Olen kyllästynyt viikonloppusuhteeseen, jossa kumppanisi mollaa minua jatkuvasti, kun en ole samanlainen perinteisesti ajatteleva nainen kuin ikäiseni naiset yleensä. En ole mitenkään radikaali tai ulkoisesti poikkeava, minua vain eivät kiinnosta sellaiset asiat, joita hän on tottunut naisihmisiltä, esimerkiksi sisariltaan kuulemaan.
En kiellä, ettenkö omansorttiseni olekin. Mutta eikö ihminen saa olla mikä on? Itse en ole häneltä koskaan mitään vaatinut muuta kuin toivonut että hän lakkaisi mollaamasta minua.
Suhde ei tuo mitään iloa minulle. Ei hänellekään, hän toistaa vain jatkuvasti, että on kanssani kun muita ei ole saanut. No sama juttu itsellä, mutta omalla tavallani olen oppinut pitämään hänestä.
Tiedostan kyllä tilanteen eli sen, että olen hänen kanssaan vain, koska muuten edessä on tyhjät yksinäiset viikonloput. Sukulaisia ja ystäviä ei ole. Olen viikotkin työpäiviä lukuunottamatta yksin, joten viikonlopulla on mukava vaihtaa jonkun kanssa ajatuksia.
Vaan kun tuota mollaamista on aivan liikaa.
Keskustelua, mielipiteitä.
En kiellä, ettenkö omansorttiseni olekin. Mutta eikö ihminen saa olla mikä on? Itse en ole häneltä koskaan mitään vaatinut muuta kuin toivonut että hän lakkaisi mollaamasta minua.
Suhde ei tuo mitään iloa minulle. Ei hänellekään, hän toistaa vain jatkuvasti, että on kanssani kun muita ei ole saanut. No sama juttu itsellä, mutta omalla tavallani olen oppinut pitämään hänestä.
Tiedostan kyllä tilanteen eli sen, että olen hänen kanssaan vain, koska muuten edessä on tyhjät yksinäiset viikonloput. Sukulaisia ja ystäviä ei ole. Olen viikotkin työpäiviä lukuunottamatta yksin, joten viikonlopulla on mukava vaihtaa jonkun kanssa ajatuksia.
Vaan kun tuota mollaamista on aivan liikaa.
Keskustelua, mielipiteitä.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Tuo suhde ei selvästikään toimi missään suhteessa. Satutat itseäsi vain yhä pahemmin, jos jatkat sitä. Itsetuntosi vaurioituu tuossa pahasti - ja sitä et saa sallia kenenkään tehdä itsellesi. Tuo suhde ei ole sen arvoinen. Etkö huomaa itsekin, että on tosi hälyyttävää tuo mitä kirjoitit:
"Suhde ei tuo mitään iloa minulle. Ei hänellekään, hän toistaa vain jatkuvasti, että on kanssani kun muita ei ole saanut."
Niin kauan kuin roikut tuossa huonossa suhteessa, et ole vapaa löytämään itsellesi sopivampaa kumppania. Elät varmasti parempaa elämää yksinkin kuin tuon itseäsi mollaavan ystävän kanssa.
Nyt ei voi olla kysymys terveistä ihmisistä, vai onko muka?
Pistä järjestys, ei tarvi tulla jollei puheet muutu, ihan heti näin.
Miksi et voisi olla yksin? Ketä pelkäät?
Hakeudu ihmisten ilmoille, hae kirjoittelu/netti seuraa, sekin parempaa. Pidä itsestäsi.
narsistin kanssa? Vaikuttaa sellaiselta tapaukselta. Olin vuoden, pistin poikki vappuna. Ei tule paremmaksi. Itselläni on niin hyvä itsetunto, että suurempia vaurioita ei syntynyt. Meillä oli hyviäkin hetkiä, mutta se mollaaminen saattoi alkaa ihan yhtäkkiä. En osannut tanssia, olin liian lihava. En ole aikaisemmin ollut tekemisissä narsistin kanssa, melko erilaisia ihmisiä kuin mihin itse olen tottunut.
