Ensimmäinen O.

Katseeni lepää jossakin taivaan rannassa. Voisi kai sanoa, että silmissäni on hieman unelmoiva, kuka ties hieman surumielinenkin katse. Kaikkihan tietää sen haavoittuneen eläimen katseen? Sellainen. Juuri sellainen. Suupieleni nytkähtävä piirun verran alaspäin. Uppoudun muistoihini syysviiman riepotellessa pehmeästi ruskeita kiehkuroitani.

Ei sen illan pitänyt johtaa mihinkään, en mä etsinyt mitään. Enkä sen puoleen uskonut kenenkään etsivän muakaan. Oli vaan tarkotus pitää hauskaa ja näin, rakkaan ystävän 18-vuotispippalot ja alkoa kaveriksi. Vähänpä mä tyttö tiesin, miten elämä voikaan heittää silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Mä huomasin sen, hänet, sanottakoon vaikka Jannen jo varhaisessa vaiheessa iltaa. Mua kymmenisen vuotta vanhempi. Helvetin hyvän näköinen. Muistan silmieni vaivihkaa käyneen hänet läpi päästä varpaisiin, kirjaimellisesti. Ja voi mua raasua. Janne olikin yhtäkkiä musta kiinnostunut, koetti ottaa kontaktia. Mä pakenin. Kai joku ääni päässä varoitti silloin. Lisää alkoa vaan, mitä muuta se nuori pää hiprakkaan kaipaa?

(Läheisyyttä? Ei ei ei.. Ei puhuta läheisyydestä, se sattuu. )

"Hei, sinä ruskeatukkainen. Miksi sä juokset mua karkuun?"
"En mä juokse sua karkuun. Juoksen vasta sitten, kun siihen aiheen annat."

Puolen yön jälkeen, baarissa jossakin päin Suomea. Istuttiin jostakin kumman sattumasta vierekkäin.
"Kiinnostaisko sua.. hmm.. lähtee mun kanssa johonkin? En tarkota loukata.."
"Ei, en mä ole sellainen tyttö. Ei mun moraali salli sellasia, löydät täältä varmaan jonkun muun." Lausahdin jotakin sen suuntaista.
Ja niin, taas mentiin, välttelin ja pakenin.

Toinen baari. Ohi mennen kulkevat sanat:
"Hitto kun en saakaan enää tähän aikaan mistään yösijaa.."
En tiedä, missä napsahti, mutta kuin itsestään suuni aukesi ja lausui sanat:
"Jos sä tarvit yösijaa, sä voit tulla mun luokse." Hymyilin pienesti, ystävällisesti.
Mun aikomus oli todellakin tarjota vain yösija, ei suinkaan mun vierestä. Vaan parhaimmillakin meidän aikomuksista on näköjään tapana epäonnistua.
Ei Janne aluksi ollut tulossa, kun olin jo sujuvasti ehtinyt torjua hänen ehdotuksensa.. no, siitä jostakin. Mutta tovin puhuttuamme päädyttiin sitten samoille kämpille, eli siis mun luo.

Istuttiin siinä sohvalla, katottiin jotain subin yöchattia, kello oli jotakin 03:25, 22 joulukuuta. Ulkona tuuli. Muistan sen.
Juteltiin taas niitä ja näitä, mä aloin pikkuhiljaa kiinnostua Jannesta enemmän ja enemmän.

"Onks sulla kumia?"
"Odota, käyn hakemassa."
Vahvat kädet ihollani. Pehmeät hyväilyt, varkain napatut suudelmat.. Mun katse ei missään vaiheessa eksynyt pois Jannen silmiltä. Siinä missä Janne hyväili mua, mä hyväilin yhtä lailla sitä. Vaikka mä ujostelinkin, tein juuri niin kuin mieleni teki, annoin mennä. Vaatteiden alta paljastui kasa kauniisti muotoutuneita lihaksia.. Ja farkuista löytyi tilanteeseen sopiva kohouma. Ei kiirettä. Kädet hyväilivät rintojani estoitta, samalla kun omani avasivat hänen farkkujensa nappeja. Kaksi kehoa kietoutuneena toisiinsa. Jossain vaiheessa totesin meidän eksyneen mun sängylle. Mun nuori vartaloni huusi Jannea mun sisään. Ja farkuista löytynyt kohouma ilman mitään ylimääräistä tietä tukkimassa etsiytyi mun sisään. Muutaman kerran saatoin ehkä sadasosasekunniksi sulkea silmäni, muuten ne kohtasivat vakaina tai vähemmän vakaina Jannen omat. Tahti kiihtyi ja huohotukset täyttivät ilman. Tunsin Jannen jokaisella solullani, jokaisessa sentissä vartaloani. Pyörähdin Jannen päälle.
"Se on poika menoa nyt! Tällä kertaa vien mä!"

Jälkikäteen nukahdin noiden vahvojen käsien syleilyyn tietämättä, että vielä se nuori sydän menisi rikki. Pahemman kerran.

Tuon illan jälkeen nähtiin ja naitiin, mutta mun sydän eksyi mukaan. Sattuu, koskee, itkettää, mutta sehän ei pelaa, joka pelkää. Mä en pelännyt. Mä en kadu, vaikka poskilla valuvatkin katkeransuloiset kyyneleet.
Jäihän mulle kauniit muistot kylmiä öitä lämmittämään.