Odottaako vai eikö?

Moi, ja kiitoksia vastauksestasi! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että jos välittää toisesta on oltava valmis laittamaan itsensä likoon vaikkapa sattuisi. Olen valmis olemaan tukena, mutta eron takia tämä nainen kaipaa omaa rauhaa ja mietintäaikaa. Miten sinulla kävi omassa uudessa suhteessasi, kestikö se, oliko siinä aluksi ongelmia yms?

x-press kirjoitti:

Moi, ja kiitoksia vastauksestasi! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että jos välittää toisesta on oltava valmis laittamaan itsensä likoon vaikkapa sattuisi. Olen valmis olemaan tukena, mutta eron takia tämä nainen kaipaa omaa rauhaa ja mietintäaikaa. Miten sinulla kävi omassa uudessa suhteessasi, kestikö se, oliko siinä aluksi ongelmia yms?

Lue lisää

Lyhyesti omasta historiastani:

Elin vuosia parisuhteessa entisen miehen kanssa, ja lopulta kaksi vuotta sitten, otimme etäisyyttä minun muutettua omilleni. Ehdinkin asua n. kuukauden itsekseni kun enitinen ilmoitti ettei tilanne tule meidän välillämme muuttumaan ja hän enää koskaan rakastamaan minua. Hän olisi ollut kuitenkin valmis jatkamaan vielä erillämme, mutta minä en siihen pystynyt. Erosimme lopullisesti ja samana iltana tutustuin nykyiseen kihlattuuni kuin sattumalta.

Tapasimme netissä ja kun näimme kasvotusten seuraavana päivänä, hän tuntui heti omalta ja pelkästään hänen olemuksensa sai minut tuntemaan että olen turvassa kaikin puolin -fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Ennen kun näimme ensimmäisen kerran, hän sanoi minulle että haluaisi pyytää minut kanssaan ulos, mutta toivoi että aloite siihen tulee minulta sitten kun tunnen olevani siihen valmis. Puhuimme läpi yön kaikesta maan ja taivaan välillä, myös tuoreesta erostani ja suhteesta entiseen mieheen.

Halusin kuitenkin nähdä hänet mahdollisimman pian vaikka järki sanoikin ettei se vielä ole "hyväksyttävää"/ kannattavaa. En vain voinut jättää koko juttua kesken, sillä tunsin jo silloin kuinka paljon voisin odottamalla menettää. Hän tuli käymään luonani ja jäi samantien kuin huomaamatta asumaan kanssani.

Suhteen alussa etsin itseäni ja paikkaani elämässä ja arjessa. Olin itkuinen ja stressaantunut, "iloton" ja hieman tosikkomainen. Minua oli vaikea saada innostumaan tai nauramaan hölmöille jutuille. Aiemmassa suhteessa minun oli kasvettava nopeasti (ikäeroa paljon), joten jo edellisen suhteen aikana olin muuttunut vakavamieliseksi. Kuullessaan uudesta suhteestani, entinen halusikin minut takaisin ja sanoi erehtyneensä -kertoi kaiken sen mitä olisin halunnut kuulla jo aikaa sitten. Silloin epäröin entisen ja nykyisen välillä. Olimme silloin asuneet saman katon alla vasta viikon verran. Koen että mietintä oli minulle ensiarvoisen tärkeä vaihe, sillä silloin jouduin kohtaamaan oman itseni ja sen mitä todella elämältäni halusin. Minulla oli kaikki langat käsissäni ja päätös tuli puhtaasti omista lähtökohdistani käsin. Jäin orastavaan suhteeseen enkä ole katunut päätöstäni päivääkään.

Rehellisyys on tärkeää. Mieheni oli ajantasalla siinä missä mentiin, kerroin hänelle että olin miettinyt entiseen palaamista ja syyt miksi/ miksi ei. Pyysin anteeksi ja kiitin siitä että mieheni oli jaksanut seisoa rinnallani -harva olisi jaksanut. Hän antoi minulle anteeksi sillä enemmän kuin mitään, hän halusi olla kanssani ja rakastaa.

Arviolta erosta selviämiseen meni puoli vuotta. Koko ajan tuntui helpommalta ja asiaa ajatteli vähemmän. Osasi elää siinä hetkessä mikä oli meneillään. Alussa olin todella utelias siitä mitä edelliselle kuului ja kenen kanssa hän pyöri, mutta nykyään olen pelkästään välinpitämätön. Mieheni on ollut tuki ja turva, antanut aikaa parisuhteen sisällä minun kasvaa omaksi itsekseni ja tehdä sellaisia asioita joista nautin. Olen onnellisempi ja rakastuneempi kuin koskaan ja rakkaus syvenee päivä päivältä enemmän. Ystäväni, joiden kanssa eriydyimme edellisen suhteen aikana minun muuttumiseni myötä, sanoi että olen nyt aivan samanlainen kuin vuosia sitten ollessamme "ysillä". Perheeni on myös huomannut minun olevan enemmän oma itseni kuin aikoihin.

Suhteen alussa lupasin hänelle että kun tästä joskus selvitään, korvaan hänelle kaikki hankaluudet olemalla vain oma, tasapainoinen, ihana itseni. Ja lupaukseni olen lunastanut kiitettävin arvosanoin. ;)

ole jo rajoittanut ainakin menoja, jollei halujakin. Tuo kieltämättä tekee ap:n tilanteen kinkkiseksi: vaikka oletkin 30v., oletko täysin valmis ryhtymään toisen lapsen huoltajaksi? Mä en näkisi ainakaan ikäeroa oleellisena asiana, olettehan molemmat kuitenkin täysi-ikäisiä ja vanhemmuus on luultavasti pakottanut naistakin aikuistumaan aiemmin, ottamaan vastuuta tekemisistään jne.

Moi, ja kiitokset kaikille hyvistä vastauksista. Olette oikeassa, tämä voi joko onnistua tai sitten ei... antaa ajan näyttää. Turha tässä on itse istua odottamassa mitä toinen meinaa tehdä, parasta on elää elämää ja antaa tilanteen viedä. Käsikirjoitettua elämää kun ei ole.

On myös totta, että kyseinen nainen on aikuistunut koska hänellä on lapsi, mutta toisaalta nuori ikä ja pitkä parisuhde tekee sen että elämänkokemus puuttuu. Minun pitää ennen kaikkea varoa joutumasta sylkykupiksi.

Nyt yritän tässä tilanteessa vain analysoida mikä on totta ja mikä tarua, tuntuu välillä siltä että hän leikkii tunteillani olemalla hieman etäinen ja välinpitämätön, ja joskus olemalla läheinen, lämmin ja henkisesti haluttava.