Mikä outo pelottava ilmiö on nykymaailmaan iskenyt?
Tuntuu ettei enää osata olla yhdessä, tehdä työtä suhteen eteen, arvosteta sitä, sitouduta.
Mieluummin pakataan kamat ja häivytään kun arki koittaa, ja aloitetaan taas alusta. Ei kestetä riitaa eikä erimielisyyksiä, ei särmien hioutumista, ei kompromissien tekoa, ei yhteiselämän vaatimuksia. Sama energia millä entinen suhde olisi saatu pelastettua/toimimaan/kukoistamaan käytetään uuden suhteen aloittamiseen.
Kaikilla on kiire, kaikki on kertakäyttöistä. Myös ihmissuhteet?
Ihmisten itsekkyys on lisääntynyt, samoin minä-keskeisyys. Pitää olla itsenäinen, olla omaa tilaa, omaa aikaa, omaa ja omaa. Missä on yhteinen aika, yhteinen tila, yhteinen suhde?
Ei enää osata olla toisen kanssa yhdessä, läsnä. Rauhoittua, koskettaa, rakastaa.
Ei voi pysähtyä, täytyy lentää, ennättää, olla menossa. Ei uskalleta enää sukeltaa toisen sisimpään, opetella todella tuntemaan toinen ihminen, rakentaa hänen kanssaan jotain aitoa ja pysyvää. IHMISSUHDE.
En tarkoita normaalia, tervettä itsekkyyttä ja itsenäisyyttä, vaan sellaista itsekkyyden lajia, jossa kaikki täytyy saada tehdä oman mielen mukaan, ei kykene edes asumaan kumppaninsa kanssa kun pitää olla omaa tilaa, ja asiat saatava tehdä just niinkuin itse haluaa.
Minä en tällaista maailmaa enkä ajattelutapaa käsitä, ja se pelottaa minua.
Mitä tapahtui sanalle 'me'? Miten siitä tuli 'minä ja muut'?
Tuntuu ettei enää osata olla yhdessä, tehdä työtä suhteen eteen, arvosteta sitä, sitouduta.
Mieluummin pakataan kamat ja häivytään kun arki koittaa, ja aloitetaan taas alusta. Ei kestetä riitaa eikä erimielisyyksiä, ei särmien hioutumista, ei kompromissien tekoa, ei yhteiselämän vaatimuksia. Sama energia millä entinen suhde olisi saatu pelastettua/toimimaan/kukoistamaan käytetään uuden suhteen aloittamiseen.
Kaikilla on kiire, kaikki on kertakäyttöistä. Myös ihmissuhteet?
Ihmisten itsekkyys on lisääntynyt, samoin minä-keskeisyys. Pitää olla itsenäinen, olla omaa tilaa, omaa aikaa, omaa ja omaa. Missä on yhteinen aika, yhteinen tila, yhteinen suhde?
Ei enää osata olla toisen kanssa yhdessä, läsnä. Rauhoittua, koskettaa, rakastaa.
Ei voi pysähtyä, täytyy lentää, ennättää, olla menossa. Ei uskalleta enää sukeltaa toisen sisimpään, opetella todella tuntemaan toinen ihminen, rakentaa hänen kanssaan jotain aitoa ja pysyvää. IHMISSUHDE.
En tarkoita normaalia, tervettä itsekkyyttä ja itsenäisyyttä, vaan sellaista itsekkyyden lajia, jossa kaikki täytyy saada tehdä oman mielen mukaan, ei kykene edes asumaan kumppaninsa kanssa kun pitää olla omaa tilaa, ja asiat saatava tehdä just niinkuin itse haluaa.
Minä en tällaista maailmaa enkä ajattelutapaa käsitä, ja se pelottaa minua.
Mitä tapahtui sanalle 'me'? Miten siitä tuli 'minä ja muut'?
Vastaukset 52
Vanhimmat
Voi jos mie sinut saisin niin varmaan olisin sulle uskollinen ja monasti sanoisin ME !!!
...samaa mieltä kanssasi, mutta miksi pitää asua yhdessä? ei siinä minusta ole mitään itsekästä jos haluaa pitää oman asunnon!
Aijaa... että sellaista. :-)
LeSbO: Kunnioitan kunkin henkilökohtaista ratkaisua, vaikken sitä ymmärtäisikään! Onhan meitä ihmisiä niin monenlaisia, ja tilanteet vaihtelevat suuresti. Koskaan ei voi toisen asioita tietää.
Itse en kokisi eläväni täydessä suhteessa jos asuisin kumppanini kanssa erillään. Saman katon alla asutaan, ja opetellaan yhdessä elämää ja rakkauden kaikkia värejä. Aivan, miksei sitä kaikkea voi tehdä myös erikseen asumalla? Ehkä sinä voit, itse en sellaista suhdetta pystyisi kuvittelemaan. Mulle yhteiseen elämään kuuluu ehdottomasti myös yhteinen koti.
Minä kun en ole tähän ikään (lähes 40-v.) vielä asunut kenenkään kanssa yhdessä, niin en todellakaan kovin helposti muuttaisikaan kenenkään kanssa yhteen.
Ainakaan tähän mennessä en ole kohdannut sitä "elämäni naista", koska kaikki suhteet ovat päättyyneet ennemmin tai myöhemmin, mutta jos semmoinen "ihmenainen" löytyisi, niin sitten pidemmän seurustelun jälkeen yhteenmuuttamistakin voisi alkaa harkita.
Monesti olen vierestä seuraten ihmetellyt kavereiden (myöskin heterokamujen) intoa muuttaa yhteen heti parin viikon tai parin kuukauden seurustelun jälkeen. Ja useimmiten ovat eroon päätyneet aika lyhyen ajan jälkeen.
Ehkä itsekkyys on lisääntynyt tällä ihmissuhde puolellakin, onhan se lisääntynyt vaikkapa työelämässä ja liikennekulttuurissakin, mutta minä olen kyllä tavannut paljon myöskin "me-henkisiä" sitoutumaan valmiita naisia, mutta kun ei vaan muuten löydy yhteistä säveltä, siis molemminpuolista rakastumisen tunnetta, niin minkäs teet...
