Raymond Chest oli koko elämänsä ajan luullut olevansa upporikas. Kuitenkaan missään maallisen vaelluksensa käänteessä hän ei ollut tavannut ketään varakkaasta suvustaan, ei edes kaukaa ihailemaansa suvun päämiestä, jonka kuolinilmoituksen Raymond oli leikannut irti päivälehdestä ja teipannut jääkaapinoveen kellastumaan.
Totuus valkeni Raymondille vasta keskiviikkona 7. toukokuuta 2008. Hän oli herätessään tuntenut syvää ahdistusta ja epätoivoa. Snap, Crackle & Pop pysyivät aamulautasella vaiti. Puhelin ei ollut soinut viikkoihin, eikä kotiin tullessa eteisen lattialla ollut odottamassa tärkeältä näyttävää kirjekuorta.
Raymond poimi käteensä hallin yleisöpuhelimen luurin. Muutama soitto lakiasiaintoimistoihin, ja hänen oli ymmärrettävä, ettei keskusneiti voinut antaa minkäänlaisia asiakastietoja puhelimessa kenellekään. Oli soitettava jollekin sukulaiselle. Raymond jähmettyi kauhusta. Hän puristi vanhanaikaista luuria kädessään ja tuijotti toisessa kourassa kiiltäviä neljännesdollareita. Niitä oli kuusi, yhteensä kaksi dollaria. Sellaisella rahamäärällä ei soitettaisi niin tärkeää puhelua. Oli keksittävä jotain. Raymond astui ulos kadulle ja tunki neuvottomana kätensä syvälle farkkujen taskuun ja käveli allapäin kohti katukuppilaa.
Hän seisahtui. Eihän ollut mitään järkeä tuhlata rahoja kahviin ja keittoon jos edessä oli tärkeä liikepuhelu. Raymond pohti henkilöä jolle soittaisi. Hän ei tuntenut ketään. Joten olisi soitettava numeroita oman sukunimen kohdalta läpi niin kauan, että joku tunnistaisi hänet, muistaisi kuka hän oli.
Viereisen puhelinkopin ovi aukesi ja raosta kurkisti nainen pidellen letkun päässä pingottavaa luuria niin lähellä päätään kuin se vain antoi periksi.
- Anteeksi nyt aivan kauheasti, herra. Mutta minulla on tässä aivan hirvittävä pulma, nainen virnisti ja esitteli tyhjää kättään. - Korvaan kyllä moninkertaisesti. Pliiis, hyvä herra. Muutama kolikko riittää.
Raymond kaivoi taskustaan kolikot ja kilautti ne naisen käteen.
Tilasin hänelle lounaan: maustevoissa uiva, puolen lautasen kokoinen pihvi ranskalaisilla. Raymondo näytti todella nälkäiseltä: syödyt kynnet ja televisionkatsojan silmät, harhaili epäselvissä rahaongelmissa - liekö hieman vinksahtanut - yleisestä epäsiisteydestä päätellen jossain määrin kyllä. Hän oli juuri sellainen kummajainen josta ei saa rikollista, ei runoilijaa eikä alkoholisoitunutta tavista. Puhumattakaan että Raymondo kykenisi luomaan edes jonkinlaisen vaurauteen johtavan uran. Daydreamer, juuri sellainen hän oli. Eli omassa todellisuudessaan ja kuvitteli siihen mitä ihmeellisimpiä nyansseja peläten joka hetki että todellisuus koputti oveen ja haki harhat pois.
Jotenkin minun kävi häntä sääliksi. Ja olisi auttanut paljon, jos hän olisi ollut hieman puheliaampi.
Hän katsoo minua syödessään. Ei puhu enää juuri mitään. Jättää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen minulle. Leuat jauhavat pihviä. Silmät tihrustavat.
Ojennan käteni hänen lautaselleen ja pyydystän ranskalaisen sormiini. Maistan… ja totean sen suolattomaksi.
- Eihän tässä ole ollenkaan suolaa!
Katsahdan lautaselle kuin näkisin siinä sen suolamäärän. En ymmärrä. Minusta siinä on aivan tarpeeksi suolaa. Nainen ottaa tarjottimelta suolasirottimen ja ripottelee ranskalaisten ja pihvin päälle lisää. Harmistun. Vaikka annos on ilmainen, niin silti siihen ei pitäisi puuttua jos olen annoksen itse valinnut ja valintaani tyytynyt. Nainen on muutenkin kummallinen hölösuu, puhua pulputtaa ja juo lattea kuin se olisi maailman ainoa ja viimeinen kuppi.