En ole koskaan ollut kovin "terve" eli jos sitä olisin, minulla olisi varmaan ystäviä elämän varrella. Yritän kirjoittaa tästä neutraalisti eli en missään tapauksessa halua säälittelyä enkä toisaalta moralisointiakaan tyyliim : ole enempi toisten ihmisten kaltainen.
Olen hiljaisensorttinen, en vähimmässäkään määrin ujo, en vain jaksa enää tällä iällä yksipuolisesti kiinnostua ihmisten asioista siten, että se ei ole vastavuoroista. Olen pistänyt tähän rajoja: kuuntelen kohteliaisuuden verraan, mutta en enempää.
Elämä ei ole mennyt kuten ihmisillä keskimäärin, ei taloudellisesti eikä muutenkaan, lähtökohdat on mitä on. Mutta ei siitä sen enempää, tässä ja nythän me eletään.
Olen yrittänyt tehdä elämästäni parhaan mahdollisen: hakenut uutta työtä kun entisistä paikoista on irtisanottu, vaihtanut ammatiakin ja ajatellut, että aina mennään eteenpäin takaiskuista huolimatta. Ihmisiä ei elämässäni ole oikein koskaan ollut, kaikki ovat aina hylänneet minut, naisystävät myös, vaikka en ole mitenkään roikkuvaa sorttia. Omanlaatuiseni kyllä.
Olen väsynyt yksinolemiseen. Osaan toki olla yksin, siitä ei ole kyse, itse asiassa en haluaisi elää, ellei elämässä olisi aikoja, jolloin voin olla täysin yksin.
Sen vastapainoksi halusisin ihmisiä silloin tällöin.
Vaihtoehto on joko olla tämän miehen kanssa tai yksin. Vuosikymmenten kokemus on osoittanut sen, että muita vaihtoehtoja ei ole.
En kuitenkaan tykkää siitä, että toinen vähättelee ja mollaa senkin vähän, mitä olen elämäni hyväksi tehnyt. Jos ottaisin sen tyynesti vastaan niin asia olisi ok, mutta kun en ole ottanut, niin siitähän se riita syntyy.
Selvennän kuitenkin: mies ei ole millään muotoa narsisti. Ekasta viestistäni sai ehkä sen käsityksen sen perusteella, miten häntä kuvasin.
Minä en myöskään ole mikään tyypillinen uhrityyppi, mutta realismi sen suhteen, että ihmissuhteita ei elämässäni ole, on tehnyt jossain määrin mukautuvaksi.
Mahdoton yhtälö vai.
alemmuudentunteet sieltä pulppuaa. Häntä on varmaan väheksytty kotona. Oli jollain tapaa sen aja kasvatusmetodia. Itse olen kärsinyt väheksynnästä ja viisaista neuvoita. Toisen on niin helppoa sanoo, miks menit naimisiin sen kanssa. Eihän kukaan niin hullu ole että lykkää tulipesään kättään monta kertaa. Jotkut luulevat että nostavat itseään jalustalle tai ovat parempia kun mollaavat toisia. Mollaa takaisin. Hänelläkin on epäonnistumisia. Hänelläkin on heikot kohtanasa. Kysy sitten, miltäs tuntuu? Reilusti kissa pöydälle.
Ehkäpä kumppanisi ei ymmärrä, mitä hän on tekemässä. Aloita hänen kanssaan keskustelut, joissa kerrot, miltä sinusta ilkeät sanat tuntuvat, mitä sinä teet väärin, ja kuinka paljon parempi suhteenne voisi olla ilman mollaamista.
Eron pitäisi olla aina se viimeinen vaihtoehto, mutta ihmiset ovat nykyään tottuneet kertakäyttökulttuuriin eivätkä osaa hoitaa suhdettaan. Nämä eronneet kirjoittavat tänne onnellisen elämän ohjeensa: eroa ja vaihda uuteen. Kun pätkäsuhteisiin on kyllästytty, huomataan, kuinka ihanaa onkin elää sinkkuna, ja sinkkuuden ihanuudesta saamme lukea taasen tältä palstalta.
Siitähän se tora syntyy, kun kerron, miltä mollaus minusta tuntuu.