En tarkoittanut alkuperäisellä kirjoituksellani että heti pitäisi ensitreffien jälkeen muuttaa saman katon alle ;-). Syytä on ensi opetella tuntemaan toista, en sano "toinen", koska siihen menee vuosia ja vuosia.
Eräs ilmiö onkin juuri se, mitä 'Vanhapiika'kin sivuaa; ihmiset eivät elä suhteessa, vaan ihan aikuisiksi asti ;-) itsenäistä elämää, ja sitten kun aikaa on paljon kulunut ei enää osatakaan elää toisen kanssa yhdessä, ei haluta mistään omasta luopua, vaan samaan aikaan haluta uutta ja pitää vanha. Itse olen kokenut sellaisen suhteen, jossa vuosia yksin ollut aikuinen nainen ei sitten sopeutunutkaan yhdessä asumiseen, vaan halusi 'omaa tilaa'. Hän oli muutenkin todella itsekäs ihminen, että sikäli ei voi täysin verrata toisen huomioonottavaan tyyppiin.
LeSbO: Kuten sanoin, kunnioitan ihmisten ratkaisuja. Mutta kun asiaa hieman pohdin, tajusin että tuo on juuri yksi ydinasioista joihin viittasin alkuperäisessä kirjoituksessani.
Olemme varmaan monessa asiassa samoilla linjoilla jne. Tässä päinvastaisia. Minusta on outoa asua erillään kumppaninsa kanssa. Se ei ole mikään parisuhde, vaan jotain muuta.
Olen kai konservatiivinen, mutta ns. normaali, perinteinen parisuhde on mulle se ainoa oikea. Konservatiivinen lesbo, joo, tavallaan hassu käsite, mutta kuitenkin totta!
Seurustelu, aikanaan yhteen muuttaminen, yhteisen arjen jakaminen, oman rakkaan vierestä herääminen... kaikki ihania, välttämättömiä asioita, parisuhteen helmiä. Taidan olla myös toivoton (toiveikas?) romantikko. :-D
Saman otsikon keksit sit yhtä aikaa. =D
Mutta kuinka pian pitäisi mielestäsi muuttaa yhteen opettelemaan "rakkauden värejä"? Eikö olisi parempi ensin tutustua toiseen, siis opetella niitä värejä, ihan omista "tukikohdista" käsin?
Onhan se toki halvempaa sitten asua yhdessä, kuin kahdessa paikassa, vaikka itse se muutto on taloudellisesti ja henkisestikin kova ruljanssi ja jos sitten se tutustuminen on pahasti kesken ja yhteenmuuttamisen jälkeen vasta huomaa, että homma ei pelaa, niin koko hirveys ja tappelu yhessä hankituista kamoista on sitten edessä.
Ja tämä ei tarkoita sitä, että suhteen eteen ei tehtäsi ns. työtä. Mutta ei myöskään ole järkevää ylläpitää semmoista suhdetta joka on jatkuvaa "työntekoa", että vaan pysyttäisiin yhdessä vaikka mikä olisi.
Mielestäni sitä yhdessäoloa voi harjoitella erikseen asuenkin. Olla toinen toisensa luona välillä ja välillä kumpikin vaikka ihan omissa oloissaan. Sitten jos rakkaus kestää, niin voi alkaa yhteen muuttamisesta puhumaan. Ja parin kuukauden jälkeen ei vielä välttämättä voi puhua rakkauden kestämisestä. Ehkä vähintään vuoden (parinkin vuoden) jälkeen voisi jo olla varmempi jutusta, ehkä...
Olenpa tuota miettinyt omalta kohdaltanikin, että osaisiko sitä ollenkaan elää yhdessä toisen kanssa. Jotenkin uskon, että osaisi, jos vain kummankin tunne on yhtä vahva ja todellinen.
Olen myöskin sopeutunut siihen ajatukseen, että semmoista "konservatiivista parisuhdetta" en tule koskaan kokemaan.
Toivonkin, että löytäisin toisen itsenäisen aikuisen naisen, niin kumpikin osaisi sitten antaa sitä omaa tilaa toisilleen. Alkaa vaan tuntua sille, että meikä-ämmän rakkaudet on jo elette ja koettu vuosia sitten...
Ja kun ero tulee, niin helvetin tulet pääsevät valloilleen..
Ei ole pakopaikkaa. Nyrkki heiluu ja itku kurkussa, täydellisessä raivossa, pakkaat kamoja.
Lämpöisestä läheisyydestä revit irti ittes. Jätät yhteisen parisängyn ja toisen joka aamuisen unitukan..
Sanon suoraan, että minä en uskaltaisi enää. Nuorena asustelin yksissä. Nyttemmin olen huomannut minulle sopivan oman kotini. En nimittäin ala kenellekään kalasoppia keitellä!
Tämän minäkin allekirjoitan.
Että tutustumisvaihetta saa olla vuosi, kaksi..
..romantikko ja täällä toinen:)
Kuitenkin olen eri mieltä siitä, että yhteisasuminen muuttaa kahden ihmisen rakkaussuhteen parisuhteeksi.
Minulle parisuhde merkitsee tunnesidettä toiseen ihmiseen, vaikka se erilaisten tilanteiden vuoksi ajaisi rakastavaiset toiselle puolelle maapalloa, erilleen.
..sillä niin käy, mihin uskot:)
tämänkin ämmän eletty elämä on tuolla jossain..
Mutta eihän se estä antamasta "hyviä" elämänohjeita näille nuoremmille kuitenkaan ;)
Älkää tehkö niinkuin me teimme, vaan niinkuin sanomme!
Kyllä minusta se on seurustelua vaikka ei asuttaisikaan saman katon alla.En usko että koskaan muutan kenenkään kanssa yhteen, koska haluan myös omaa rauhaa välillä, ja haluan pitää oman asunnon ja omat juttuni. Mielestäni se on itsenäisyyttä, ei itsekkyyttä!
Jennifer dear, jos nyt kumminkin vielä harkitsisit tota kalasoppa -juttua ;)
Lyödäänkö 20 senttiä vetoa, että tulet vielä onnellisesti asustelemaan naisen kanssa ja keittämään ja saamaan jos jonkinlaista "soppaa"...