Kummallinen kitsaus asuu samassa talossa kuin ilmiselvä keräilytalous. Tuolla pärställä ja perseellä on viety miestä ja monta. Vaatteet näyttävät läpipeilatuilta ja kalliilta. Meikki ja hiukset, kynnet, kuin vastaostetuilta. Hän on kuin sotakirvestä heiluttava intiaani valmiina viemään päänahkani. Ruokahaluni kärsii. Tajuan olevani hänelle kuvastin josta hän katselee omien halujensa reaktioita silmästä silmään. Ja jos en näytä välittävän naisen koukuista, niin tämä harmistuu silmin nähden. Tämän aterian täytyy olla hänelle jonkinlainen itsetuntokysymys, pohdin. Ehkä tällä kyseisellä tapauksella on kellarissaan jonkinlainen kokoelma miehiä, lemmikkejä ja vanhoja polkupyöriä, sillä jotenkin hänestä huokui kyvyttömyys päästää mistään irti.
Hämmästyksekseni suolasirotin oli kadonnut naisen laukkuun.
Yritän jatkaa syömistä, mutta en enää pysty. Työnnän lautasen keskelle pöytää.
- Kiitos, se oli hyvää.
- Etkö syö loppuun? Sinullahan oli vielä äsken kova nälkä.
- Itse asiassa olin menossa soittamaan enkä syömään.
- Kyllä syödäkin pitää. Itse syön niin vähän kuin mahdollista, ettei kilot lisäänny.
- Vähäsuolaista?
- Niin. Suola on epäterveellistä, kerää nestettä poskiin. Ja sitten näyttää aivan siltä kuin pursuaisi ulos paidasta, nainen herkesi kikatukseen. Olin aivan raivona.
Näin miten hän suuttui minulle. Ja siinä hetkessä tiesin että olin rakastunut häneen. Tunne oli niin valtaisa, että minua pyörrytti, kuumotti ja vapisutti. Aukesin kuin punainen kukka tuhansine terälehtine tähän rasvalta haisevaan aamuaurinkoon ja paistuin hiljalleen kypsäksi äidiksi tämän tuntemattoman ja nirson kokin eteen.
Olinko taivaassa, vai joutunut helvettiin muutaman hassun kolikon ja suolasirottimen tähden?
Ajatuksissaan nainen tökki haarukalla ranskalaisia suuhunsa ja jauhoi niitä tuijottaen sumuista miestä edessään. Kumma kyllä, hän hymyili, vaikka mies nauroi hänen koomiselle mutustelulleen ja perunamössöstä täysille poskille ja inhimilliseltä näyttävälle poissaololleen.
Totuus valkeni Raymondille vasta keskiviikkona 7. toukokuuta 2008. Hän oli herätessään tuntenut syvää ahdistusta ja epätoivoa. Snap, Crackle & Pop pysyivät aamulautasella vaiti. Puhelin ei ollut soinut viikkoihin, eikä kotiin tullessa eteisen lattialla ollut odottamassa tärkeältä näyttävää kirjekuorta.
Raymond poimi käteensä hallin yleisöpuhelimen luurin. Muutama soitto lakiasiaintoimistoihin, ja hänen oli ymmärrettävä, ettei keskusneiti voinut antaa minkäänlaisia asiakastietoja puhelimessa kenellekään. Oli soitettava jollekin sukulaiselle. Raymond jähmettyi kauhusta. Hän puristi vanhanaikaista luuria kädessään ja tuijotti toisessa kourassa kiiltäviä neljännesdollareita. Niitä oli kuusi, yhteensä kaksi dollaria. Sellaisella rahamäärällä ei soitettaisi niin tärkeää puhelua. Oli keksittävä jotain. Raymond astui ulos kadulle ja tunki neuvottomana kätensä syvälle farkkujen taskuun ja käveli allapäin kohti katukuppilaa.
Hän seisahtui. Eihän ollut mitään järkeä tuhlata rahoja kahviin ja keittoon jos edessä oli tärkeä liikepuhelu. Raymond pohti henkilöä jolle soittaisi. Hän ei tuntenut ketään. Joten olisi soitettava numeroita oman sukunimen kohdalta läpi niin kauan, että joku tunnistaisi hänet, muistaisi kuka hän oli.
Viereisen puhelinkopin ovi aukesi ja raosta kurkisti nainen pidellen letkun päässä pingottavaa luuria niin lähellä päätään kuin se vain antoi periksi.
- Anteeksi nyt aivan kauheasti, herra. Mutta minulla on tässä aivan hirvittävä pulma, nainen virnisti ja esitteli tyhjää kättään. - Korvaan kyllä moninkertaisesti. Pliiis, hyvä herra. Muutama kolikko riittää.
Raymond kaivoi taskustaan kolikot ja kilautti ne naisen käteen.
