Aina silloin tällöin keskustelussa on viestejä siitä, että ei millään löydy omaa kultaa, rakasta, edes kesäkissaa.
Mitenkähän asia on: onko löytyminen siitä kiinni, että etsiminen tuottaa tulosta vai siitä, että on itse valmis ottamaan ihanan ihmisen vastaan?
Minä uskon siihen, että ehdottomasti tarvitaan omaa tunnetta ja ajatusta siitä, että nyt haluan ihastua tai/ja rakastua, rohkeutta olla avoin ja antautua toiselle. Jos näitä tunteita ei koe, ei todennäköisesti löydä ketään sopivaa.
Toisaalta joskus on ihan paikallaan antaa itselleen aikaa ja suojaa. Silloin melkein kuin kulkee laput silmillä, itseen keskittyen. Ei lähetä mitään värinöitä mihinkään suuntaa.
Mitenkähän asia on: onko löytyminen siitä kiinni, että etsiminen tuottaa tulosta vai siitä, että on itse valmis ottamaan ihanan ihmisen vastaan?
Minä uskon siihen, että ehdottomasti tarvitaan omaa tunnetta ja ajatusta siitä, että nyt haluan ihastua tai/ja rakastua, rohkeutta olla avoin ja antautua toiselle. Jos näitä tunteita ei koe, ei todennäköisesti löydä ketään sopivaa.
Toisaalta joskus on ihan paikallaan antaa itselleen aikaa ja suojaa. Silloin melkein kuin kulkee laput silmillä, itseen keskittyen. Ei lähetä mitään värinöitä mihinkään suuntaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin, kaipa se ihastuminen/rakastuminen tapahtuu parhaiten silloin, kun on päättänyt rakastuvansa eli on niin sanotusti haku päällä. Joskus se voi yllättääkin. Mutta onhan siinä etsimisessä yksi mutta: yksipuolinen kiinnostuminen ei riitä, jos tarkoitus on saada oma kulta, rakas tai kesäkissa. Ohan se niinkin, ettei kaikkiin voi ihastua. Jokainen varmasti tietoisesti tai tiedostamattaan etsii tietynlaista ihmistä. Jos mikä vain kelpaisi, niin siinähän ottaisi vaikka asemalta ohikulkiessaan ensimmäisen vastaantulijan, joka lähettelee jonkinlaisia värinöitä, kainaloonsa ja veisi kotiin. Mutta kun ne värinät eivät ole osoitettu ihan kenelle vaan, vai? Pitäisi löytää se joku, joka on "omaa tyyppiä" (mitä ikinä se sitten tarkoittaakin), mutta toisaalta pitäisi vielä itsekin olla sen toisen "tyyppiä". Ja värinöitä pitäisi suuntaan ja toiseen. Mutta vain noin vajaalle kymmenelle prosentille viidestäkymmenestä prosentista...
... niinkin, että rakkaus tulee vastaan juuri, kun itse on lakannut toivomasta. Mutta kyllä silloinkin on tärkeää tunnistaa se toinen "oikeaksi" ja uskaltaa tarttua hetkeen.
ollut minulle ihan yllätys. Tai siis yllättävältä taholta aiheutunut jalkojen kantokyvyn menettäminen.
Uskoisin, että ihastua voi vaikka laput silmillä, mutta omasta halusta ja sen määrästä riippuu sitten jatkotoimenpiteet.
Noista värinöistä en tiedä, en varmaan ikinä ole sellaisia lähettänyt :o).
Olen sitä mieltä (kivittäkää minut nyt taas kerran), että ihmisen täytyy todellakin olla valmis rakastumaan rakastuakseen, yleensä edes huomatakseen jonkun sopivan lähistöllään.
Ei valmis ihmisenä (kuka olisi?) vaan valmis rakkauteen, siihen mitä se ottaa ja mitä se antaa.