Itsekin sain eilen klo 21 lautasellisen nuudeleita sänkyyn, kun nälkä yllätti, ja olin pienessä flunssassa vetovex. Tuli tosi mukava olo ja tänään jopa töissä, vaikken eilen illalla uskonutkaan...
... ero joka-aamuisesta unitukasta oli vähällä heivauttaa minutkin itsekkyyden kiveämältä tieltä ja kaipamaan ... Mutta järjissäni taas.
..et toi munki kultsu on joskus, aika useinkin, ruokaa laittanut mulle;)
Tarkotin vaan, että kyllä toi kaikki pelottaa.....
..kovana saan minäkin olla, kun muistelen niitä lämpöisiä aamusuudelmia.........
Minun maailmani näyttäytyy minulle vähän erilaisena kuin tuo kuvaamasi maailma..
Minusta taas kaikki seurustelevat ja ovat niin hitsin onnellisia ja yhtä. Päivääkään ei voi sanoa, ettei molemmat päät nyökkää yhtä aikaa:(
Näin se on, hetki jossa elämme muovaa myös näkökantojamme ja ympäristömme havainnointia.
Mutta asioilla on aina monta puolta. Oman elämänkaareni mukaan olen myös valmis ihmettelemään sitä, että riitaa ei kestetä lainkaan, vaan pakataan laukut ja lähdetään uuteen suhteeseen.
Ei todellakaan vaivauduta tekemään työtä suhteen eteen.
Nämä ovat siis henkilökohtaiset kokemukseni ja tuo alun teksti on se, miltä muiden suhteet näyttävät silmissäni.
Onkohan minulla optinen harha;D
Nuo sanat lämmittävät mieltäni kirjoituksessasi erityisen paljon, että "sukeltaa toisen sisimpään" ja "..yhdessä, läsnä. Rauhoittua, koskettaa, rakastaa."
Ja loppuun on pakko tunnustaa ristiriitaiset ajatukseni. Tällä hetkellä en minäkään osaisi sitoutua.. Niin noh, yhteen ihmiseen kyllä. Hmm..., onkohan tässä se juju?
Jokainen meistä on veistetty niin eri muotista ja jokaisella on omat tarpeensa ja vaatimuksensa.
Mielestäni kaikista käytännöllisin ja tuskattomin tapa on elää yhdessä, erillään.
Joillakin ihmisillä tuntuu olevan hyvin kiire muuttaa saman katon alle asumaan ja myönnettäköön, että se sopii, jos kyseessä on kaksi suht samanlaista ihmistä, joille jatkuva yhdessäoleminen ja tekeminen on tärkeintä.
Itse olen sitä mieltä, että oman suhteeni pitää kestää vuosia, että muuttaisin toisen kanssa yhteen asumaan. Onhan se toki selkeästi todistettavissa, että taloudellisesti tilanne olisi helpompaa ja monet käytännönasiat toimisivat joustavammin, mutta itse en tämän näennäisen helppouden vuoksi yhteen liian pian muuttaisi.
Liian moni suhde kaatuu siihen, että toinen tai molemmat tarvitsevatkin enemmän omaa tilaa ja se ei ole itsekkyyden merkki todellakaan, vaan kertoo ihmisen kyvystä pärjätä "omillaan" niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Kyllä suhdetta voi elää ja vaalia eri kattojen allakin pidemmän aikaa ja näin tutustua toiseen pikkuhiljaa paremmin. Yhteiseloa voi opetella niin eri tavoilla ja toiseen tutustuminen tapahtuu pikkuhiljaa...
Jos molemmat ovat valmiita sitoutumaan ja tekemään töitä suhteensa eteen, niin se onnistuu eri osoitteistakin käsin ja jos ei luonnistu ja kestäväksi todettu, niin miksipä olisi onnistunut siellä samassa mökissäkään.
Rakkaat siskot, vastauksenne vain entisestään vahvistavat synkkää käsitystäni, kaikella kunnioituksella!
Taidan olla yksin kaipaamassa takaisin aikaa jolloin niin moni asia oli toisin. Tämä nykymaailma ei mulle sovi, ei millään.
Minusta on hälyttävää, että haluaa elää erillään kumppanistaan, ettei kykene enää normaaliin parisuhteeseen. Taidamme olla NIIN erilaisia, etten ehkä edes saa kerrottua tarkoittamaani oikein. No, yritin ainakin.
Asiat ja ihmiset ovat TODELLAKIN muuttuneet!
Kyllä minäkin haluan omaa aikaa ja tilaa, mutta en yhtään enempää kuin saan kultani kanssa elämää jakaessa, ja ihan saman katon alla. Kyllä sitä voi olla tarpeeksi itsenäinen yhdessäkin... Juuri sitä ihmettelin, että enää ei se riitä, vaan halutaan täysin itsenäinen (ja itsekäs) elämä.
En oikeasti halua ketään loukata, koska kunnioitan jokaisen valintaa, eihän se minun elämääni hetkauta. Toivon jokaiselle onnea ja hyviä asioita elämään, miten ne sitten kukin hankkii ja kokeekaan.
Minusta vain on pohjattoman surullista tämä tällainen maailmanmeno, vaikka olisin sitten itse 'kolmekymppinen muinaisjäänne'. En itse ajattele niin, vaan haluan vain pitää kiinni (minulle) oikeista arvoista.
Mikä minulle on täysin käsittämätöntä, on joillekin arkipäivää ja varmaan myös toisinpäin!
..jos rakastuisit tulisesti naiseen, joka kuitenkin haluaisi pitää omankin asuntonsa?
Loppuisiko suhde sen vuoksi?
Vaikea sanoa. Se, onko arvomaailmoissa noin suuria eroja olisi kyllä syytä selvittää keskustelemalla jo hyvissä ajoin. Jos kaksi liian erilaiset haaveet omaavaa ihmistä aloittaa suhteen, ei siitä seuraa kuin tuskaa ja kaksi särkynyttä sydäntä.