Tilasin hänelle lounaan: maustevoissa uiva, puolen lautasen kokoinen pihvi ranskalaisilla. Raymondo näytti todella nälkäiseltä: syödyt kynnet ja televisionkatsojan silmät, harhaili epäselvissä rahaongelmissa - liekö hieman vinksahtanut - yleisestä epäsiisteydestä päätellen jossain määrin kyllä. Hän oli juuri sellainen kummajainen josta ei saa rikollista, ei runoilijaa eikä alkoholisoitunutta tavista. Puhumattakaan että Raymondo kykenisi luomaan edes jonkinlaisen vaurauteen johtavan uran. Daydreamer, juuri sellainen hän oli. Eli omassa todellisuudessaan ja kuvitteli siihen mitä ihmeellisimpiä nyansseja peläten joka hetki että todellisuus koputti oveen ja haki harhat pois.
Jotenkin minun kävi häntä sääliksi. Ja olisi auttanut paljon, jos hän olisi ollut hieman puheliaampi.
Hän katsoo minua syödessään. Ei puhu enää juuri mitään. Jättää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen minulle. Leuat jauhavat pihviä. Silmät tihrustavat.
Ojennan käteni hänen lautaselleen ja pyydystän ranskalaisen sormiini. Maistan… ja totean sen suolattomaksi.
- Eihän tässä ole ollenkaan suolaa!
Katsahdan lautaselle kuin näkisin siinä sen suolamäärän. En ymmärrä. Minusta siinä on aivan tarpeeksi suolaa. Nainen ottaa tarjottimelta suolasirottimen ja ripottelee ranskalaisten ja pihvin päälle lisää. Harmistun. Vaikka annos on ilmainen, niin silti siihen ei pitäisi puuttua jos olen annoksen itse valinnut ja valintaani tyytynyt. Nainen on muutenkin kummallinen hölösuu, puhua pulputtaa ja juo lattea kuin se olisi maailman ainoa ja viimeinen kuppi.
Kummallinen kitsaus asuu samassa talossa kuin ilmiselvä keräilytalous. Tuolla pärställä ja perseellä on viety miestä ja monta. Vaatteet näyttävät läpipeilatuilta ja kalliilta. Meikki ja hiukset, kynnet, kuin vastaostetuilta. Hän on kuin sotakirvestä heiluttava intiaani valmiina viemään päänahkani. Ruokahaluni kärsii. Tajuan olevani hänelle kuvastin josta hän katselee omien halujensa reaktioita silmästä silmään. Ja jos en näytä välittävän naisen koukuista, niin tämä harmistuu silmin nähden. Tämän aterian täytyy olla hänelle jonkinlainen itsetuntokysymys, pohdin. Ehkä tällä kyseisellä tapauksella on kellarissaan jonkinlainen kokoelma miehiä, lemmikkejä ja vanhoja polkupyöriä, sillä jotenkin hänestä huokui kyvyttömyys päästää mistään irti.
Hämmästyksekseni suolasirotin oli kadonnut naisen laukkuun.
Yritän jatkaa syömistä, mutta en enää pysty. Työnnän lautasen keskelle pöytää.
- Kiitos, se oli hyvää.
- Etkö syö loppuun? Sinullahan oli vielä äsken kova nälkä.
- Itse asiassa olin menossa soittamaan enkä syömään.
- Kyllä syödäkin pitää. Itse syön niin vähän kuin mahdollista, ettei kilot lisäänny.
- Vähäsuolaista?
- Niin. Suola on epäterveellistä, kerää nestettä poskiin. Ja sitten näyttää aivan siltä kuin pursuaisi ulos paidasta, nainen herkesi kikatukseen. Olin aivan raivona.
Näin miten hän suuttui minulle. Ja siinä hetkessä tiesin että olin rakastunut häneen. Tunne oli niin valtaisa, että minua pyörrytti, kuumotti ja vapisutti. Aukesin kuin punainen kukka tuhansine terälehtine tähän rasvalta haisevaan aamuaurinkoon ja paistuin hiljalleen kypsäksi äidiksi tämän tuntemattoman ja nirson kokin eteen.
Olinko taivaassa, vai joutunut helvettiin muutaman hassun kolikon ja suolasirottimen tähden?
Ajatuksissaan nainen tökki haarukalla ranskalaisia suuhunsa ja jauhoi niitä tuijottaen sumuista miestä edessään. Kumma kyllä, hän hymyili, vaikka mies nauroi hänen koomiselle mutustelulleen ja perunamössöstä täysille poskille ja inhimilliseltä näyttävälle poissaololleen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
elämässäni päässyt kävelemään Manhattanille, istuilemaan baareissa, kuppiloissa. Nyt olin siellä taas. Näin kaiken hyvin selvästi, niin nainen kuin mieskin tarkentuivat rivi riviltä. Asetelma on herkullinen, uskomaton ja silti uskottava.
juo lattea kuin se olisi maailman ainoa ja viimeinen
Tahtoo lisää!
t.r
Mullon ollut Manhattani mukissakin. Vielä viikko antibiootteja ja musta tulee ylilääkitty koekaniini Etnan rinteille.
Cuul. On pakko matkustaa juu....