Lisäksi olen todennut, että en näe sille edes kaikilta osin perusteita.
Miehen mollaus puolestaan ei johda mihinkään: ei hän täydellinen ole, mutta en näe mitään syytä mollata häntä hänen persoonallisuudenpiirteistään tms. jotka eivät siitä muutu.
Kyllä minua voi oikeutetusti kritisoida siitä, että silti olen hänen kanssaan, mutta ehkäpä sitä ei ymmärrä se, joka ei ole ollut vuosikymmeniä toistuvasti yksin taikka toisten ihmisten hylkäämä.
Vaikka kirjoitan näin itsestäni eli kuulostaa väheksyvältä, arvostan silti monilta osin itseäni. Se että en ole kaikilta osin sellainen kuin noin kuusikymppiset naiset yleensä ovat, on mielestäni ominaisuus, ei virhe.
Niinhän käytettyjen autojen kauppiaatkin aina sanovat.
Täytynee ottaa aikalisää, ts. viikonloppu, jolloin emme tapaa. No on niitä ollut, mutta olisi mukava, kun olisi viikonloppuisin puheseuraa. Puhumme ihan järjellisesti esimerkiksi ajankohtaisista asioista, kirjoista...monista asioista eli ei me aina tapella. Vain sitten, kun mennään minun persoonallisuuteeni.
Et tunnu tietävän, mistä puhut. Jos sinulla on läpi elämän kestänyt hyvä parisuhde, niin ole siitä todella onnellinen, mutta älä ole tietävinäsi toisten parisuhteiden epäonnistumisten syitä ja harva eroaa vähäpätöisistä syistä. Toisen jatkuva aliarvioiminen ja vähättely eivät kuitenkaan kuulu hyvään ihmissuhteeseen - koskaan!
Mitä väärää on siinä, että kehoitin pareja keskustelemaan? Joka on lukenut tätä palstaa, ei voi olla huomaamatta, että kaikkiin ongelmiin niiden koosta riippumatta esitetään sama ratkaisu: eroa!
Keskustelu on kuitenkin keino, jolla parisuhteen ongelmia voidaan hoitaa, myös kumppanin epäkohteliasta ja loukkaavaa puhetapaa. Luonnollisesti se vaatii kummaltakin halua yhteiseen tulevaisuuteen ja suhteen korjaamiseen, ja jos motivaatiota ei ole eikä yrittämälläkään löydetä, ei rakentavaa keskustelua voi syntyä.
En ole sanallakaan moittinut niitä, joilla on pätevä syy eroonsa, esim. alkoholismi, perheväkivalta tai sairas mustasukkaisuus. Enkä minä moiti heitäkään, jotka eroavat kevyesti - totean vain tapahtuneen. Jos suhdetta ei voida tai haluta korjata, ero on viimeinen keino, ei ensimmäinen.
Ero on yleensä juuri se viimeinen keino. Joskus jopa henkiin jäämisen mahdollisuus.
Keskustelu on tietenkin tärkeää. Keskustelua toki on voitava yrittää, mutta se ei näytä useinkaan enää onnistuvan, kun on asiat jo edenneet liian pitkälle eikä voimia enää ole jäljellä.
Keskustelua pitäisi käydä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Miksi se tässä tapauksessa olisi mahdotonta? Avaaja on kielellisesti lahjakas, järkevästi ajatteleva, kiihkoton ja analyyttinen: hänellä on mielestäni erinomaiset mahdollisuudet synnyttää ja käydä järkiperäistä keskustelua.
Meidän suhteessa ei ole muuta tehtykään kuin keskusteltu.
No on toki välillä muutakin :-)
Mutta keskusteltu ja nimenomaan rakentavaan sävyyn eli olen mielestäni erittäin taitava niin parisuhteessa kuin esimerkiksi työpaikan hankalissa tilanteissa keskustelemaan kiihkottomasti miltä minusta tuntuu, en syytä toista, otan vastuun omista tunteistani ja käyttäytymisestäni´. Ratkaisuvaihtoehtojakin esitän, en ainoastaan vello ongelmissa. Näin kuulemma teen esimerkiksi työssä.