Ainahan kompromissit ja hioutuminen, joustamisesta puhumattakaan, kuuluvat reiluun suhteeseen, mutta liian suuria kuvioita on todella vaikea sovittaa toisiinsa. Mites saat kolmion sopimaan ympyrään... ;-)
Eli toivon ETTEN rakastu tulisesti sellaiseen naiseen joka ei halua asua sitten aikanaan kanssani yhdessä...! Enkä usko että niin vain rakastuisinkaan.
En usko että siitä tulisi mitään. Toivon että kyseinen nainen sitten kohtaisi enemmän samoin ajattelevan naisen, ettei tarvitsisi aikaa minun kanssani tuhlata. :-)
Minusta on hieman loukkaavaa sanoa, ettei kykene normaaliin parisuhteeseen, jos haluaa elää erillään kumppanistaan. Usein ei ole kyse halusta, vaan olosuhteista. Meitä on paljon naisia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta asua seurustelukumppanin kanssa yhdessä. Täällä syrjässä asuvilla ei ole mitään toivoa löytää kumppania samalta paikkakunnalta, joten aina on välimatka olemassa. Työ on puolestaan reaaliteetti, kaiken A ja O, joka pysyttää tietyllä paikkakunnalla. Myös lapset voivat olla esteenä yhdessäasumiselle. Tai se, että on ns. kaapissa. Minusta pitäisi antaa arvo kaikille seurustelumuodoille. Itselläni on haave, että joskus voisin asua yhdessä kumppanin kanssa; naisen kanssa en ole koskaan asunut. Vielä sen aika ei ole.
EN tarkoittanutkaan että olosuhteiden pakosta ei 'saisi' asua erillään. Sehän on ihan sitten eri asia kuin mistä minä puhuin!
Sitä paitsi pyrin ainakin kunnioittamaan muiden ratkaisuja ja valintoja, vaikka en niitä kykenisikään lainkaan ymmärtämään. Monet ajan ilmiöt vain tekevät minut surulliseksi ja pelokkaaksikin.
Joko se on ympyrän sisään sopiva pieni kolmio tai sitten suuresta kolmiosta hiotuvat sakarat, niin ympyrähän siitä tulee - jos niin tahdotaan:)
Jännää ajatella, että epäilet, ettet rakastuisi naiseen, joka haluaisi pitää oman asunnon.
Aivan kuin me voisimme säädellä rakkautta niin kauan, että olemme selvittäneet yhteensopivuutemme toisen ihmisen kanssa.
Eiköhän tuo tositilanne synny kuin taikasauvasta ja sitten vasta ihmetellään noita eroavuuksia.
Näin minulle on käynyt.
..on mielestäni sanoa, että vain oikea parisuhde syntyy saman katon alla asuttaessa ja ettei olla kykeniviä parisuhteeseen, jos ei asuta yhdessä.
Minä tulen puolestani surulliseksi, siitä että ihmisten vapaata mahdollisuutta rakentaa itsensä näköinen ja toimiva parisuhde, pidetäänkin vain ajan ilmiönä.
Emme voisi koskaan lähteä siitä oletuksesta, että juuri meidän valintamme on se täydellisin. On tuhoton määrä asioita, jotka vaikuttavat kaikkeen. Laajaa näkemystä ja syvällistä ymmärrystä tarvitaankin erottamaan hyvät ja huonot muutokset tässä uudistuvassa, ei paikalleen jymähtäneessä, maailmassa.
Elämä maapallolla kehittyy koko ajan ja me täällä Suomessa olemme kehityksen huipulla. Meillä on mahdollisuus rekesteröidä parisuhteemme, asua yhdessä, asua erillään, näyttäytyä julkisesti tai olla kaapissa.
Jokaiselle jotakin, itselleen sopivaa, koska vasta hyvästä olosta ihminen voi toista rakastaa.
Moi Muumuu!!
Minä kyllä ajattelen asioista samalla tavalla kuin sinä. Se on totta että jos toista rakastaa niin haluaa pitemmän päälle asuakin yhdessä ja jakaa myös arjen.
Samalla kun puolittuu ilot ja murheet niin yleensä myös laskutkin vaikka se onkin sivuseikka.
Olen huomannut saman ongelman kun olen naisiin tutustunut jotta harva uskaltaa sitoutua ja kohta kai minullekin käy niin.
Mistä sitten johtuneekaan jotta ei ole luottamusta rakkauteen ja sen kestävyyteen, onko ihmisillä liian paljon takana pettymyksiä?
Hyvää jatkoa sinulle Muumuu ja toivottavasti se oikea vielä löytyy:))
aivan liian usein ihmiset lähtevät suhteesta hetken ihastuksen perään. siitä tulee monta itkua ja paljon surua. ja se jättää ikuisen arven kaikkiin.
minäkin ihmettelen, ettei enää olla valmiita todella näkemään vaivaa suhteen rakentamiseen :( se tuntuu pahalta, sillä vain yhteisillä ponnisteluilla suhde saadaan kestämään. ja kestävä suhde sisältää arjen ilot ja surut...
naiseni ja minä, että ei se vaihtamalla parane,rakkautta pitää vaalia ja että me on aina parempi tässä julmassa nykymaailmassa kuin yksin minä. En ole koskaan harrastanut kertakäyttösuhteita,kuten ei puolisonikaan, olemme asuneet yhdessä pian 7 vuotta, on lapsi ja juuri ostettu oma talo, elämä mallillaan monen kommelluksen jälkeen, riitoja on ollut välillä ja kiukuttelua,kun kumpikin aika omapäisiä olemme, mutta kertaakaan ei ole sormukset lentäneet nurkkaan eikä erolla vihaisimmillaankaan uhattu. On ihanaa olla,kun voi luottaa, että toinen on siinä, vaikka mikä tulisi ja olisi, ja juuri luottamus tuo vapauden, ei tarvitse vainoharhaisena ja mustasukkaisena koko ajan toisen tekemisiä vahdata. Toivon vain, että tämä kestää kuolemaani saakka, ja miksi ei kestäisi? Vapaaehtoisesti kertakäyttösuhteita harrastavat eivät tiedä mitä menettävät.
Teillä luultavasti on yksi ihanneliiton määritelmään sopiva liitto.
Luulen että me kaikki pohjimmaltaan haluttaisiin tätä samaa, mutta elämäpä tuo erilaisia kohtaloita ihmisten eteen.
