meitä.
Tytön äiti on alkanut epäilemään meitä lesboiksi
koska olemme julkisestikkin hyvin läheisiä ja tämä
heijastuu myös tytön kaveripiiristä.
Äiti ei sano sitä julkisesti mutta ei silti tunnu hyväksyvän minua koska olen ujo ja hieman epäsosiaalinen vanhempia ihmisiä kohtaan.
Olen koettanut olla reipas ja kohtelias mutta silti epäilen ettei se riitä.
Äiti on siitä huolimatta mahtava että antaa meidän
tapailla salaa, ystävinä tietenkin.
Kuolisin parini puolesta mutta silti pelkään että suhde kariutuu :
A) omaan töppäykseeni
B) suhteen kantaumisesta vanhempien korviin
En uskalla antaa lupausta etten koskaan jätä häntä
vaikka hän on sanonut sen minulle monesti.
En ole rakastanut ketään näin ja saatamme ehkä olla nuoria mutta minulla ei ole enää ketään muutakaan kenestä pitää kiinni.
Millään muulla ei ole näin paljon väliä eikä tulevaisuuskaan muuten näytä ruusuiselta jos häntä ei oteta lukuun, pelkään tulevaisuutta sillä tunnen kohtaavani kaiken työelämään tutustumisesta
opiskeluun liittyvät uudet jännittävät asiat yksin.
Tyttö-ystäväni syyttää surustani itseään
ja on valitettavasti hieman oikeassakin muttei se hänen päätöksensä ollut pistää välejä poikki.
Minulla on ollut paljon kivoja asioita tänäkin vuonna ennen ja jälkeen tämän kaiken mutta halusin nyt silti kuulla mitä mieltä te hyvät ihmiset olisitte moisesta elämäntyylistä tms..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mielestäni vanhemmilla ei ole mitään oikeutta kieltää lapsensa rakkautta samaa sukupuolta olevaan henkilöön ja heidän pitäisi hyväksyä lapsensa homoseksuaalisuus omista ajatuksistaan huolimatta, sillä rakkaus on asia josta saa voimaa ja jaksamista hankalinakin aikoina. Tyttöystäväsi ei varmasti jätä sinua töppäilyjen takia jos hänen rakkautensa kerta on aitoa ja kannustan sinua lupaamaan myös rakkautesi hänelle. Ja älkää välittäkö muiden mielipiteistä, antakaa mennä vaan jos siltä todellakin tuntuu.