Keskustelu vain ei aina ja joka tilanteessa tässä maailmassa auta. Etenkin jos on se ainoa fiksu keskustelija ja toinen syytää haukkuja "sinä, sinä, sinä...." Monet vuorovaikutustekniikkakirjat ovat huuhaata, kevyttä kenttälukemista, mutta sen minä allekirjoitan, että viestit pitäisi mahdollisimman usein lähettää minä-muodossa.
Ainakin hän tuntuu sinua kiinnostavan, kun kaikista "mollauksista" huolimatta jatkat seurustelua.
Ilmeisesti täytätte toistenne tarpeet puolin ja toisin, elää niin kuin elätte.
Jotain iloakin siinä täytyy olla väittämästäsi huolimatta:
”Suhde ei tuo mitään iloa minulle. Ei hänellekään, hän toistaa vain jatkuvasti, että on kanssani kun muita ei ole saanut. No sama juttu itsellä, mutta omalla tavallani olen oppinut pitämään hänestä.”
Itse en moisessa suhteessa kitkuttelisi, mutta olemme kaikki erilaisia.
sille semmonen!
Joo, mutta mikä on vaihtoehto. Sehän tässä mättää että vaihtoehtona on totaalinen yksinäisyys.
Kun tunnut tekevän itsellesi pahaa tuossa suhteessa, minusta se ei ole hyvä juttu. Enkä osaa uskoa, että yksinäisyys on ainoa vaihtoehto, koska tunnut olevan älykäs ja osaat analysoida tilannettasi noinkin hyvin. Jotenkin tuntuu, että olet luovuttanut. Älä luovuta, olet aivan varmasti ansainnut parempaa kohtelua!
En viitsi tähän kirjata, miten monta kymmentä miestä on minut jättänyt, kun minua ei kuulemma voi rakastaa. Myöskään naisystäviä en ole saanut.
Mielestäni olen ihan hyvä tyyppi, mutta kai liian persoonallinen mielipiteiltäni ja kiinnostukseni kohteilta.
Tämä ketju on hyvä. Psyykkaan tässä keskustelussa samalla itseäni siihen, että sanon miehelle taas, ettei tarvi tulla. Kyllä hän pysyy pois eikä ole siitä edes pahoillaan, ei vain viitsi etsiä ketään muuta ja kun aikaa kuluu, niin siinä sitä taas ollaan. Väsyn yksinäisyyteen ja minusta on mukava tavata vaikka puistonpenkkiä.
Näin se on mennyt.
tiku ja taku
Jokin sinua pitää hänessä kiinni.
Nykyisen suhteeni alkuaikoina meillä oli samanlaista.
Ei hän silti sanonut olevansa kanssani siitä syystä että ei muitakaan saanut.
Sanoi kyllä päivittäin rakastavansa.
Itsestäni en ole varma rakastanko vieläkään, pidän kyllä paljon hänestä.
Mutta mollaamista ja vähättelyä hän yritti, oli varmaan kotonaan tottunut naisten aliarvioimiseen.
Mutta olen aika kova luonteeltani, sanoin joka kerta kun yritti vähätellä sanomisiani että Stop tykkänään, minun mielipiteeni on aivan yhtä arvokas kuin sinunkin.
Sellaista tapahtuu aina vain harvemmin, oikeastaan ei juuri lainkaan, jos huomaan sellaista niin on anteeksipyynnön paikka.
Koska on kanssasi niin hän on myöskin jollain lailla riippuvainen seurastasi.
Näytä hänelle että et siedä enää yhtään tuollaista käytöstä, äläkä anna löysää päätöksessäsi.
Ei hän todennäköisesti sinua jätä vaikka panet kovastikin hanttiin.
Jos lähtee niin ei siitä paljonkaan vahinkoa olisi, aina saa uuden,takuulla paremman kuin noin huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen joka pönkittää olematonta egoaan toisia mollaamalla.
Ei hänen itsetuntonsa missään taivaissa olekaan, mutta ei hänen oloaan käsittääkseni paranna myöskään se, kun hän minua mollaa. Omaa pahaa oloaan purkaa, kun ei ole muutakaan kaatopaikkaa sille.