Eivät nämä asiat ole aina itsestä ja omista haluista kiinni.
Kummia ajatustapoja ihmisillä kun lueskelee näitä vastauksia. Siis minun silmissäni. Heidän mielestään minä taas luultavasti olen outo. :) Mulle(kin) yhteenmuuttaminen on luonnollinen jatko parisuhteelle. Ok, olen hidas kiirehtijä ja siihen menee vähintään vuosi tai kaksi eri osoitteissa seurustelua ennen kuin suostun edes harkitsemaan sitä, mutta ainakin minä haluan pitkällä tähtäimellä jakaa kumppanini kanssa ne hyvät kuin huonotkin hetket saman katon alla asuen. Haluan oppia tuntemaan millainen hän on paskamaisen työpäivän jälkeen, haluan kinastella hänen kanssaan olohuoneen taulun paikasta, haluan joutua ostamaan kahvia vaikka itse en sitä juokaan koska hän ei yksinkertaisesti saa aamulla silmiään auki ilman sitä, haluan kysyä häneltä näkikö hän kännyni autossa kun en löydä sitä mistään, haluan säästää yhteiseen matkakassaan kesälomareissua varten... Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Haluan tavallisen parisuhteen jossa rakastetaan ja välillä riidellään ja kasvetaan ajan myötä yhdeksi kokonaisuudeksi, vaikka molemmat yksilöitä ovatkin.
Olen selvästi heteroperheinstituution aivopesemä. :)
Joop... Samaa mieltä. Tuon kaiken minäkin tahtoisin... :-D
Tinkerbell: Olet onnentyttö! Vaali suhdettasi. Itse voin vain toivoa joskus tuollaisen suhteen ja kumppanin löytäväni. Tuntuu että ei olla enää valmiita tekemään työtä suhteen eteen, ennemmin halutaan luovuttaa. Ei voi luottaa siihen ettei toinen joka riidan jälkeen ole eroa haluamassa. :-( Sellainen raastaa sisintä.
Joskus on pakko luovuttaa, mutta ainakin minä taistelen suhteeni eteen, yritän "loppuun asti". En halua luovuttaa liian helposti, enkä ihmetellä miksei asiat toimi vaikkei niiden eteen ole edes tehty mitään!
nuo asiat voi tehdä vaikka ei yhdessä asuttaisikaan.
Voi, montakin asiaa tehdä asui sitten miten tahansa.
Kukin tyylillään.
Mua kuitenkin eka viestissäni kertomani suuresti mietityttää ja surettaa. Minusta on jo hälyttävää jos puolisot nukkuvat eri huoneissa, saati sitten eri asunnoissa! Olen tällainen, se minulle suotakoon. En sentään pakota ketään täyttä itsenäisyyttään halajavaa naista asumaan kanssani ;-). Jokainen niin haluava pitäköön asuntonsa, ja löytäköön samoin ajattelevan kumppanin.
Ja vielä... En tietenkään oleta voivani kontrolloida rakkautta, päinvastoin, olen suuresti tunteella elävä ihminen, mutta pystyn kyllä tietämään jos emme sovi yhteen millään. Silloin rakkaudesta huolimatta on parasta erota mahdollisimman nopeasti, eihän liian suuria ristiriitoja voi ratkaista. Silloin ei rakkaus riitä. Tämä näin minun kohdallani, jonkun toisen kohdalla taas toisin.
Kyllä perusarvot tulee olla mahd. samat, muuten on edessä pelkkää itkua ja hammastenkiristystä. Sen on elämä opettanut. Onneksi maailmassa on niin paljon ihmisiä, että on edes mahdollista sieltä joukosta se oma rakas löytää jonka kanssa asiat natsaavat ainakin suurelta osin. :o)
Eikö ihan yhtä hyvin voisi nähdä itsekkyytenä sen, että haluaa ehdottomasti asua yhdessä toisen kanssa? Onko yhdessäasuminen todellakin tärkeämpää kuin rakkaus?
Olemme selkeästi niin erilaisia ihmisiä, ettei edes rautalanka auttaisi puolin eikä toisin.
Mulle kyse ei edes ole pelkästä halusta asua kumppanini kanssa saman katon alla, minulle se on ainoa normaali vaihtoehto. En millään kykene ymmärtämään muita vaihtoehtoja, en sitten mitenkäs millään.
Aloin jo luulla olevani AINOA näin ajatteleva lesbo, kun sain vain vastauksia joissa pidetään erillään asumista sinä normaalina suhteen muotona, mutta sain sentään pari muutakin vastausta, niin etten ihan ainokainen näin ajatteleva ole. :-D
Tunnen sataprosenttisesti niin kuin alussa kerroin, mutta se ei estä minua olemaan tuomitsematta muiden ratkaisuja, vaikken niitä ymmärtäisikään.
Mikä muu syy kuin itsekkyys voi olla syynä erillään asumiseen??? Poislukien sellaiset syyt kuin käytännön asiat, työt eri paikkakunnilla yms. tilanteet. Mikä estää kahta vapaata, samalla paikkakunnalla asuvaa ihmistä asumasta saman katon alla muu kuin se, että kaikki asiat täytyy saada tehdä juuri niinkuin itse haluaa, ei halua jakaa arkea huolineen ja iloineen jne. Ei erillään asuva pariskunta ole PARI, he seurustelevat, eivät jaa elämäänsä toistensa kanssa läheskään siinä mittakaavassa kuin yhdessä asuen ja eläen voi tehdä.
todettu minun kohdallani ennenkin.
Luultavasti joskus on myös taloudellisesti järkevämpää, että molemmilla on oma asunto.
En osaa kuvitella niin pitkälle, että olisin parisuhteessa siinä vaiheessa, että voisin edes harkita yhteenmuuttoa. Pelko on asia, joka estäisi ainakin minua luopumasta omasta kodistani. Minulle koti on tärkeä turvapaikka. En haluaisi muuttaa toisen kotiin, toisen armoille... Joutuisinko minä kenties kotiorjaksi? Olisihan se surkeata, jos vielä uhattaisiin jatkuvasti heittää pellolle, jos vähänkin tulisi vastoinkäymisiä. Uskoakseni näin kävisi.
