Pimeyden pelko. Miksi pelkäämme valorajan takana olevia asioita.

Koen metsän ja varsinkin pimeän metsän, turvapaikaksi.

Samoin pimeyden ylipäätään.

En ole koskaan pelännyt pimeää. Jo lapsena siihen tottui maaseudulla ja nuorena muistan kun kävelin kaupungilta kotiin yöllä pilkkopimeässä, osittain metsäpolkua, eikä tullut mieleenkään, että siellä pimeän keskellä olisi mitään uhkaavaa. Olin siellä tavallaan turvassa, yhtä näkymätön kuin kaikki muu. Nyt eletään eri aikoja ja on eri pelkoja.

on petoeläimiä heikompi.

Pimeässä on turvallista. Kukaan ei sinua silloin näe.

…pelkäänkin pimeää.
Ennen siihen en kiinnittänyt huomiota, pyysin vain jonkun ”mörönsyötiksi”, kun piti ulos pimeään mennä. Sitten kun jäin yksin, tajusin miten kovasti pimeää todella pelkäsin. Asun keskellä metsää ja valopilkahdustakaan ei näy ikkunoista, silti haluan täällä asua, enkä lähteä kaupunkiin. Ompelin kaksinkertaiset verhot ikkunoihin ja aloitin siedätyshoidon. Sitä piti vaan muka rohkeana mennä vaikka kuinka pelotti, uudelleen ja uudelleen ja vähitellen en pelännytkään ihan niin paljon liikkua pimeässä ja verhoja en tarvitse enää lainkaan.

Korvien välissä se pelko asuu. Levoton mielikuvitus vielä ruokkii sitä ja kasvattaa pienenkin rasahduksen valtavaksi pedoksi, joka ihan kohta hyökkää kimppuun.
Tänä päivänä olen suhtkoht sujut sen pelkoni kanssa ja tuntuu hyvältä taistella omia pelkojaan vastaan ja selvitä voittajana.

pimeää lainkaan. Ilmeisesti se, että lapsena maaseudulla joutui kulkemaan pimeässä, on vaikuttanut. Talviset kuutamot olivat juhlaa, kun yölläkin näki.

muistelen joskus lapsuudessa pelänneeni pimeää, mutta enpä tähän enää vanhana ole törmännyt. Mitä siellä olisi pelättävää? Pimeyshän on rauhoittavaa, luonnollinen päätös päivälle, levon ja rauhoittumisen aika. Oikeasti pelkään tietynlaisia ihmisiä, joille mikään päivä ei ole hyvä päivä ja jotka purkavat katkeruuttaan ja vihaansa ympärilleen. Se, jos mikä, on pelottavaa ja kamalaa.

valppaampi ku päiväsaikana!!