Mitä tarkoitusta hän minulla palvelee: no tietenkin että on "joku". Koen olevani edes vähän normaali, kun ihmiset työssä puhuvat yksityisasioistaan: on mummia, kummia, siskoa, ystävää ja ystävän ystävää. En juuri omista asioistani puhu mutta ajattelen: on minulla elämässä sentään yksi ihminen.
"...mutta ajattelen: on minulla maailmassa sentään yksi ihminen."
Jokainen yksin taidamme täällä olla, ei ne mummit ja kummit eikä kaiman kaimat sitä muuksi muuta.
"...ja kohtahan on ilta."
"Jokainen yksin maan kämmenellä,
- ja kohtahan on ilta."
Oman eukon lokiikka ei täsmää sitte yhtikästäkään. Tännää näinikkää ja kohta huomenna iha muuta.
"Oo sie hiljaa" , "sano siekii nyt jottai" , "mee sie kysymmää naapurilt", "mitä sie siel naapuris alvariisa juokset"
Mie oon lokiikan mies. Miu pittää kulkee ommii polkui, niiku yhes lehes joskus kirjotettii, et miehel pittää olla oma polku pihapiiris. Akkoi polut risteilee ku hämähäki seitit. Mikä niitä kiipeilee semmosii.
ainoa keino vaikuttaa tilanteeseen lienee oman käyttäytymisesi muuttaminen silloin, kun mies alkaa mollata sinua. - "Takaisin mollaamista" en suosittelisi, koska uskoisin sen vaan pahentavan tilannetta. Ehkä voisit rauhallisesti ehdottaa, että hän lopettaisi sinun arvostelemisen ja kertoa seuraavassa lauseessa joitain asioita joita hänessä erityisesti arvostat. Rehellistä positiivista palautetta ja arvostusta ei kai kukaan koskaan voi saada liikaa. On myös asioita, joita ei pitäisi lausua ääneen varsinkaan ystävälle tai rakkaalle ihmiselle - tai ainakin pitäisi tarkoin miettiä miten asian ilmaisee, ettei loukkaisi toista.
Ihailen sinua. Olet ilmiselvästi sinut itsesi ja elämäsi kanssa, eikä sinun tarvitse pitää yllä kulisseja, joista useimmat meistä eivät halua luopua täälläkään.
Yritin pohdiskella, miten itse toimisin sinun tilanteessasi. Omalla kohdallani olen leikkimielisesti todennut, että "tarvitsen" useampia miehiä jakamaan erilaisia harrastuksia, ellei lähellä ole "sitä yhtä" jonka kanssa voi harrastaa useimpia.
Auttaisiko, jos alkaisit miettiä miestä ystävänäsi, jota tapaat viikonloppuisin? Jollain tapaa syntyi vaikutelma, että olet sitoutunut "kumppaniisi". Ehkä voisit löytää uusia harrastuksia ja niiden piiristä ehkä ajan mittaan uusia ystäviäkin, jos alkaisit kulkea avoimin silmin vapaana ihmisenä. Ellet liiku muualla kuin töissä ja kumppanisi luona, tuskin niitä uusia ystäviä tulee kohdatuksi. Tätä asiaa kannattaa varmaan alkaa miettiä viimeistään nyt, kun vielä pystyy itse liikkumaan ja olemaan aktiivinen. - Jos kumppanisi löytää sen, jonka puuttumisen vuoksi te sanotte olevanne yhdessä, miten sinun sitten käy?
Harrastusten parista olen itse löytänyt monia mukavia kavereita, sekä miehiä että naisia, joiden kanssa voimme tehdä jotain harrastukseen liittyvää yhdessä. Monetkin ovat todenneet, että heidän elämässään olisi tilaa vähintään yhdelle uudelle hyvälle ystävälle. Jääkaappini ovessa on magneetti, jossa todetaan: "Det tar lång tid att skaffa gamla vänner" eli "Kestää kauan hankkia vanhoja ystäviä", minä uskon siihen ja kehotan sinua ryhtymään puuhaan aktiivisesti, että vielä ehtisit saada muutaman sellaisen.;))
aina kiva olla ja siksi jokaisessa parisuhteessa pitää joustaa. Mutta jos oma itsetunto on vaarassa, niin pitää punnita, mikä painaa enemmän. Ei luultavasti kannata provosoitua, vaan pysyä rauhallisena. Jos alkaa toista syyttelemään, hän vain yltyy.