Minun mietteitäni ei kannata ottaa vakavasti. Tuskin kukaan harkitsisi vakavasti edes seurustelusuhdetta kanssani - yhteenmuutosta nyt puhumattakaan - joten olen vähän pihalla koko aiheesta muutenkin.
Olet vain tavannut niitä vääränlaisia ihmisiä, tuttu juttu monelle, niin mullekin! Usko pois.
Kyllä ne ihanat ja itselle oikeat asiat kohdalle vielä osuu, ehkä kun vähiten sitä odottaa. Itsekin haparoin juuri nyt aikalailla pimeässä, mutta kyllä se valo vielä löytää tiensä minunkin sydämeeni.
..yhdessäasumisen ja niitä ovat persoonallinen tilantarve. Rauhoittuu vain hiljaisuudessa, turvallisessa ympäristössä.
Jokin erikoinen harrastus. Vaikkapa öljyväreillä maalaaminen, koska maalinkatku saattaa aiheittaa toiselle ongelmia.
Täysin erilaiset unirytmit. Toinen aamuvirkku, toinen iltavirkku.
Kolmivuorotyö toisella.
Ihmisen luontainen varovaisuus.
Leimautumisen pelko.
Epäusko siihen, että jostain löytyy ihminen, joka on todella tekemässä kompromisseja asumiseen liittyvissä asioissa.
Jne..., kyllä näitä syitä on vaikka kuinka paljon. Itsekkyys nyt on viimeisin syy, joka itselleni tulisi mieleen.
Oma kantani on, että vuosien kuluttua voi muuttaa yhteen, jos kaikki sujuu hyvin, mutta sekään ei ole mikään tae onnistumiselle.
Ja mikä kumma meitä estää elämästä toisen luona pari viikkoa ja vastaavasti toisen luona pari viikkoa? Onhan se yhdessäasumista sekin.
Ehkä minä sitten olen tavannut niitä vääränlaisia ihmisiä, ja siksipä en haluaisikaan muuttaa asumaan yhteen kenenkään kanssa. Ehkäpä puuttuu luottamusta toiseen ihmiseen ja usko siihen, että rakkaus kestää. Ei se kestä. En taida uskoa koko rakkauteenkaan enää. Ei ole olemassa kuin "itsekkäitä" ihmisiä - ja minusta se on tavallaan hyvä asia. Kukaan ei kuitenkaan välitä oikeasti kenestäkään, joten on hyvä, että ihmiset ovat ruvenneet välittämään itse itsestään, jokainen oppii huolehtimaan itse asioistaan, eikä kukaan ole riippuvainen toisesta. Onpahan olemassa ainakin yksi hyvä vaihtoehto parempien puuttuessa. Yksinkin VOI elää, ei ole PAKKO sitoutua toiseen ihmiseen.
Minunkin ideaaliini kuuluisi yhdessäasuminen.
Ja kuinkas sitten kävikään?
Elämäni nainen asuu melkein 600 km päässä.
Viisi vuotta tässä on eletty kahden paikkakunnan väliä seikkaillen. Nytkin menen kesälomailemaan hänen luokseen kahdeksi viikoksi.
Ja silti tunnen olevani itsekäs, kun en uskalla heittäytyä tyhjän päälle ja muuttaa pois omalta paikkakunnaltani hänen luokseen...
Yksi luonnollinen este on hänen paikkakuntansa aivan mahdoton työttömyystilanne. En ole valmis muuttamaan työttömyyskortistoon. Olen onnekseni saanut aina olla töissä, enkä tiedä miten psyykeni kestäisi työttömyyttä.
Hän taas ei missään olosuhteissa halua koskaan asua pääkaupunkiseudulla, kaukana perheestään ja rakkaimmistaan, joihin pitää päivittäin yhteyttä.
Tästä aiheesta on puhuttu alkuaikoina loputtomiin, nyttemmin vähemmän, koska emme todennäköisesti koskaan saa tilaisuutta asua yhdessä -- ellen minä sitten heittäydy hölmöksi ja lähde tuntemattomaan.
Siellä pitäisi myös asua kaapissa, mikä minulle on jo vaikeaa, koska täällä olen saanut elää avoimesti työpaikalla ja opinahjoissa ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja.
Jotenkin parisuhteesta puuttuu se 'viimeinen sinetti' kun aina pitää katsoa kaikkea kalenterin kanssa. Lisäksi en tietenkään ole viiteen vuoteen viettänyt yhtäkään lomaa omassa kodissani, eli kaikenlaiset suursiivoukset sun muut jäävät hiukan vaillinaisiksi...
Tiedän, että hän on SE ihminen minulle.
Kysymys kuuluukin, missä määrin on järkevää uhrata koko oma elämänsä ja kaikki ystävyyssuhteensa muuttaessaan toiselle paikkakunnalle jakaakseen rakkautensa elämänsä ihmisen kanssa?
Mitä jos sitä alkaakin alitajuisesti syyllistää sitä toista henkilöä, kun ei ehkä onnistukaan vieraalla maaperällä tutustumaan ihmisiin eikä löydäkään sitä omaa paikkaansa siellä?
Meillä on kummallakin toki omat velattomat kodit, joten olemme miettineet kompromissiakin: muuttoa jollekin keski-vaiheen paikkakunnalle, jolloin kumpikin olisi samassa tilanteessa?
(Tampere olisi varmaan järkevä, tai Jyväskylä:-)
Noh, tämä oli vain tällainen omituisten unien jälkeisen yön herättämien ajatusten jälkeinen viestonen:-)
Olen jo aiemmin sanonut, että ON toki olemassa iso liuta syitä miksi ei pari yhdessä asu. Mutta edelleen, puhun hieman eri asiasta. Tilanteesta, jossa ei ole mitään muuta syytä olla asumatta yhdessä kuin toisen/kummankin osapuolen täydellisen itsenäisyyden tarve itsekkyyteen asti. No esim. harrastus saattaa olla syy olla jokin muu paikka sitä varten, tuskin kuitenkaan estää asumasta yhdessä. No joo, miten vain. Puhumme kuitenkin eri asiasta. En missään vaiheessa ole tarkoittanut mitään muuta kuin minua kovasti surettavaa ajan ilmiötä, eli ihmisten kasvavaa kyvyttömyyttä ja haluttomuutta elää 'perinteisessä parisuhteessa' jakaen kaiken, arjen yms. SE on mielestäni hälyttävää.