Rakas ystäväni on painiskellut tämän nimenomaisen asian kanssa vuosikausia ja yhä edelleen hänen(kin) ongelmansa on pohjimmiltaan se, ettei hän oikein tiedä mitä haluaa ja ettei hän myöskään uskalla ottaa riskiä, kokeilla, heittäytyä, mitä jokaikinen taivaassakin kirjoitettu rakkaustarina vaatii alkaakseen. Mitään varmuutta ei ole mistään, on vain rohjettava tarttua siihen ojennettuun käteen.
Ystäväni on tyyppiesimerkki ihmisestä, joka kulkee laput silmillä, ei-muka-koskaan-tapaa-ketään. Ja jos joku sattuu hänen suojauksestaan jonkin rakosen löytämään, hän tavalla tai toisella torpedoi omalla käytöksellään jutun alkuunsa ja toteaa, että eihän mua kukaan halua. Niin niin... Kaunis nainen mutta omien luurankojensa vanki.
Uskon, että tämä on luvattoman monen muunkin ongelma, huomaa sitä itse tai ei.
...kulkemista laput silmillä. Ja silti näen kaikenlaista(:
Hui, jos tässä alkaisi vielä etsiskelemään!
Niin minäkin!
Ties kuinka monetta vuotta, ihanassa suhteessa kun olen, enkä pois halua. Mutta maailma on täynnä kauniita, ihastuttavia, suloisia, hymyileviä, flirttailevia naisia. Kaikkialla!
Kyllä Geiger-mittari on täytynyt haudata jo muinaisina aikoina. Minunkin.
..yksistään, on aika vaikeeta esim. ajatella yhteenmuuttoa, jos on vuositolkulla asunut yksin.
tuosta rohkeudesta olen samaa mieltä, jos on halua ja innostusta ihastua/rakastua, niin silloin löytää helpommin seuraa, kuin jos kulkee pää riipuksissa. ja ketä sellainen ihminen kiinnostaisi, jolla ei ole pilkettä silmissä.
toisaalta on elämässä kaikkea muita paineita, jotka vaikuttaa niin ettei jaksa juosta metsästämässä. ja kun lukee noita deitti-ilmoituksia, menee into vastata kun pari riviä lukee, huomaa ettei täytä noita ihmeellisiä vaatimuksia.
olen sitä mieltä, ettei sitä oikeaa ns. ole, on vaan joukko sopivia, ja se törmääminen on hyvää tuuria.
Lyhyttä kommenttia.. Olen jokseenkin sitä mieltä, että kun on haku päällä niin silloin sitä rakkautta ei löydä. Seuraa voi löytää ja ihastusta (tai sopeutumista toiseen), mutta kyllä rakkauteen vaaditaan paljon muuta. Itse olen törmännyt ihastukseen aina silloin, kun olisi vähiten sopiva aika elämässä. Eli en mitenkään ole ollut metsällä tai haku päällä. Päin vastoin olen päättänyt elää sinkkuna ja selibaatissa ja sitten yhtäkkiä huomaan lähellä ihmisen, joka on kiinnostunut ja herättää mussa kiinnostusta. Silloin joudun perumaan sinkkuuteni ja heittäytymään tunteiden virtaan. Kuitenkin se antaa enemmän kuin yksinolo. Ja sitähän ei koskaan tiedä, vaikka onni jatkuisi kovinkin pitkään. Tällä hetkellä elän ihastuksen ja orastavan rakkauden aikaa juuri näin, en etsinyt ketään, hän vain tupsahti elämääni. Olen onnellinen ja toivon tämän kestävän.
Sitten vielä näistä keskissojen hakuilmoituksista. Ei kai ketään voi päättää ennalta, että ollaan nyt rakastuneita tämä kesä ja sitten elokuun viimenen päivä meillä ei oo enää mitään. Tosiaankin, ei kai ketään oikeasti halua kesäkissaa, ne nälkiintyy ja paleltuu, jos ne jättää yksin syksyllä. Antakaa mahdollisuus ja katsokaa pidemmälle tulevaisuuteen..