Kiitokset rakentavista viesteistä. Kynnysmatoksi syyttelyt jätän omaan arvoonsa.
Tottakai minulla on harrastuksia, joissa käyn yksin, en kai minä nyt viikolla kotona luuhaa. En vain ole koskaan tutustunut harrastusryhmissä, pitkissäkään keneenkään. Olen kai sen verran kummallinen tyyppi. Ulkoisesti tosin en.
Harrasteet, erityisesti yksi, ovatkin minulle tärkeitä. Sekin epäilyttää tätä miestä, mutta en anna sen vaikuttaa. Miehen mielestä suunnilleen kaikki mitä teen tai ajattelen, on kummallista.
Itsetuntoni lienee realistinen eli tiedän, mitä olen, mitä en. Myöskin sen, että en ole ihminen, josta pidetään. Siltikään, vaikka olen valmis hyväksymään toisia suunnilleen sellaisina kuin he ovat. Se voi kuulostaa kummalliselta. Näin se vain menee.
Olen tässä vähän "tuumaustalkoissa" itseni kanssa, mitä tuon ukon kanssa teen. Siksi on hyvä vaihtaa ajatuksia. Siltikin, vaikka koen, että kaikki eivät tilannetta tajua.
Ukko vaihtoon vai ei toimi. Kaikki eivät saa ystäviä eivätkä rakkautta tässä maailmassa. Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka, joka toimii periaatteella anna, niin saat. Näin se nyt vain menee.
"Ukko vaihtoon vai ei toimi. Kaikki eivät saa ystäviä eivätkä rakkautta tässä maailmassa. Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka, joka toimii periaatteella anna, niin saat. Näin se nyt vain menee."
Luulenpa, että aliarvioit itse itseäsi ja jotenkin mielessäsi lyönyt kohtalosi lukkoon ihmisenä, joka ei rakkautta voi saada. Se taas saattaa juuri vaikuttaa suhtautumisessa sinuun noin yleisesti ottaen. Pessimistinen asenne ei houkuttele lähelleen. Etkö juuri "erilaisena" ole mielenkiintoinen ihminen jollekin toiselle persoonalliselle ihmiselle. Olet ihan varmasti hyvä omana itsenäsi.
Jospa et edes halua päästää ketään lähellesi.
Minäkin olen sitä mieltä että en ole pidetty ihminen, en silti kärsi siitä, olen niin tottunut asiaan.
Kun mietin tarkemmin niin monikin haluaisi olla lähelläni ja ystäväni mutta pidän kaikki käsivarren mitan päässä näennäsestä helppoudestani huolimatta.
Siinä suhteessa olen myös sinut itseni kanssa että tiedän mitä haluan ja mitä en.
Myös minulla on itseäni huomattavasti nuorempi viikonloppumies.
Joskus hän mainitsee vanhuudestani ja hajamielisyydestäni, kuittaan asian naurulla.
Iälleni en mitään voi, on kelvattattava tällaisena tai vaihdettava nuorempaan.
Hajamielisyys on luonteenpiirteeni, olen silti nopea oppimaan vieläkin ja oivallan asioita.
En vain kiinnostu kaikesta ja silloin asiat menevät ikäänkuin huomaamatta ohi.
Siinäkin olen samanlainen että haluan kuitenkin että on "joku".
On vaikea löytää ihmistä jonka kanssa viihtyy edes viikonlopun ajan, joten suhteen eteen kannattaa tehdä myös joustoa.
Kun sanot, ettet helposti tai lainkaan saa uusia ystäviä, niin onhan se syytä uskoa ja ottaa todesta. Orvokki antoi mielestäni järkeviä neuvoja, niin kuin aina.