Ei mulla ole tarvetta 'käännyttää' ketään, kunnioitan jokaisen henkilökohtaista valintaa. Yritän vain saada asiani sanottua niin että sen ydin tulee ymmärretyksi. Samoin kai muut.
Olen muuten itse kokenut suhteen, jossa kumppanini ei kyennyt kuuden vuoden yksin olemisen ja vielä paljon pidemmän yksinasumisen jälkeen enää asumaan yhdessä. Voi tietysti leukailla ettemme sopineet yhteen muutenkaan, voi olla, mutta se tuli hyvin selväksi että kaikki piti olla ja tehdä juuri hänen tavallaan tai ei ollenkaan. Tämä ilmeni kaikissa arjen asioissa. Paistoi sadan kilometrin päähän että hän ei vain enää sopeutunut kompromisseihin ja yhteiselämään. Lopulta hän muutti omaan asuntoon ja siitä lähti lopullinen alamäki, erosimmekin sitten pian. Korostan etten jättänyt häntä KOSKA hän muutti pois, vaan emme kertakaikkiaan saaneet sovitettua asioita yhteen, kai luonteidemme yms. suhteen. Niinpä ero oli meille lopulta se ainoa ratkaisu.
Lesbonainen: Tiedän tunteen, vaikka läheskään noin pitkiä aikoja en olekaan eri paikkakunnalla asunut kumppaneideni kanssa. Nyt on mulla takana vajaa vuosi takaperin muutto rakkaani kanssa yhteen, hänen nykyiseen kotikaupunkiinsa Helsinkiin. Ei ollut helppoa jättää kaikkea, mutta mulle se oli ainoa vaihtoehto. En voinut kuvitellakaan loputtomiin eläväni erossa rakkaastani. Minusta ei siihen ole. Nyt haaveilemme että pystyisimme joskus lähitulevaisuudessa muuttamaan täältä pois, ja saamaan oman talon jostain Helsinkiä huomattavasti rauhallisemmasta paikasta, vaikka Hesakin ihan viihtyisä paikka on omalla tavallaan.
Onnea teille molemmille, mihin ratkaisuun sitten päädyttekään!
Olen kuvaamasi säälittävä hylkiö, joka ei halua perinteistä parisuhdemallia yhdessäasumisineen yms. En usko, että kukaan kestäisi arkea minun kanssani, enkä minäkään ehkä jaksaisi jatkuvasti olla kiinni toisessa. Olen asunut yksin viitisentoista vuotta, enkä varmaan sopeutuisikaan enää yhdessäasumiseen kenenkään kanssa. Tuskin rakkauskaan riittäisi opettajaksi.
Naiset ovat perinteisesti epäitsekkäitä ja epäitsenäisiä. Voiko ihminen olla liian itsenäinen tai itsekäs sillä perusteella, ettei halua muuttaa yhteen, jos on mahdollista säilyttää kaksi kotia? Eikö kaksi kotia ole parempi kuin yksi?
Uskoakseni minun kohdallani rakkauskin kestäisi paremmin, jos kummallakin olisi omat asunnot. Voi olla, että olisi helpompaa myös erota. Mutta eihän asunto saisi olla syy pysyä yhdessä, tai ottaa eroa. Ehkä se olisi sivuseikka, jos ihan oikeasti rakastaisi ja saisi vastarakkautta.
Nyt en voi kuin ihmetellä, miten kestävää voi joku rakkaus olla. Viisi vuotta seurustelua ihmisen kanssa, joka asuu 600 kilometrin päässä.
Todella hatun noston arvoinen saavutus!!
Mieleeni nousevat kaikki mahdolliset kysymykset ja näyt. Miten kestää ensihuumassa eron hetket, kun näkee vain harvakseltaan? Tasaantumisvaiheessa eropäivät ovat varmaankin helpommat kestää.
Miten jaksottaa rakkaus vain niihin päiviin, kun näkee? Pitääkö rakastaminen tavallaan unohtaa niiksi päiviksi, kun on 600 km:n päässä toisesta?
Eikö kaipaus ole sietämätöntä?
Kaikkeen toki tottuu, mutta siihen on varmaan kulunut pitkä aika ennen kuin on antanut periksi välimatkan olemassaololle. Että asiat ovat näin, eikä tämä tästä muutu. Kuulostaa energiaa vievältä ja vaivalloiselta minun ymmärryksessäni.
Kumman sitten tulisi muuttaa? Kummalle se olisi helpompaa jne...? Kysymyksiä riittää..
Vai onko sittenkin jopa niin, että suhde säilyy välimatkan vuoksi ja voisikin karikoitua äkillisestä muutoksesta samalle paikkakunnalle tai jopa yhteenmuuttamisesta.
Mene ja tiedä. Tämä oli nyt tällaista pohdintaa, mutta joka tapauksessa hieno homma tuo suhteenne.
Mutta helppoa se ei taatusti ole ollut.
Onnea valitsemallanne tiellä:)
..minä olen ymmärtänyt asian ytimen, mihin pyrit ja juuri siitä ytimestä olenkin eri mieltä.
Mutta antaa sen asian nyt jo olla..
Tuosta esille tuomastasi esimerkistä kuvastuu juuri se yksi este yhteiselle asumiselle, että toinen ei osaa tehdä kompromisseja. Asiat pitää tehdä aina toisen ehdoilla tai ei tehdä ollenkaan.
No, eikö se mielestäsi ole tarpeeksi suuri syy olla muuttamatta yhteen.?
Tämä on siis yksi esimerkki yhteen muuttamisen tavallisista esteistä. Kun me ihmiset olemme niin erilaisia ja meillä on niin yksilölliset tarpeemme. Ja kun me kaikki olemme omalla kehitysasteellamme. Joku ei vaan osaa ottaa toista huomioon. Ei kai tämä kuitenkaan ole este suhteen luomiselle?
..rakkauden säilymiseen tarvitaan todella muutakin kuin yhteinen asunto.