Uteliaisuuteni heräsi, että mitä sinussa mahtavat olla ne kummallisuudet ja omituisuudet, jotka hankaloittavat parisuhdetta. Uskallatko valottaa?
Käytännön keskusteluohjeita on esim. John Grayn kirjassa Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Kirja on on tyyliltään jankkaava, mutta se on täynnä hyviä oivalluksia. Myös Cherie Carter-Scottin Rakkauden pelisäännöt sisältää hyviä käytäntöön sopivia ohjeita. Teoreettista tietoa voi aina vähätellä, mutta mielestäni esim. nämä oppaat tulevat hyvin lähelle käytäntöä.
Niitä asioita on riittämiin jauhettu psykoanalyytikon sohvaa myöten, joten luulenpa olevani suht selvillä elämäni realiteeteista tässä suhteessa. Kommentit, joita esitän itsestäni saattavat tuntua arkipsykologian nimissä aliarvioinneilta, mutta eivät ne sitä välttämättä ole. Ihan kaikkea en haluaisi ruveta avaamaan näinkin julkisessa paikassa kuin netti.
Erilaisuus, omituisuus, kummallisuus syntyy vain erilaiseten ja kovasti poikkeavien elämänkokemusten kautta, joita olen koko elämäni pyrkinyt tasoittamaan. kaikkea ei valitettavasti voi eli esimerkiksi häiriöitä, jotka ovat elimellisiä, eivät psyykkisiä.
Yksinäisyys ei ole paha asia paitsi joskus.
Ja kyllä minä olen ollut valmis suhteisiin, moniinkin, rakastunut, heittäytynyt. Se on vain ollut yksipuolista. pelata en osaa eli esimerkiksi leikkiä vaikeasti saavutettavaa.
Noh, pistetään lusikka tähänkin soppaan, vaikka ratkaisu on selvä: eroa toki, ei kukaan pakota seurustelemaan epäsopivan ihmisen kanssa. Varsinkin, kun väität, ettei seurustelu tuo iloa kummallekaan. Miksi ihmeessä sitten yleensä tapailette? Vai katsotko,että parempi kenen tahansa kanssa kuin yksin? Meitä on joka junaan.
Kyllä tähän ikään itsekullekin on sattunut sopivia ja epäsopivia kumppaneita. Sopivia niin, että minulle olisi kumppani sopinut vaan en minä kumppanille ja päinvastoin. Eroon on päästy sovussa, sillä tyhjän saa pyytämättäkin.
Tämän ikäluokan miehistä monet ovat vielä perinteisen "mies määrää, akka häärää"-kulttuurin kasvattamia ja läpitunkemia ts. naisella ei saisi olla omaa tahtoa lainkaan eikä ainakaan tai varsinkaan omia mielipiteitä. Olenpa tässä naapurista kuullut kuusikymppisen miehen sättivän eukkoaan ja tyytyväisenä toteavan toiselle urokselle: "... tuli taas kasvatettua sitä, jotta ei silmille hypi". "Se" on herran rouva ja kuin hännälle lyöty hyppyrotta. Alistuva passari on näiden miesten mielestä malli, josta tykkäävät kotona vaan kylässä katsovat kyllä silmät killillään ihan kunnon Lyylejä, joilta ei omaa tahtoa puutu. Niin se menee ja on omituista, mutta en jaksa enää ihmetellä sukupuolten erilaisuutta...
Olisikohan nyt niin, että et itse oikein tiedä, mikä ja kuka olet eli nainen vai hiiri? Hiirelläkin on hampaat, naisella lisäksi paljon muuta. Puolensa tässä maailmassa täytyy pitää eikä pidä kynnysmatoksi ryhtyä. Oli mikä suhde tahansa. Sanot, että olet omanlaisesi. Niin ehkä, mutta tuntuu siltä, että vastapuoli ei sitä tiedä.
Noh, jos tässä kuitenkin pohjalla on illuusio rakkaudesta eli suuresta pitämisestä, mietipä, miten kestäisit joka ikinen päivä samassa huushollissa ihmistä, joka itse asiassa ei sinua hyväksy vaan rakentelee jotakin omaa malliaan? Mollaaminen kertoo myös, että mies ei taida hyväksyä itseäänkään.
Tietysti jokaisella on lupa harjoittaa pyhimykseksi tulemista tyyliin: kestä, kestä kirkkaimman kruunun saat. Saatko ja olisiko sinusta pyhimykseksi jonkun miehenretaleen takia?
Omapa on asiasi, luetko vai et koko ketjun. Mutta vastauksesi ovat kovin kliseisiä.
Totean sinulle vain lyhyesti, että siitähän se mies morkkaa, kun olen omansorttiseni eli erittäin kummallinen hänen mielestään. Normaali kiltti kynnysmatto kotinainen, jota ikäpolvemme naiset yleensä ovat, olisi hänen ihanteensa.
Kyllä hän tietää, ettei minusta morkkaamalla sellaista tule. Kunhan purkaa omaa pahaa oloaan, kun ei sille ole muutakaan kohdetta. Rutinat menevät usein minulla kuten hanhen selästä, itsekin yhden kliseen esille kaivaakseni. Mutta ajoittain v*tuttaa kuunnella, sama vanha virsi taas. Keksisi edes uusia tapoja haukkua, mutta siihen se on ihan liian pölvästi.
Rakas ystävä, koko sinun kysymyksesi on vanha juttu, siksi en ns. viitsinyt paneutua syvällisesti koko asiaan, ksoka se ei ole tosiaankaan sen arvoinen. On todella ihmeellistä,että aikuinen nainen ei muka keksi "ratkaisua" tähän pulmaan vaan muka ähkäilee sen kanssa palstoilla. Kuusikymppisenä - miten muita asioita sitten ratkaiset?
Valituksesi kuullostaa kaikelta muulta kuin aikuisen, itsenäisen naisen puheelta. Ehkäpä oletkin juuri se alistuja, jota mies kaipaa, olethan kestänyt ja ilmeisesti kestät häntä edelleen. Itsenäinen olisi jo lähtenyt - eikä muuten olisi palstoilla tätäkään juttua ruikuttanut. Onnea vaan valitsemallasi tiellä.
Miehen on mahdoton niitä huomioida. Oikea aivolohko on sen verran surkastunut.
joten päätä itse onko se sen arvoinen. Jaksatko huolehtia enää muuten omista asioistasi. Jossain vaiheessa mieskin liukenee. Löytää varmasti sopivamman.
Tottakai huolehdin itsestäni, jos sillä tarkoitetaan terveyttä, ulkonäköä, henkisiä ominaisuuksia yms. Ei kai nyt elämäni voi yhden miehen ympärillä pyöriä, miehenm jota en muutoinkaan näe kuin viikonloppuisin. Minusta on tosi kummallista ajatella, että elämä ylipäänsä pyörisi vain miehen ympärillä.
Miksi mies on tärkää niin muita ihmisiä ei ole.
Tosin ilmoitin hänelle että suhteen jatko on harkinnassa enkä tavannut häntä tänä viikonloppuna. Hänelle se oli yhdentekevää.
On niin pirun aikaansaamaton mies, että tokko lähtee ketään hakemaan. Olisi nimittäin jo lähtenyt, jos olisi aikaansaavampi, koska suhteemme ei todellakaan ole merkinnyt hänelle yhtään mitään.
En näe että keskustelu täällä on yhtä kuin valitus eli kyllä on hyvä vaihtaa ajatuksia. Se että tuon esiin myös omaa elämääni koskevia realistisia tosiasioita ei näemmä kaikkea miellytä. Itsetuntoni on kohtuullisen hyvä eli tiedän missä olen hyvä ja missä en. Monissa asioissa olen. Ihmissuhteiden solmimisessa en ole, se on heikointa aluettani, mutta siitä ei pidä automaattisesti päätellä, että olen jotenkin kokonaisvaltaisen epäonnistunut ja keskenkasvuinen.
Tosin stereotyyppiset ihmiset luovat toisista ihmisistä stereotyyppisia käsityksiä. Jos joku asia on jollain tavalla, päätellään sen perusteella sitten vaikka mitä.