Minä näen niin hienona sen, että meillä on nykyään vaihtoehtoja laidasta laitaan.
Se on vapautta.
Minut muuten ainakin kerran hylättiin kumppaniehdokkaana sen vuoksi, että en kuulemma kuitenkaan muuttaisi yhteen asumaan..
Tässä hyvä esimerkki, miten ihminen tekee toisesta ihmisestä omia päätelmiään kysymättä asianomaiselta itseltään mitään.
Mekään emme olleet edes keskustelleet asiasta..
täysin samaa mieltä kanssasi.
Sehän meillä kaikilla on. Ja ketään en ole nimitellyt, jos sille linjalle itse haluaa lähteä niin olkoon hyvä vain.
Aivan, takuulla on niin itsekkään ja kompromisseihin ja yhteiselämään kykenettömän ihmisen kanssa parempi asuakin eri osoitteissa... Mutta haluaisinko yleensäkään olla sellaisen ihmisen kanssa? Omalta kohdaltani vastaus on ehdottomasti ei!
Mikäs sellaisessa suhteessa itse olisi? Punkki lehmän kyljessä? Verenimijä joka 'riistää' toisen vapautta yrittämällä rakentaa jotain tämän kanssa? Yrittää vain olla toiselle hyvä ja huomaavainen kun toinen vain jyrää ylitse asiassa kuin asiassa? Sellainen arki eikä suhde ole ainakaan mua varten!
...ja ehdotonta luottamustahan tällainen järjestely vaatii. Ensimmäiset kaksi vuotta menivät helpommin, koska rakkaani teki vain keikkatöitä (joita voi tehdä etänä) ja vietti aina välillä 3 viikkoa luonani. Silloin olimme korkeintaan 1-2 kk erossa toisistamme kerrallaan. Minä taas tein paljon ylitöitä ja pääsin vastaavasti käymään hänen luonaan kohtuullisen vapaasti. Välillä hänellä oli sitten kiinteä työaika, jolloin minulla oli onneksi enemmän ylityövapaita ja jopa lähistölle osuvia työmatkoja.
Ikävä on suhteellinen käsite. Sitä helpottaa kummasti kun puhuu puhelimessa joka ikinen ilta n. tunnin. Nyt kun hankittiin DNA maraton, on voitu puhua paljon enemmän ja useamminkin. Silloin toinen on 'läsnä' useammin.
Rakkaus ei lopu siihen, kun nousen junan portaita ja katoan junan syövereihin, tai kun hänen autonsa perävalot lähtevät pihastani. Se jatkuu unissa, arjessa, kaikenlaisen pienen jakamisessa ja ennenkaikkea sen yhteisen ajan vaalimisessa.
Olemme molemmat äärimmäisen voimakkaita persoonia, joten kyllä me tämän kestämme:-)
Kipein asia minulle henkilökohtaisesti on se, että emme voi yhdessä kasvattaa lasta. Onneksi meillä on yhteinen PLAN kummilapsi, jolle väsäämme kirjeitä ja lähetämme paketteja ja valokuvia. Sisarukseni tahtovat meistä ensimmäisten lastensa kummin...
Niin, sa yksi asia on hassu. Meille ei kummallekaan tulisi mieleenkään pettää. Se ei vain kuulu kummankaan elämäntapaan, eikä kumpikaan oikein innostu yhdenillanjutuista edes ajatustasolla. Se kaiketi on myös yksi onnistumisen kannalta olennainen asia.
Heips!
Tuo kohta kirjoituksessasi että "Mitä jos sitä alkaakin alitajuisesti syyllistää sitä toista henkilöä" on todellakin jo riittävä peruste sille että ei ehkä kannata muuttaa yhteen vain sen takia, että "tuntuu että pitäisi muuttaa".
Niin siinä todennäköisesti sitten kävisikin!!!
Se puolimatkaan muuttaminen kuulostaa jo järkevämmältä!
Kyllä minä haluan olla toiselle hyvä ja huomaavainen, ja haluan yrittää rakentaa jotain toisen kanssa, mutta kun ei ole ketään, kenen kanssa rakentaa mitään. Eikä se varmasti johdu siitä, että minulla on oma asunto tai että olisin täysin kykenemätön ottamaan toiset ihmiset huomioon.
Miksi ihan kaikki pitäisi jakaa? Miten paljon tarvitaan yhteiselämään? Vaatiiko se kaiken, mitä ihmisellä on, vai riittääkö sekään? Riittääkö mikään? Kun kaikki muu menee, on hyvä, että on sentään olemassa joku paikka, missä voi olla oma itsensä.
viestissäsi kaukosuhteen ongelmakohtia, tai josko ne olisivatkin niitä asioita, jotka pitävät suhdetta koossa? Olet mielestäni oikeilla jäljillä. Itse elän kaukosuhteessa ulkomaalaisen naisen kanssa jo kolmatta vuotta. Meidän suhde toimii monellakin tapaa näin, vaikka tottakai ikäväkin on. Suhteen alussa ikävän kanssa oli hankalempi elää - olo oli hirveen levoton, kun ei voinut olla toisen luona. Puhelut menivät pillittämiseksi ja olihan se rankkaa kaikin puolin.
Me olemme luonteiltamme ja harrastuksiltamme hirveen erilaisia. Molemmilla on omat menot tahoillaan, eikä se ole ollut tähän päivään asti mikään ongelma - päinvastoin. Eipä tule riitaa toisen menoista joka päivä :o)
Kumpi muuttaa? Muuttaako kumpikaan? Kummalle se olisi helpompaa? Minulle se olisi "helppoa". Osaan useampaa kieltä, ammattini on kansainvälinen, menojalka vipattaa enemmän yms.. Muutto toiseen maahan on silti minullekin pohdintaa vaativa asia.
Luottamus pitää meidänkin jutun koossa ja yhteinen pyrkimys siihen, että suhteemme määritelmästä tämä "kauko" lähtee joskus pois. Uskon, että kaukosuhde voi toimia, mutta minulle sen täytyy olla väliaikainen ratkaisu. Kaatuuko se sitten siihen arkeen? Kuka tietää. Ei se ota jos ei annakaan..